Apéro-terkut etelästä

Monet nauravat kun kerron, että mottoni on “aina kannattaa avata suu”. Ymmärrän, että Suomessa se ei ehkä ihan joka käänteessä pidä paikkaansa. Alepan kanssalla ei välttämättä tarvitse avata suuta, ainakaan toiselle jonottajalle. Välimeren äärellä ihmiset ovat onneksi tottuneita hölönassuihin. Leipomon jonossa on suorastaan kummallista, jos ei suu aukea edes bonsuurin verran.apero

Perjantaina oli taas hyvä syy puhua ventovieraiden, ja vielä suomeksi. Järjestimme nimittäin suomalaisen yrittäjän, Riia Bernard-Paulinin kanssa apéro-tilaisuuden alueen suomalaisille (ja toki muillekin) asukkaille. Apéro tarkoittaa siis alkuillan drinkkiä + suupalaa, mikä on hirmu kiva ajankohta kutsua vieraita. Paikka oli paikallinen Nordic Temptationsin taidekahvila, josta täällä olen aiemmin puhunutkin.apero-tilaisuus2

Apéro-tilaisuudessa minä esittelin Antibesiin sijoittuvaa kirjaani Maman finlandaise ja tietysti myös uutta podcastia, johon toivomme  yhteydenottoja mahdollisimman monilta ulkosuomalaisilta.  Riia puolestaan kertoi suunnittelemiensa PERL B -laukkujen taustoista ja alkuperästä. Marseillessa asuvan Riian kauniisiin tuotteisiin voit tutustua hänen nettisivuillaan.

apero-tilaisuus3

Parasta tapahtumassa oli kuitenkin se, että niin moni, minulle ihan vieraskin oli päässyt paikalle. Oli avartavaa päästä jutustelemaan paikallisten suomalaisten kanssa, tavata uusia ihmisiä – todistettavasti moni uusi idea sai illan aikana alkunsa. Yksi on hyvä tuossa, toinen tässä. Mitä kivaa voisimme kehitellä yhdessä? Nytkin olemme yhden rouvan kanssa järjestämässä sienikurssia. Sienimetsää on ikävä, mutta kuka näitä ranskalaisia sieniä oikeasti tunnistaa?

apero-tilaisuus

Monelle ulkosuomalaiselle kotoutuminen uuteen maahan lähtee ensin alueen suomalaisten kautta. Monissa maissa Suomi-koulu on se paikka, jossa kohdataan. Toisessa käydään ehkä merimieskirkossa tai lähetystön tapahtumissa. Ehkä tämä meidän tilaisuutemme oli taas yksi paikka, jossa ihmiset saattoivat tämmöisessäkin mielessä tutustua toisiinsa. Vieraalle on helpompi puhua kun saa murusen ruokaa ja aiheen mistä aloittaa.

Mitäs tässä nyt sitten seuraavaksi järjestäisi?

 

Onko sinulla ranskalaisia ystäviä?

IMG_0293

Kotikadulla asuva rouva, lapsen luokkatoverin äiti, kutsui meidän konkkaronkan viettämään keskiviikkoiltapäivää heidän luokseen. Olin kutsusta niin innoissani, että soitin heti miehelleni.

–  Minut kutsuttiin lasten kanssa kylään!

Mies kuunteli ja nauroi. Häntä, ranskalaista, jaksaa hämmästyttää uteliaisuuteni ranskalaisten sosiaalista elämää kohtaan.

Mutta kaikki ulkomailla pitempään asuneet tietävät, että tutustuminen paikallisiin vaatii ihan omat kommervenkkinsä. Eikö vain? Yleensä ulkomaalaisen on helppo tutustua toiseen ulkomaalaiseen, toiseen jolla ei ole turvaverkkoa eikä juuria saati kaveripiiriä uudessa kotimaassa.

Niin on käynyt myös minulle: ystäväni täällä ovat pääasiassa italialaisia ja suomalaisia.

– Onko sinulla ranskalaisia ystäviä? kysyvät monet. No on, yksi, nimittäin naapurini. Mutta hänkään ei ole oikeasti täältä Etelä-Ranskasta kotoisin vaan Lyonin läheltä. Ulkopuolinen siis omalla tavallaan.

Kotikadun rouva sen sijaan on paikallinen. He asuvat vieläkin paikallisemman miehensä isovanhempien alakertaan rakennetussa asunnossa, kuten täällä on tapana.

Takapihalla oli uima-allas ja joukko jälkikasvua. Välipalaksi lapsille tarjottiin suklaakakkua, suklaata ja kokista. Nuorisoa komennettiin kovaäänisesti pois pahanteosta.

Katselin kiinnostuneena. Ihmettelin. Utelin. Kyselin. Ja yritin siirtää keksejä yksivuotiaan ulottumattomiin.

Myöhemmin pohdin, että tulikohan kyseltyä turhan paljon. Ehkä innostuin liikaa kuultuani, että hän on kotikäyntejä tekevä kauneudenhoitaja. Ehkä.

Kun seuraavana aamuna vein tyttären kouluun, rouvan kolmevuotias poika tuli jutustelemaan.

–  Haluaisin tulla teille kylään. Ja nukkuakin teillä.

–  Jassoo. Toki! Ensin pitää puhua asiasta äitisi kanssa.

–  Olen jo puhunut. Hänelle se sopii.

Ensi viikoksi pitänee ostaa kotiin suklaakakkua. Ehkä sitten uskallan ottaa muutaman kuvankin.

Ystävät kylässä! (Eikä heistä ole vaivaa)

kollaasi

Olemme nyt kolmatta vuotta ulkomailla. Olen tasaisesti kutsunut ystäviä Suomesta kylään. Kalifornia oli kaukana, siellä meitä kävi moikkaamassa vain yksi kaveri. Sen sijaan ajattelin, että nyt kun ollaan suoran lennon päässä, Nizzan kentän lähellä, ystäviä tulisi jonoksi asti.

Puolentoista vuoden aikana yksi on käynyt. 

Viimeksi Suomen reissulla patistelin ystäviä.

–  Miten ette ole vieläkään tulleet käymään? Odoteltu on! Aina te lupaatte, muttette kuitenkaan tule.

Kun viime viikolla hyvät kaverit sitten soittivat Helsingistä ja kysyivät, että saisivatko he tulla viikoksi kylään, olimme innoissamme. Tietty! Onpa kivaa! Viimeinkin.

–  Oletteko varma, ettemme ole vaivaksi?

–  Ette. ETTE.

– Voimme kyllä mennä hotelliin.

– Ettekä tietenkään mene.

Ranskalaisen miehen kanssa olen oppinut avaamaan kotini ovet muille. Täällä ei ystäviä tai sukulaisia panna hotelliin, jos kodissa on yksikin sohva vapaana. Koti tuntuu olevan täällä tarkoitettu kulutettavaksi, ei näyteikkunaksi. Kenenkään ranskalaisvieraan en ole kuullut kysyvän, että ovatko he vaivaksi. 

Mistäköhän se johtuu, että me suomalaiset harvoin viihdymme toisten nurkissa? Yksityisyydenkaipuu?

Silläkin uhalla sanon, että onpa ollut ihanaa saada ystäviä kylään. Katsella nähtävyyksiä uusin silmin. Kertoa omasta arjesta Ranskassa. Näyttää tuttu uimaranta ja kauppa. Antaa pienten kirmata rannalla. Käydä ulkona syömässä naisporukassa. Väitellä Suomen politiikasta. Ja pisteenä i:in päälle tarjota lapsille suomen intensiivikurssi kotiinkuljetettuna.

* * *

This is the third year for us abroad. When we lived far away in California, it was no surprise that only one Finnish friend came over for a visit. But once we moved to South of France I literally thought that visitors  would be lining up. But no. A Finn doesn’t want to be a burden.
So, when our dear friends called us a week ago and asked if they could come for a surprise visit, we were so happy. But also they needed some convincing. “No, you won’t be a burden. No, you shouldn’t go to a hotel.” 
Thanks to my French husband I have only now learnt to open our the doors to visitors – as the custom over here seems to be that friends and family members are always welcome to stay. Home is meant to be used, not to be a showcase, which is lovely. I have never heard a French person being afraid to be a burden.
So that you know: we have had a great time with our Finnish visitors. I am so happy to have been able to show them what our life is like. Where we go shopping. What is our favorite beach. Plus the kids have gotten an intensive course in Finnish language!