Häpeää, ei sen vähempää

maisema Alpeilla

”Mulle saa olla vihainen ja suorituksiini pettynyt, se ei satuta minua eikä kaada minua. Hirvittävän paljon haaveita on kaatunut”, Laukkanen sanoi kyynelten keskeltä.

Luin yllä olevan kommentin Helsingin Sanomien verkkosivuilta. Ampumahiihtäjä Mari Laukkanen oli hyvin pettynyt suoritukseensa olympialaisissa ja tunsi siitä jopa häpeän tunnetta. Minua harmitti hänen puolestaan, hienostihan nainen pärjäsi!

Olen nyt seurannut olympialaisia Ranskasta, jossa surua on näkynyt vähän. Joka ilta katsomme päivän olympiastudiokoosteen, jossa kommentaattorit kertaavat ranskalaisten menestyksen ja epäonnistumiset sekä haastattelevat kulloinkin tulikokeeseen joutuneita urheilijoita. Studion vire on positiivinen ja hauska: siellä nauretaan paljon, kommentaattorikavereille vitsaillaan ja urheilijoiden “niin sanotut epäonnistumiset” kuitataan ohimennen, sen kummempia kaivelematta. Edes sitä ei jääty kaivelemaan, kun maan talviurheilun kuningas, ampumahiihtäjä Martin Fourcade ei noussutkaan palkintopallille ensimmäisellä matkallaan. Ei muuta kuin uutta kisaa putkeen!

Minut, suomalaiseen urheilukisamelankoliaan tottuneen onkin kyseisen ohjelman jälkeen vallannut usein tyhjä tunne. Miksei kukaan  pohtinut enempää, että miksi nyt näinkin kävi. Ei miettinyt kansainvälistä häpeää saati kerrannut entisiä epäonnistumisia, sitä huonoa onnea joka vain toistuu ja toistuu. Ei yksikään ruoskinut valmentajaa tai etsinyt syitä kehnoista voiteluista.

Välillä minusta oltiin kyllä pikkuisen liiankin onnellisia kavereiden puolesta. Taputeltiin itseä olalle kun oltiin niinkin lähellä norjalaisia. Hämmästeltiin jopa yhteen ääneen itävaltalaista pujottelijaa, jonka mahtavalle vauhdille ei kukaan mahda mitään. Muisteltiin hymyssä suin naapurin, italialaisen urheilijalegendan Alberto Tomban hauskaa persoonaa.

Oh mon dieu. Voivatko urheilukisojen seuraaminen olla näinkin hauskaa? Onkohan se edes sallittua? Mitähän muutkin ajattelevat?

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavalla matkallaan Fourcade jo sitten voittikin, mitä juhlittiin studiossa oikein äänekkäästi. Ja kolmannessa taas epäonnistui, mutta neljännen taas voitti, mitä sitten taas juhlittiin. Tietysti.

 

Ylellä on muuten tosi hyvä sarja Suomi on suomalainen (katsottavissa myös ulkomailla), jonka jakso Ylpeys ja häpeä puhuu juuri näistä meille suomalaisille tutuista tunteista hirveän hyvin. Häpeä – se tuntuu istuvan meissä syvemmällä kuin monissa muissa ja korostuu eritoten näissä kansainvälisissä urheilukisatilanteissa. “Suomalaisessa mentaliteetissä on eräs mielenkiintoinen piirre. Kun menee huonosti, annetaan mennä vieläkin huonommin ja sillä suorastaan rehvastellaan”, ohjelmassa sanotaan.

Niin se tosiaan taitaa olla Suomessa tapana, että sen sijaan, että onnistuisi iloitsemaan kaverin menestyksestä kevyin mielin, nousee oman suorituksen harmittelu mielessä aina kaikkein korkeimmalle pallille.

suomi4

 

Kyynisyydestään tunnetussa Ranskassa tuntuu olevan toinen ääni kellossa. Kun slalom-urheilija Mathieu Faivre erehtyi harmittelemaan omaa suoritustaan kun häneltä kysyttiin joukkuekavereiden onnistumisesta, mies lähetettiin kotiin. Kommentti ei ollut joukkuehengen “l’esprit de l’équipe” mukainen ja sen nähtiin vaikuttavaan porukan dynamiikkaan.

Mitä Faivre sitten sanoi? No vapaasti käännettynä  mm. näin: “Olen lopputuloksesta tympääntynyt, koska minusta tuntui laskiessa hyvältä. ” “Jos tietäisitte mitä kaikkea minun tehtävä, se (muiden onnistuminen) on ongelmistani pienin. Olen täällä itseni takia, minä teen oman suoritukseni. Jos muut onnistuivat missä halusivat, hyvä heille. Minä olen todella pettynyt omaan suoritukseeni.”

Hmm. Siis mitäs kamalaa tuossa nyt oli?

Ne ovat täällä taas

tignes tunnekuohut

Ah! Talviolympialaiset ovat alkaneet! Les Jeux Olympiques!

Tiedoksenne: olen intohimoinen penkkiurheilija aina parin vuoden välein – eli olympialaisten aikaan. Innostun tietty erityisesti kun suomalainen saa mitalin, mutta suoraan sanottuna minulle riittää älyttömästi iloa oikeastaan ihan jokaisen kisaajan voitosta. Tämmöisen syväkokijan rinnassa läikähtää kun vuosia harjoitellut onnistuu elämänsä tärkeimmässä tapahtumassa. Katsokaa nyt tuota amerikkalaista kelkkailijaa, miten onnellinen! Entä tuo hollantilainen pikaluistelijasankari! Mikä onnenpäivä!

Millaisia tuntemuksia kisat herättävät teissä?

Tänään kun ranskalainen kumparelaskija Perrine Laffont voitti kultaa, pyyhin kyyneleitä. Jo eilen tulevasta kisasta puhuttiin paikallisessa urheiluohjelmassa intohimoisesti: kestääkö nuoren Laffontin hermot vaiko eivät? Kuinka löytää laskemisen ilo varsinaisessa kisassa?

Kun Perrinen voitto sitten selvisi, ranskalaiset tunteet kuohuivat valtoimenaan. Väsynyt Laffont alkoi itsekin itkeä suoran lähetyksen haastattelussa. Voit katsoa sen täältä.

Oikeasti – miten kukaan voi tällaisen ääressä pysyä kylmänä? En minä ainakaan. Jamais! 

(Olympialaishuumaa yritän toki aina tartuttaa myös jälkikasvuuni – välillä paremmin, välillä kehnommin siinä onnistuen. Heh.)

Tignes

Innokkaasti odotan myös Kiinan lumilautajoukkueen pärjäämistä. Mehän Lillin kanssa haastattelimme podcastiimme jokunen aika sitten joukkueen suomalaista valmentajaa, Timo-Pekkaa, joka kertoi joukkueensa neljän vuoden matkasta kohti tätä huipentumaa.

Tässä joka suuntaan säntäilevässä maailmassa olympialaiset edustavat tarpeellisen pysyvää ja muistuttavat meitä myös menneistä vuosista. Kippis ja kiitos!

 

P.S. Me olemme muuten juuri saapuneet perinteiseltä lapsiystävälliseltä parisuhdehiihtolomaltamme Alpeilta, mistä tosiaan tämän postauksen pari kuvaakin. Elämä hymyilee taas valtoimenaan. Matkakohteemme oli tällä kertaa uusi, mutta päiväohjelma noudatteli aika tarkasti viimevuotista, josta voit lukea lisää täältä.

 

Oman kylän poika selvisi ihmeen kaupalla

onnettomuus1

Kaksi helikopteria törmää Argentiinassa – surmansa saa kymmenen ihmistä. Heidän joukossaan kolme Ranskan rakastamaa urheilijatähteä. Täällä meillä Etelä-Ranskassa turma kosketti erityisesti: menehtynyt nuori uimari, Camille Muffat oli nimittäin kotoisin Nizzasta.

Eilen tuntui, ettei maailmaan mahtunut muuta kuin tämä. Radiossa kerrattiin onnettomuustapahtumia. Nettisivustot pursusivat taustoja. Iltauutisten ääressä oma mieskin vakavoitui. Nyt menehtyneiden tähtien urataipaleita on Ranskassa seurattu kiihkeästi ja edesottamusten mukana eletty.

Katselin surua vähän ulkopuolelta. Toki tapahtuma kosketti kovasti, muttei samalla lailla kuin ranskalaisia.  Meidän perheessä kun hurrataan urheilukisoissa kahdelle maalle.

Nizzassa sen sijaan kaduille kerääntyi eilen illalla 1500 ihmistä muistamaan ihailemaansa ”merenneitoa”, kuten paikallislehti kirjoitti.  Yllä oleva video on uutisista. Kynttilämeri oli valtava.

Surullisten uutisten joukossa kuultiin myös valonpilkahdus. Kuin ihmeen kaupalla meidän oman kylän poikamme, antibesilainen ex-uimari Alain Bernard säilyi hengissä. Moninkertainen olympiamitalisti oli jäänyt turmakopterista viime hetkellä.