Lastenkirja, joka kutitteli äidin hereille

ponttohirvio2

Ah! Saimme luettavaksi aivan ihastuttavan lastenkirjan! Ja heti alkuun on sanottava, että kehuisin kirjaa aivan yhtä paljon, vaikkei sen kirjoittaja olisikaan toinen ulkosuomalainen nainen, ystäväni, Peppe Öhman (klik!).

Kim ja pönttöhirviö sekä muita tarinoita on viiden lyhyen tarinan kokoelma lastenkirja. Kuten nimestä voi arvata, sen jokaisessa tarinassa seikkailee pikkuinen Kim tovereineen. Niin – eivätkä Kimin kaverit eivät ole mitä tahansa kavereita, vaan esimerkiksi leikkipuiston lätäköstä löytyvä hai, liikenneruuhkassa lymyilevä dinosaurus ja lapsia pelkäävä vessanpönttöhirviö.

ponttohirvio-kirja

Kun aloitimme kirjan ensimmäistä tarinaa haista, huomasin olevani ymmälläni. Mitä pitäisi ajatella pikkuisesta lapsesta, joka sukeltaa syvälle äidin ulottumattomiin ja jutustelee hain kanssa vedenalaisesta pissaamisesta ja kakkaamisesta? Hmm. Jotenkin tämä tuntui niin kovin erilaiselta kuin ne lukuisat lastenkirjat, joita viime vuosina on tullut kahlattua lasten kielitaidon ylläpitämiseksi.

Mutta mitä pidemmälle kirjassa etenimme, sitä mukavammalta ja ymmärrettävimmiltä Kimin seikkailut tuntuivat. Kimistä tuli ystävä, jonka tarinoita halusi lukea lisää. Sillä tällainenhan se juuri on, onnellisen lapsen maailma, jossa arkiset asiat, kuten korvavaikku ja autoruuhka sekoittuvat loputtoman pituiseen mielikuvitusmaailmaan. Ei kaiken tarvitse olla ylijärkevää saati opettavaista.

Ja juuri siksi kirjan lukeminen oli itsellekin tervehdyttävä kokemus: tuntui kuin Peppe Öhman ja kuvittaja Terese Bast olivat onnistuneet luikertelemaan pikku-Helenan päähän ja avaamaan muistolaatikon, jonka olin ajat sitten työntänyt sivuun. Miksei aikuisen Helenan maailma enää näytä yhtä hauskalta kuin Kimin? Olenkohan minä muuten äitinä aivan uber-tylsä?

ponttohirvio

Lapsemmekin tykkäsivät Kimin seikkailuista valtavasti. Pimeää jännittävän pojan suosikkisaduksi valikoitui Kim ja pönttöhirviö (vaikkei hirviöitä olekaan, mutta susia on!) ja tyttären lemppariksi Kim ja yllätys (koska se hevonen on niin ihana!). Yksi kysymys jäi kuitenkin askarruttamaan heitä molempia: onko Kim tyttö vai poika? Miten on Peppe?

Peppe Öhman, kuvitus Terese Bast, “Kim ja pönttöhirvio sekä muita tarinoita”

Kirjan on suomentanut Tommi Järvinen 

Äidin esihistorialliset nuoruusvuodet kaukana pohjoisessa

Helsinki senaatintori

Lennetty on koneella pitkin Eurooppaa, muttei se vaan ole yhtä jännää pikkukaupunkilaiselle kuin matkustaa metrolla. Eikä millä tahansa metrolla vaan lempivärisellä, eli oranssilla. Äiti!!!

– Näkyyköhän myyrää matkalla?

Lastenkirjojen myyrähän on katsokaas vähän niin kuin metro, kaivautuu maan uumeniin ja nousee sitten yllättävissä paikoissa ylös, milloin kaatopaikalla, milloin metsässä. Kolmen pysäkin matkalla tiirattiin ja tiirattiin, vaan ei osunut silmiin yhtäkään.

Olimme sunnuntaiajelulla vanhassa kotikaupungissani, minun oli nähkääs saatava vielä kunnollinen annos Helsinkiä ennen paluuta takaisin etelään. Lapset tuntevat Suomen pääkaupungista lähinnä mummolan ja muutamat leikkipuistot, mutteivät monia äidille niin tärkeitä kortteleita. Reilun metrin korkuisten turistien kanssa ne toki näyttivät toisenlaisilta ihan omissakin silmissä.

metroasema

Laskeuduimme Ruoholahdessa metroon ja nousimme Helsingin yliopiston pysäkillä pois (kas, metroasematkin ovat muuttaneet nimeä) ja kävelimme Porthanian ohitse (Katsokaa, tuolla äiti on opiskellut! ), ihmettelimme yliopiston päärakennuksen sijasta kadunkulman tiekylttiä (Äiti, miksi tiekyltissä on kirahvi? Voiko niitä silittää? ) ja suuntasimme Senaatintorille, jossa vallitsi ihmeellisen kansainvälinen tunnelma. Ranskaa, italiaa, espanjaa, kiinaa, japania…  (Miksi äiti täällä on näin monta bussia? Miksi täällä on näin paljon junaraiteita?) 

Helsinki allas

Kerran pienenä tyttönä kysyin äidiltäni, että millaista se elämä oikein oli viikinkien aikaan. Äidillä meni hirnuessa kahvit väärään kurkkuun.

Tuo tapaus tuli mieleeni, kun kuuntelin omien pikkuturistieni mietteitä itselleni niin kovin kovin tutusta Helsingistä. Kun omat vanhemmat ovat kotoisin samasta maasta kuin itse, on muistoihin ehkä jossain määrin helppo samaistua – ainakin jossain vaiheessa elämää 😉  Mutta miltäköhän ulkosuomalaisen äidin entinen kotikaupunki mahtaa näyttää maailmalla syntyneen jälkikasvun silmissä? Kuulostavatkohan äidin vaaleanpunaiset muistot ikuisesti täydellisen epätodellisilta, jotka tapahtuivat siellä kaukana?

Kerro, jos tiedät!

Suorittamistakin voi kaivata

nyt saa nauttia

Eräs Etelä-Ranskassa asuva ystäväni ihmettelee jokavuotista haluani matkata kesällä noin kuukaudeksi Suomeen. Miksi ihmeessä sinne? Miksi niin kauan? Kuka haluaa pois Välimereltä?

– Mitä minä täällä tekisin? On aivan liian kuuma ja liikaa turistejakin, vastaan. Ajatus jääkaappikylmyydestä tuntuu pitkän, raskaan, hikikuuman alkukesän jälkeen vapauttavalta.

Toisaalta on heitäkin, jotka kummastelevat, että olemme valinneet asuinmaaksemme juuri Ranskan. Suomessahan on kaunista luontoa ja niin kovin rauhallista, sellaista ihanan satumaista. Miksi kukaan haluaisi asua kovaäänisten Välimeren ihmisten keskellä kun sen sijasta voisi valita rauhallisen autiomaan?

Aina ensimmäisten Suomen lomapäivien aikana kummastelen tuota jälkimmäistä asiaa itsekin. Miksi oikeastaan ikinä lähdimme täältä? Täällähän on ihanan puhdasta, mahtavat leikkipuistot ja ajoissa kulkeva julkinen liikenne. Lasten kanssa voi pääkaupungissa liikkua pelkäämättä, ja kuinka ihanaa onkaan nähdä lapsiporukoiden matkustavan yksin ratikassa. Työpäivätkin lyhyempiä kuin ikinä Ranskassa.

maisema2

Mutta… Koti on jo siellä kaukana, kuitenkin.

Ja jos totta puhutaan, kaipuu liittyy usein Suomen vuodenaikoihin, niistä lapsuudestakin tuttuihin tunteisiin. Sitä, kun saa kevyet tennarit ensi kertaa keväällä jalkaan. Saa vaihtaa kutittavat sukkahousut polvisukkiin. Tai sitä, kun pyörällä pääsee kulkemaan koko pitkän työmatkan kuivin renkain, yhtään puurtamatta loskasäässä.  Sitäkin fiilistä on ikävä, kun pitkän, pimeän talven jälkeen pääsee ulkomaille. Perhoset liihottavat vatsassa kun lentokone Helsinki-Vantaalla näyttää kohti etelää. Chéri, kohta olemme paratiisissa! Tämän aurinkoisen reissun olemme kylmän ja pimeän talven vuoksi ansainneet!

Ansainneet. Niin, lyön vetoa, että aika moni meistä suomalaisista ajattelee, että kaikki hyvä tuntuisi vieläkin paremmalta jos sen eteen olisi joutunut vähän tekemään töitä.

cassis

Etelän lomakohteessa asuva pääsee harvoin tuntemaan niin.  Terassia ei tarvitse korjata tänään, koska ensi viikonloppuna paistaa kuitenkin aurinko. Sitä seuraavanakin viikonloppunakin pääsee söpöön naapurikylään kolmen euron rosé-lasilliselle, vaikkei yhtenäkään sadepäivänä olisi joutunut pyöräilemään töihin. Rannan baarissakin on joka päivä joku sateenvarjodrinkillä.

Minua ja monia muita maailmalla reissanneita haastateltiin vastikään Suomen Kuvalehteen siitä, miksi Suomessa pitäisi matkailla enemmän. Voit lukea artikkelit täältä ja täältä. Haastattelu tehtiin aikana, jolloin olin vasta saapunut lomalle maahan ja vaaleanpunaiset rillit olivat tukevasti nenällä. Olinhan Suomi-lomani “ansainnut”.