Vapauttava ulkopuolisuuden tunne

Untitled11

“Ulkomailla nautin ulkopuolisuuden tunteesta ja sen tuomasta vapaudesta. Kun joku ottaa ulkomailla päähän, aina voi sanoa, että ne ovat näitä täällä, jotka ovat tyhmiä. Kotimaassa joutuu aina kohtaamaan sen, että tyhmiä olemme me.”

Tänä iltana luin kuntosalilla äidin tuomaa Gloria-lehteä. Lehdessä oli haastateltu pitkän uran ulkomailla tehnyttä fysiikan professoria, Paula Eerolaa. Kuten arvata saattaa, Eerola asuu tätä nykyä Suomessa.

nice6

Minua nauratti hänen kommenttinsa, sillä noinhan se taitaa olla. Ulkopuolisuuden tunnehan on ihanan vapauttava juttu ja liittyy ulkomailla melkein kaikkeen olemiseen. Syyttävät sormet ovat jossain kaukana synnyinmaassa ja uudessa maassa sinun tapojasi pidetään suloisen eksoottisina. Voi olla juuri sitä mitä kulloinkin haluaa olla eikä tarvitse pelätä virheitä.

IMG_0741

Toisaalta jos oikein ottaa päähän niin aina voi syyttää paikallisia. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen täällä blogissa kironnut eteläranskalaista rakentamista ja kummastellut lääkärin outoja ohjeita. Hauskaa on sekin, että suomeksi voi aika huoletta hölöttää mitä sattuu – kukapa täällä olisi kuulemassa.

Mutta jossain vaiheessa se ulkopuolisuuden tunnekin ikäänkuin kuivuu kokoon. Ihminen sopeutuu ympäristöön, melkein sulautuu joukkoon ja yllättäen huomaa käyttäytyvänsä ihan niin kuin paikalliset.

Silloin kaltaiseni levottoman ulkosuomalaisen sisuskaluja alkaa hämmentää, tekee taas mieli uuteen paikkaan. Miten ihanaa onkaan löytää tienpätkiä, joita ei ole vielä taivaltanut, uusia lähikauppoja, joissa myydään kaikkea hassua. Uusia leikkipuistoja, uusia matkakohteita, uusia harrastuksia ja uusia, tulevia kantakahviloita. Sitä alkuhuuman tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta voi todella ikävöidä. (Nämä postauksen kuvat ovat ensimmäisiltä kuukausiltamme Ranskassa.)

nice4

Mutta niinhän se on, ettei aina tietenkään voi lähteä, karata muualle. On perhe ja työ ja asuntolaina. Ja ulkopuolisuudessakin piilee vaaroja. Meidän uusimmassa podcast-jaksossa nimittäin haastattelimme Riikkaa, jonka elämänpolku Brasiliassa meni uusiksi avioeron vuoksi. Riikan miehellä ja lasten isällä oli rutkasti kotikenttäetua: olihan hän brasilialainen.

Kaukana tutuista turvaverkoista kahden pienen lapsen äidin oli selvitettävä oikeutensa, luettava lakipapereita ja pidettävä puolensa. Ja upeasti Riikka lopulta selvisikin, vaikkei se helppoa ollut.  Elämänkokemuksesta on ollut myös hyötyä: nykyään hän on perheasioihin erikoistunut asianajana. Riikka muistuttaa silti haastattelussamme: Hanki aina ulkomaillakin oma verkostosi. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.

Kuuntele jakso täältä:

Kylpyhuonekin kuin kylmäkaappi – lattialämmitykseen tottunut kärsii etelässä

talvi rivieralla

Mikrossa lämmitetty kaurapussi tai kuumavesipullo. Flanellipyjama. Villasukat.

Meikäläisen iltapuhteet ovat talvisella Rivieralla jotain ihan muuta kuin aikoinaan Suomessa. Yöllä on kylmä, mutta kyllä kunnolla pakattuna nukkuu ihan erinomaisesti. Vähitellen minäkin, keskuslämmityksen kasvatti, olen oppinut elämään vanhassa kivitalossa, jossa on kesällä viileää ja talvella hirveän viileää.

yövarusteet2

Innostuin kirjoittamaan aiheesta luettuani aivan mainion Mari Mannisen kolumnin Hesarista tänä aamuna (klik!). Suomalaisten – kuten myös allekirjoittaneen – kylmäkestävyys kun on täysi myytti.

Erityisesti alkuaikoina otti päähän kun aamusella lattia tuntui jalkapohjissa järisyttävän kylmältä (mitä purinkin perheen iloksi järjestämällä “Suomessa on tämäkin asia paremmin”-kiukkutempauksia). Harmitti myös kovasti, että vessassa oli ikkunaan kiinnitetyn tuuletusaukon takia ulkohuussimainen tunnelma (joten panin miehen teippaamaan sen kiinni). Ärsytti myös vietävästi, että aamiaiselle oli puettava villapaita ja toiset villasukat. (Antakaa mulle se helkutin SAUNA!)

talvi rivieralla 2

Mutta kumma kyllä, kaikkeen tottuu – ainakin melkein. Nyt tuntuu suoranaiselta tuhlaukselta ajatella, että talon jokaista huonetta pitäisi lämmittää ympäri vuorokauden. Ei, patterit pannaan päälle vain siellä, missä ollaan, sillä uskokaa tai älkää, myös kylmä sisätila on pukeutumiskysymys. On ihan normaalia kulkea neljä kuukautta kaulaliina tiukasti kaulassa.

Mistä tuli mieleeni, että mies muuten kantoi vastikään kylppäriin värkin, jollaisesta en ollut koskaan kuullutkaan. Se on autonlämmittimeen verrattava kuumailmapuhallin, joka lämmittää kylmäkaappia muistuttavan  aamukylppärin kuumaksi parissa minuutissa. Olen aivan myyty ja kun oikein ottaa pattiin, istun härpäkkeen edessä perheeltä salaa somettamassa.

talvi rivieralla 3

Sen sijaan Suomessa talvisin huomaan nykyään hikoilevani vimmatusti. Olen tottunut, että villapaidan alla on ainakin yksi pitkähihainen aluspaita. Ei niitä tosin karaistuneet paikalliset tunnu täälläkään harrastavan, sillä siihen malliin olen minäkin saanut toimia virallisena talviasiantuntijana.

– Sinä kun olet sieltä pohjoisesta niin kerrotko, miten tällaisella ilmalla pitäisi oikeasti pukeutua?

Mielelläni luennoinkin kerrospukeutumisesta ja pohjoismaisista, tuulen- ja vedenpitävistä materiaaleista. Vaikka ihan kuin he oikeasti siitä vähät välittäisivät. Kaverikin kertoi tosissaan keksineensä ratkaisun perheen liukkaisiin kiviportaisiin: lapsia vaaditaan olemaan kotona paljain jaloin. Kukaan ei ole sen koommin liukastunut.

– Eikö ne ole tosi kylmät? Onko teillä koko ajan nuha?

– Äh, kaikkeen tottuu.

Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson