Omaa aikaa ja uusi pöytä

Tässä uusi työpöytäni.  Se löytyi netistä, antiikkikaupan sivuilta. Se on vanha rehtorinpöytä 50-luvulta. Olen ihastunut. Pöytää kantamaan tullut ystävä kertoi hänen opettajaäidillään olleen aikoinaan ihan samanlainen.  Täydellistä. Tuntuu kuin kotiin olisi tullut pöydän mukana kasa jännittäviä tarinoita.

Työpöytä merkitsee minulle myös uuden alkua. Lapset ovat koulussa ja hoidossa (pienikin kaksi päivää viikossa), mikä tarkoittaa, että minulla on pitkästä aikaa omaa aikaa.  Pääsen viimein tekemään vähän hommia. Oikeita aikuisten töitä. Journalismia.

Olen odottanut tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa, mutta olo on kuin ensimmäisellä jumppatunnilla joulun jälkeen. Ylimääräiset viiden kilon painot roikkuvat jaloissa. Pää tuntuu tyhjältä ja hitaalta. Kahvia kuluu. Mielessä pyörivät tekemättömät kotityöt. Kuulostaako tutulta?

Kun vein tyttären tänä aamuna kouluun, hän esitteli minulle ylpeänä ”dodo”-huoneen patjan, jolla nukkuu päiväunensa.  Poissa olivat joka-aamuiset kyyneleet ja tiukkaakin tiukemmat halaukset. Koulusta on jo tullut osa hänen arkeaan.

Eli kyllä tämä tästä. Samaan tyyliin tämä istahtaminen työpöydän ääreen alkaa kohta tuntua osalta normaalia elämää.  Mutta nyt cappuccino, kiitos.

 

This is my new old desk. I found it online, on a website of a Southern French antique store. It is an old desk of school principal from the 50’s, sitting in front of it makes me feel important. A friend who helped us carry it upstairs told us that his mother, ”une institutrice” once had a similar one. Perfect.
For me this desk means also a new beginning. My 3-year old daughter started school two weeks ago and my 10-month old son spends two days a week with nanny. First time in a very long time I have some time for myself. I can start working again. I mean doing some real work. Journalism.
It seems like have been waiting for this moment for ages. But now it is more like the first aerobics class after Christmas; extra weight attached to my legs, head completely empty. I keep thinking about all the housework that should be done. I consume horrible amounts of coffee. Does any of this sound familiar?
When I took my daughter to school this morning she showed me her mattress in the ”dodo room”. She was proud of her own space and there no more tears. Off she went, happily.  Over night the school had become a normality.
So I guess I will be fine. But now a cappuccino, please.