Hyppy uuteen elämään

IMG_4170

– Nytkö tulit takaisin?! kyselivät kaverit ja tutut vanhalla työpaikalla.

– Olen vain käymässä, en ole tulossakaan takaisin.

Tällä viikolla olen viilannut ja valmistanut itseäni uuteen moodiin. Olen heittäytymässä tyystin yrittäjäksi (siitä lisää täällä)  ja syyskuun alusta alkaen varautunut tekemään enemmän töitä kuin vuosiin. Viimeinen lomaviikko Suomessa on mennyt asioiden järjestelemiseen ja ihmisten tapaamiseen.

Olen odottanut oikeaa töihinpaluuta kauan, mutta jos totta puhutaan, minua hirvittää. Yöllä herään pienimpään risahdukseen ja jään miettimään syntyjä syviä. Unta on vaikea saada enää uudestaan.

Päivällä tiedän kyllä, että pärjään ja osaan. Yöllä olen varma, että mokaan pahasti ja että tietämykseni on silkkaa silmänlumetta. Kuulostaako tutulta?

IMG_4168

– Miten viihdyt Ranskassa?

– Hyvin!

Sillä niinhän se on. Elämämme on nyt siellä, Välimeren rannalla. Kysyjille kerron myös, kuinka Suomessa koen aina puhuvani liikaa ja aiheuttavani kummastusta. Se että saatan itkeä ja nauraa samassa lauseessa nähdään eteläisessä Ranskassa normaalina.

Se tuntuu naurattavan kaikkia. Ehkä moni on reissullaan kokenut samanlaisen vapauden tunteen. Sinäkin?

Katsotaan nyt oikeasti miten se torstaina 6.8. sujuu, nimittäin se kuuluisa höpöttäminen. Olen Radio Novassa Rita Strömmerin vieraana kello 14 eteenpäin puhumassa elämästä Ranskassa. Kuuntelethan (ja annathan anteeksi jos mokaan)!

 

Äiti “palaa” töihin

Photo: Naneen Rossi

Siitä on nyt yli kolme vuotta kun lähdin työpaikalta. Ensin syntyi esikoinen. Sitten sain opiskelupaikan Kaliforniasta, missä vierähti ihan uskomaton vuosi. Keskellä sitä huomasin olevani taas raskaana. Ja tasan kaksi vuotta tyttären syntymän jälkeen meille syntyi poika täällä Etelä-Ranskassa.

Jos asuttaisiin Suomessa, olisin varmaan jo palannut työpaikalle. Toisinpa kävi. Pitkäksihän tuo on venähtänyt.

Silloin kun Kaliforniasta ei palattukaan vanhoihin kuvioihin Suomeen vaan tänne Välimeren rannalle, kapasiteetti riitti pohtimaan lapsia, hoitokuvioita, synnytystä ranskaksi, kodin pyörittämistä ja yövalvomisia. Viime vuosi olisi varmasti ollut elämäni intensiivisin ilman niitä kodin kosteusvaurioitakin. ONNEKSI se on ohi.

Kotiäitin homma on tärkeää ja hienoa, mutta ei kyllä ihan sitä minun omintani. Keittiössä ja pyykkivuoren takana olen sillä kuuluisalla epämukavuusalueella. Tunnustan: olen pitkään kaivannut takaisin töihin. Niin kuin  varmaan aika moni muukin ulkosuomalainen mamma.

Mutta kun elämässä on valinnut edetä tämmöistä vähän epäsuorempaa reittiä, ei semmoinen ihana, tavallinen ”työhönpaluu” onnistu.  Luin tämän Hesarin jutun aiheesta vähän nieleskellen, niin vaikeaa kun se töihinmeno nyt siellä onkin. Mutta vitsit välillä olisi silti kiva tietää minne elämä seuraavaksi vie, raahautua tuttua reittiä vanhan työpöydän ääreen ja kävellä työpaikan ruokalaan makaronilaatikon ääreen jorisemaan.

Mutta ei auta, itsepähän tieni valitsin. Täällä ollaan. Jos töitä meinaa, pitää  vain potkia itseään persuuksille ja miettiä, että missä on hyvä, ketä oma tekeminen voisi kiinnostaa ja minne nokkaa kannattaisi tunkea. Usko ittees, niinhän ne Amerikassakin opetti. Onneksi sentään kävin sen koulun.

Mutta ei tätäkään nyt ihan mukavuusalueeksi voi sanoa, mutta vähitellen.

pyykki

 

 Tältä työpisteeni (ja työkaverini) näytti aamulla kun tein live-raporttia Radio Novaan. Ulkona oli kamala ukonilma ja pyykkihuone oli ainoa minne ei jyrinä kuulunut.  

 

 

 

 

 

 

Omaa aikaa ja uusi pöytä

Tässä uusi työpöytäni.  Se löytyi netistä, antiikkikaupan sivuilta. Se on vanha rehtorinpöytä 50-luvulta. Olen ihastunut. Pöytää kantamaan tullut ystävä kertoi hänen opettajaäidillään olleen aikoinaan ihan samanlainen.  Täydellistä. Tuntuu kuin kotiin olisi tullut pöydän mukana kasa jännittäviä tarinoita.

Työpöytä merkitsee minulle myös uuden alkua. Lapset ovat koulussa ja hoidossa (pienikin kaksi päivää viikossa), mikä tarkoittaa, että minulla on pitkästä aikaa omaa aikaa.  Pääsen viimein tekemään vähän hommia. Oikeita aikuisten töitä. Journalismia.

Olen odottanut tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa, mutta olo on kuin ensimmäisellä jumppatunnilla joulun jälkeen. Ylimääräiset viiden kilon painot roikkuvat jaloissa. Pää tuntuu tyhjältä ja hitaalta. Kahvia kuluu. Mielessä pyörivät tekemättömät kotityöt. Kuulostaako tutulta?

Kun vein tyttären tänä aamuna kouluun, hän esitteli minulle ylpeänä ”dodo”-huoneen patjan, jolla nukkuu päiväunensa.  Poissa olivat joka-aamuiset kyyneleet ja tiukkaakin tiukemmat halaukset. Koulusta on jo tullut osa hänen arkeaan.

Eli kyllä tämä tästä. Samaan tyyliin tämä istahtaminen työpöydän ääreen alkaa kohta tuntua osalta normaalia elämää.  Mutta nyt cappuccino, kiitos.

 

This is my new old desk. I found it online, on a website of a Southern French antique store. It is an old desk of school principal from the 50’s, sitting in front of it makes me feel important. A friend who helped us carry it upstairs told us that his mother, ”une institutrice” once had a similar one. Perfect.
For me this desk means also a new beginning. My 3-year old daughter started school two weeks ago and my 10-month old son spends two days a week with nanny. First time in a very long time I have some time for myself. I can start working again. I mean doing some real work. Journalism.
It seems like have been waiting for this moment for ages. But now it is more like the first aerobics class after Christmas; extra weight attached to my legs, head completely empty. I keep thinking about all the housework that should be done. I consume horrible amounts of coffee. Does any of this sound familiar?
When I took my daughter to school this morning she showed me her mattress in the ”dodo room”. She was proud of her own space and there no more tears. Off she went, happily.  Over night the school had become a normality.
So I guess I will be fine. But now a cappuccino, please.