Työmatka sydän Helena

raput

Heippa! Terveiset työmatkalta, siksi vähäinen postausten määrä viime päivinä.

Tiedättekö sen elämänvaiheen, jossa työmatka tuntuu äärimmäisen rentouttavalta vaihtoehdolta omalle arjelle? No, minä elän juuri tuon keskellä. Neljä työntäyteistä päivää tien päällä tuntuu luksuslomalta; yhtään kuivunutta aamiaisjogurttia ei tarvitse raaputtaa vahaliinasta saati riisinjyvää noukkia lattialta. Täällä keskityn hyvällä omatunnolla vain kirjoittamaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään – muut hoitakoon puunaamisen.

kukka

Työ on kaltaiselleni ihmiselle kuin virkistävä, pään pölyistä puhdistava tuulahdus – niin paljon uutta ja mielenkiintoista, älytön määrä kivoja ideoita! Tunnetteko te koskaan työreissuillanne samoin? Vai onko tämä vain mökkihöperöityneen mammaihmisen löpinää?

Juu juu, tiedän kyllä että neljän päivän jälkeen minulle on kova koti-ikävä. Suoraan sanottuna lapsia mietin jo nyt reilun 12 tunnin jälkeen: ostin jo matkalta huoltoasemalta heille tarrakirjat. Miestäkin mietin, kaikkihan tietävät, että pieni etäisyys tekee hyvää myös parisuhteelle.  Sitten vuonna X me matkailemme Keski-Ranskaan romanttiselle aikuisten lomalle, sitten ajetaan tänne. Sitten kun…

Työmatka sydän Helena.

ja%cc%88lkiruoka

Minulle freelancer-toimittajalle työmatka tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että olen valokuvaajan kanssa tien päällä, lehtijuttujen perässä. Tällä reissulla teemme juttuja mm. kiinnostavista ihmisistä ja majapaikoista. Olemme käyneet jo Marseillessa ja nyt päätyneet yöpymään pieneen, pittoreskiin Orsanin kylään Avignonin lähistölle. Netti ei toimi kunnolla ja kännykkäpuhelut katkeilevat.

hotelli

Tunnelma on muutenkin  tyystin toinen kuin kotona: kirkonkellot soittavat tunnin välein, tai ehkä jopa useammin. Kylän ainoan ravintolan työntekijä sanoo hassunkurisesti peng sen sijaan että sanoisi pain, leipä. Tähdet vilkkuvat kirkkaina, ulkona kuulee vain satunnaisen linnunlaulun. Onnittelen itseäni ammatinvalinnasta, vaikkei tällä nyt rikastumaan pääsekään.

ruedelaprison

Aistit ovat auki, ympäristön kauniit yksityiskohdat hyppäävät silmille. Lapset ovat kotona isän kanssa turvassa, minun ei tarvitse huolehtia muusta kuin itsestäni. Niin –  ja tietysti siitä työstä.

Pikkulasten äidille työ käy harrastuksesta

13073065_10154676073478943_189485079_o

Kun siskoni lapset olivat pieniä hän sanoi minulle: ”Minä en tarvitse harrastuksia, koska minulla on tämä työ. Oikeastaan työ on harrastus.”

Lapsettomana se kuulosti ällistyttävältä. Kuinka työ voi olla harrastus? Hanki nyt hyvä ihminen joku oikea harrastus! Tai oikeammin: hanki elämä!

huivi

Sittenhän siinä lopulta kävi niin, että minä itse menin hankkimaan niitä lapsia. Siskolla on kyllä tätä nykyä lukuisia ihan oikeita harrastuksia. Minun lempiharrastukseni taas on, no, mikäpä muu kuin työ.

13072192_10154676073518943_1697400350_o

Kun lapset ovat 2- ja 4-vuotiaita, kaikki pelkästään omien ajatusten kanssa vietetty aika maistuu suklaamuffinssilta. Se on niin herkullista, että usein viivyttelen nukkumaanmenoakin vain siksi, että saan vastata hetken ihan itse kaukosäätimestä. Melkein samanlaista euforiaa tunnen omassa työssäkin, missä olen ihan omillani.

Olen aloittanut hommat vähän kerrallaan, rauhassa. Se on ollut luksusta kun lapset ovat vielä niin pieniä, koska haluan olla läsnä heidän arjessaan. Työskentelen freelancer-toimittajana – teen juttuja televisioon, radioon ja lehtiin. Välillä niitä on enemmän, välillä vähemmän.

13078152_10154676073983943_1874565181_o

Nämä tämän postauksen tuokiokuvat ovat viime viikon juttureissuilta, jotka tein valokuvaajaystäväni Minnan kanssa. Keräämästämme aineistosta kertyy muun muassa muutamia matkajuttuja. Oli joukossa toki myös yksi televisiojuttukin, jonka tosin kuvasin itse.

Tykkään työstäni valtavasti, se on antoisaa, vaikka rankkojakin hetkiä toki on. Pitää markkinoida osaamista ja myydä töitään. Tehdä hommia vaikka keskiyöllä jos on tarvis. Hankkia joku hoitamaan lapsia jos ei itse ehdi heitä noukkimaan.

13072021_10154676075323943_1988804781_o

Mutta miten ihanaa onkaan käydä uusissa paikoissa ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Mikään ei ole niin hauskaa! Oikeasti! Ja vielä saan kirjoittaakin. Tähän ylenpalttisen positiiviseen fiilikseen vaikuttaa ihan satavarmasti se, että pääsee vihdoin tekemään jotain ihan itsekseen, ilman vyötärönkorkuisia apulaisia.

Tuntevatko muut mammat tai papat näin?

Kun sitten vastikään juttelimme omasta ajasta ja kullekin korvamerkityistä harrastuspäivistä miehen kanssa, tunsin huonoa omaatuntoa kun varasin maanantai-illat kuvanveistokurssia varten. Kun minullahan oli jo tämä harrastus. Vai oliko se sittenkään sitä?

Kuvat: Minna Kurjenluoma ja Helena Liikanen

Uutisia! Minusta tulee…

kirja

Siinäpä se, kaaos, jonka ääressä olen viettänyt kuukausia. Joinain päivinä aamusta iltaan, toisina tunnin tai kaksi. Kahvia olen juonut tsiljoona litraa, suklaata murentanut suuhuni tonneittain. Tulos on tässä.

kirja3

Kyllä. Läjä paperia. Ensi kesäksi tuosta kasasta muotoutuu oikea kirja ja minusta tulee kirjailija. KÄÄK. Unelmien täyttymys.

Kun aloitin bloggaamisen vuonna 2013, en olisi koskaan kuvitellut päätyväni tähän. Tai no, valheet sikseen. Jos totta puhutaan, kyllähän minä siitä hieman haaveilin. Aika paljonkin oikeastaan.

Olen kirjantekoa pitänyt tähän saakka salassa muilta kuin lähimmäisiltä. Ihan kuin sen sanominen ääneen vesittäisi koko projektin, tiedättekö, olo on samanlainen kuin silloin aikoinaan raskaana. Mahaa, varsinkin ensimmäistä raskautta, halusi piilotella viimeiseen saakka. Iskee huijarisyndrooma.

Mitä jos tämä ei olekaan oikeasti totta? Miten joku kuvittelee, että minusta olisi tähän?

kirja4

No, kyllä on. Varmasti on. ON. Atenahan on kirjan jo luvannut kustantaa, mistä olen hyvin onnellinen. Tästä tulee kuulkaa vielä mahtava juttu.

Ensimmäinen raakaversio kässäristä on valmis, vielä tätä veivataan ja veivataan pitkään. Kesän jälkeen sen saanee kaupoista, pienen nojatuolimatkan. Pysythän kuulolla – lupaan lisätietoa ja tarkempia aikatauluja loppumatkan varrella.

Cin cin!