Uusia tuulia työmaailmassa

Huh, heräsin aamulla levänneenä. Mikä helpotus – illalla vielä pelotti, että pyörisin yöni pedissä. Tänään nimittäin julkaistiin eka kolumnini Hesarin verkossa. Jippii! Olen hirmu innoissani.

Yleensä tällaiset isot uudet asiat tuppaavat viemään minulta yöunet. Se on muuten ihmeellistä, että miten sitä ihminen aina haluaakin uusia jänniä juttuja, mutta viime hetkellä (ja varsinkin yöaikaan) iskeekin jarrut pohjaan. Apua! Mitä tulikaan tehtyä! Onneksi se on usein siinä vaiheessa jo liian myöhäistä. Tämä on nimittäin oikeasti hyvä juttu.

Tarkoituksenani on siis jatkossa kirjoittaa ajatuksiani arkielämästä Helsingin Sanomien verkon Elämä ja Hyvinvointi  -osastolla. Kyse on kolumneista, joissa jaan avoimesti omia mielipiteitäni tilastojargonin sijaan. Hah.

Tässä ekassa tekstissäni kirjoitan sokerista ja sen antamisesta lapsille. Ranskassa kun sekään ei ole kielletty – edes meillä kotona.

Käykääpä lukemassa tekstini  ja kertokaa, että mitä tuumaatte.

 

Helena Liikanen-Renger kolumni

 

 

 

Työmatka sydän Helena

raput

Heippa! Terveiset työmatkalta, siksi vähäinen postausten määrä viime päivinä.

Tiedättekö sen elämänvaiheen, jossa työmatka tuntuu äärimmäisen rentouttavalta vaihtoehdolta omalle arjelle? No, minä elän juuri tuon keskellä. Neljä työntäyteistä päivää tien päällä tuntuu luksuslomalta; yhtään kuivunutta aamiaisjogurttia ei tarvitse raaputtaa vahaliinasta saati riisinjyvää noukkia lattialta. Täällä keskityn hyvällä omatunnolla vain kirjoittamaan, kuuntelemaan ja ihmettelemään – muut hoitakoon puunaamisen.

kukka

Työ on kaltaiselleni ihmiselle kuin virkistävä, pään pölyistä puhdistava tuulahdus – niin paljon uutta ja mielenkiintoista, älytön määrä kivoja ideoita! Tunnetteko te koskaan työreissuillanne samoin? Vai onko tämä vain mökkihöperöityneen mammaihmisen löpinää?

Juu juu, tiedän kyllä että neljän päivän jälkeen minulle on kova koti-ikävä. Suoraan sanottuna lapsia mietin jo nyt reilun 12 tunnin jälkeen: ostin jo matkalta huoltoasemalta heille tarrakirjat. Miestäkin mietin, kaikkihan tietävät, että pieni etäisyys tekee hyvää myös parisuhteelle.  Sitten vuonna X me matkailemme Keski-Ranskaan romanttiselle aikuisten lomalle, sitten ajetaan tänne. Sitten kun…

Työmatka sydän Helena.

ja%cc%88lkiruoka

Minulle freelancer-toimittajalle työmatka tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että olen valokuvaajan kanssa tien päällä, lehtijuttujen perässä. Tällä reissulla teemme juttuja mm. kiinnostavista ihmisistä ja majapaikoista. Olemme käyneet jo Marseillessa ja nyt päätyneet yöpymään pieneen, pittoreskiin Orsanin kylään Avignonin lähistölle. Netti ei toimi kunnolla ja kännykkäpuhelut katkeilevat.

hotelli

Tunnelma on muutenkin  tyystin toinen kuin kotona: kirkonkellot soittavat tunnin välein, tai ehkä jopa useammin. Kylän ainoan ravintolan työntekijä sanoo hassunkurisesti peng sen sijaan että sanoisi pain, leipä. Tähdet vilkkuvat kirkkaina, ulkona kuulee vain satunnaisen linnunlaulun. Onnittelen itseäni ammatinvalinnasta, vaikkei tällä nyt rikastumaan pääsekään.

ruedelaprison

Aistit ovat auki, ympäristön kauniit yksityiskohdat hyppäävät silmille. Lapset ovat kotona isän kanssa turvassa, minun ei tarvitse huolehtia muusta kuin itsestäni. Niin –  ja tietysti siitä työstä.

Pikkulasten äidille työ käy harrastuksesta

13073065_10154676073478943_189485079_o

Kun siskoni lapset olivat pieniä hän sanoi minulle: ”Minä en tarvitse harrastuksia, koska minulla on tämä työ. Oikeastaan työ on harrastus.”

Lapsettomana se kuulosti ällistyttävältä. Kuinka työ voi olla harrastus? Hanki nyt hyvä ihminen joku oikea harrastus! Tai oikeammin: hanki elämä!

huivi

Sittenhän siinä lopulta kävi niin, että minä itse menin hankkimaan niitä lapsia. Siskolla on kyllä tätä nykyä lukuisia ihan oikeita harrastuksia. Minun lempiharrastukseni taas on, no, mikäpä muu kuin työ.

13072192_10154676073518943_1697400350_o

Kun lapset ovat 2- ja 4-vuotiaita, kaikki pelkästään omien ajatusten kanssa vietetty aika maistuu suklaamuffinssilta. Se on niin herkullista, että usein viivyttelen nukkumaanmenoakin vain siksi, että saan vastata hetken ihan itse kaukosäätimestä. Melkein samanlaista euforiaa tunnen omassa työssäkin, missä olen ihan omillani.

Olen aloittanut hommat vähän kerrallaan, rauhassa. Se on ollut luksusta kun lapset ovat vielä niin pieniä, koska haluan olla läsnä heidän arjessaan. Työskentelen freelancer-toimittajana – teen juttuja televisioon, radioon ja lehtiin. Välillä niitä on enemmän, välillä vähemmän.

13078152_10154676073983943_1874565181_o

Nämä tämän postauksen tuokiokuvat ovat viime viikon juttureissuilta, jotka tein valokuvaajaystäväni Minnan kanssa. Keräämästämme aineistosta kertyy muun muassa muutamia matkajuttuja. Oli joukossa toki myös yksi televisiojuttukin, jonka tosin kuvasin itse.

Tykkään työstäni valtavasti, se on antoisaa, vaikka rankkojakin hetkiä toki on. Pitää markkinoida osaamista ja myydä töitään. Tehdä hommia vaikka keskiyöllä jos on tarvis. Hankkia joku hoitamaan lapsia jos ei itse ehdi heitä noukkimaan.

13072021_10154676075323943_1988804781_o

Mutta miten ihanaa onkaan käydä uusissa paikoissa ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Mikään ei ole niin hauskaa! Oikeasti! Ja vielä saan kirjoittaakin. Tähän ylenpalttisen positiiviseen fiilikseen vaikuttaa ihan satavarmasti se, että pääsee vihdoin tekemään jotain ihan itsekseen, ilman vyötärönkorkuisia apulaisia.

Tuntevatko muut mammat tai papat näin?

Kun sitten vastikään juttelimme omasta ajasta ja kullekin korvamerkityistä harrastuspäivistä miehen kanssa, tunsin huonoa omaatuntoa kun varasin maanantai-illat kuvanveistokurssia varten. Kun minullahan oli jo tämä harrastus. Vai oliko se sittenkään sitä?

Kuvat: Minna Kurjenluoma ja Helena Liikanen