Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson

Puolison työmahdollisuuksista maailmalla

nicerent5

Meidän lapsillamme alkaa tänään loma! Illalla on lento toiselle puolelle Ranskaa sukuloimaan. Vielä olisi miljoonatriljoonaa juttua, joita pitäisi tehdä: pakata, pestä pyykkiä, tehdä laskututusta, hakea lapset, leikata seuraava podcast-jakso, tarkistaa deadlinet, kirjoittaa pari sähköpostia ja panna kuopus päikkäreille.

Tätähän tämä elämä nykyään meikäläisellä on: taiteilua kodin, lasten ja töiden välillä. Yhtään ei helpota, että työpiste sijaitsee kotona: työt eivät karkaa koskaan. Välillä olisi hyvä vaihtaa maisemaa,  ja tänään lääkärin luona käytyäni aloin vakavasti harkita työtilan hommaamista oman kodin ulkopuolelta.

– Madame,  teidän täytyy pitää huolta itsestänne, muuten te ette ole enää hyödyksi kellekään, vaihtoehtohoitoja tarjoava homeopaatti sanoi ystävällisesti.

Kyllä, näinpä vain siinä kävi, että minä olin vaihtoehtohoitoja tarjoavan lääkärin luona lasten kanssa. Vielä muutama vuosi sitten olisin hirnunut, jos joku olisi ehdottanut moista. Eihän homeopatia ole mistään kotoisin! Mon dieu!

homeopatia

Mutta uskokaa pois, niin sitä vaan kyyninenkin ihminen sopeutuu ympäröivään kulttuuriin. Ranskassahan homeopatiakin kuuluu paikallisen kelakorvauksen piiriin. Ensin lääkäri tutki lapset, sitten vuorossa olin minä. Makasin kiltisti laverilla kun lääkäri hieroi vatsaa ja selkää, kumisteli kulholla väriseviä ääniä korvaani ja kirjoitti reseptiin värikkäiden pilleripurkkien koodinimiä . Ihanaa! (Toisaalta – juuri nyt olen niin väsynyt, että todennäköisesti myös juurihoito olisi saattanut ajaa saman asian.)

Paitsi lääkäreihin, ulkomailla täytyy sopeutua myös uudenlaisiin työkuvioihin – varsinkin jos maailmalle lähtee puolison perässä. Jos olisimme jääneet pohjolaan, olisin ehkä yhä vanhassa tutussa työpaikassani ja kävisin joka päivä lounaalla ihanassa työpaikkaruokalassa mahtavan työporukan kanssa. Miss you!

Maailmalla olen halunnut jatkaa samoja hommia kuin ennenkin, eli suomenkielisen journalistin töitä. Koen nimittäin työni vahvasti osana persoonaani. Se tarkoittaa, että teen töitä etänä ja vastaan itse lähes kaikesta: aikatauluista, tarjouksista, uusien yhteistyökumppaneiden löytämisestä, haastatteluista, kirjoittamisesta ja kaikesta muusta. Se on kivaa ja haastavaa, mutta välillä myös stressaavaa. Usein on aamuja, jolloin toivon, että joku työntäisi käteeni päivän tehtävän. Tee tämä! Älä kysele! Deadline on seiskalta!

Sitten taas muistan kuinka ihanaa on se, että minne ikinä menenkin, työ seuraa perässä. Kellokorttia ei tarkista kukaan ja aikataulutuksesta päätän minä. Lastenkin kanssa ennätän olla ainakin vähän.

Onhan maailmalle lennähtänyt toki myös ihmisiä, jotka jäävät täysipainoisesti pitämään huolta kodista. Yksi tykkää kotihommista, toisella ei ole vaihtoehtoja. Ulkomailla molempien käyminen töissä ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin Suomessa. Tosi tosi pitkien työpäivin oheen on monissa maissa hommattava lastenhoitajia, siivoojia ja pyykkääjiä, mikä käy kukkarolle. On myös osallistuttava lapsen koulunkäyntiin ja sumplittava loma-asiat kuntoon kaukana isovanhemmista. Siitä on suomalainen kahdeksasta neljään -arki saatikka rentouttava loma kaukana.

Rohkeimpia mielestäni ovat kuitenkin he, jotka ovat valmiita vaihtamaan alaa lennosta riippuen asuinmaasta, joustamaan tarpeen tullen. Sellainen on esimerkiksi bloggaaja-Petra Turkista, jota haastattelimme podcastiimme tällä viikolla. Hän on onnistunut löytämään tasapainon perheen ja työn välillä, ja suhtautuu työntekoon avoimin mielin. Uusia juttua on kiva kokeilla ja niistä oppii. Sehän on vain työtä! Käykääpä kuuntelemassa ja oppikaa mukana.

Uusia tuulia työmaailmassa

Huh, heräsin aamulla levänneenä. Mikä helpotus – illalla vielä pelotti, että pyörisin yöni pedissä. Tänään nimittäin julkaistiin eka kolumnini Hesarin verkossa. Jippii! Olen hirmu innoissani.

Yleensä tällaiset isot uudet asiat tuppaavat viemään minulta yöunet. Se on muuten ihmeellistä, että miten sitä ihminen aina haluaakin uusia jänniä juttuja, mutta viime hetkellä (ja varsinkin yöaikaan) iskeekin jarrut pohjaan. Apua! Mitä tulikaan tehtyä! Onneksi se on usein siinä vaiheessa jo liian myöhäistä. Tämä on nimittäin oikeasti hyvä juttu.

Tarkoituksenani on siis jatkossa kirjoittaa ajatuksiani arkielämästä Helsingin Sanomien verkon Elämä ja Hyvinvointi  -osastolla. Kyse on kolumneista, joissa jaan avoimesti omia mielipiteitäni tilastojargonin sijaan. Hah.

Tässä ekassa tekstissäni kirjoitan sokerista ja sen antamisesta lapsille. Ranskassa kun sekään ei ole kielletty – edes meillä kotona.

Käykääpä lukemassa tekstini  ja kertokaa, että mitä tuumaatte.

 

Helena Liikanen-Renger kolumni