Ylös aamukuudelta, vapaaehtoisesti

aamukavely

Olen nyt kahden aamun ajan herännyt tuntia normaalia aiemmin. Sain nimittäin naapuriltani lahjaksi Hal Elrodin “Miracle Morning“-kirjan, joka kuulemma muuttaa elämä lopullisesti.

Taas yksi elämäntaito-opas, mietin kun sain kirjan käsiini. Onhan näitä nähty. Hei oikeesti e.v.v.k.

Kunnes perjantaina, viikon päätteeksi, koulun portilla törmäsin lapsiaan hakevaan naapuriin. Tule apérolle, hän tokaisi, ja minähän menin. Lasten leikkiessä, luomuviinilasillisen ja sipsikulhon äärellä päädyin kuuntelemaan, kuinka hänen elämänsä oli muuttunut paremmaksi sen jälkeen kun hän oli alkanut herätä aamuviideltä. Kaikki oli kirkkaampaa ja parempaa kuulemma nyt.

miracle morning

– Sinähän alat kuulostaa amerikkalaiselta, totesin kyynisesti. Asuessani Los Angelesissa kukaan ei nukkunut – ainakaan julkisesti. Aina pirteä ja positiivinen professorinikin kertoi heräävänsä aamulla kolmelta. Ekana vetäisi kuulemma uimalenkin altaassa, sitten ryhtyi hommiin.

Sen jotenkin osasin panna kalifornialaisen energisyyden piikkiin, mutta että elämästä nautiskeleva joie de vivre-ranskalainenkin ryhtyy tämmöiseen vapaaehtoisesti ? Nipistä minut hereille.

Keskustelumme jäi pyörimään mieleen, joten sunnuntaina kaivoin kirjan esiin ja nappasin kylpyyn mukaan. Luova työ yhdistettynä kaukana häämöttäviin deadlineihin oli kieltämättä yhdistelmä, joka oli alkanut nakertaa aivojani (jo kauan sitten). Minä tarvitsin elämääni tiukkoja aikatauluja, pakotettua ryhtiä, ärhäkkää kuria ja ai niin, unohtamatta sitä lääkärin määräämää hengittelyä.

Luin kirjan siltä istumalta ja päätin oitis kokeilla uusia aamurutiineja. Ja jo kahden aikaisen herätyksen ja sitä seuranneen meditaation, joogan ja muun harjoituksen jälkeen istun suorempana kuin aikoihin. Saan aikaiseksi enemmän ja olen lasten koulun päätyttyä saanut  työtehtäväni tehtyä, koska olen paremmin läsnä. Mitä tapahtui?

cap dantibes

Ehkä se, mitä monien työssäkäyvien ihmisten ei tarvitse ajatella, mietin. Aamuherätys ja hetki yksin ennen muuta perhettä muotoili päivälle raamit, jotka yksinäisen etätyöläisen arjesta uupuvat, ellei niistä huolehdi. Tai kasasi paikoilleen aidat, jotka tuore freelancer ehkä haluaa purkaa, mutta  jossain muodossa rakentaa ne sitten uudelleen. Sillä pitemmän päälle ajatus liiallisesta, päättymättömästä vapaudesta puistattaa – ainakin minua.

Työkavereita on ikävä. Päivässä on oltava ryhtiä ja tapaamisia, jotta tuntee olevansa elossa. Kokouskalenterin voi jossain muodossa korvata ohjelmoitu aamuhetki, joka määrää päivän kulun.

Vai mitä mieltä olette? Tai ehkä moisesta aamuboostista voisi olla hyötyä työelämässäkin?

– Voi kun mieheni etenisi oikein pitkälle urallaan, jotta minä voisin sitten jäädä vain kotiin ja tehdä mitä ikinä haluan, kuvanveistoluokallani oleva nainen sanoi eilen haaveillen.

No, sen voin sanoa, että minä en. Mutta haaveiletko sinä?

Tällainen on työviikkoni Ranskassa

FullSizeRender (3)

On lauantai, istun Orlyn lentokentällä Pariisissa, kuten kuvasta näkyy. Hauska, mutta kiireinen työvuorokausi Pariisissa on päättynyt. Nyt palaan taas kotiin äidiksi.

Voisi sanoa, että tähän viikkoon on mahtunut oikeasti koko nykyisen työelämäni kirjo. Tänne maailmalle lähdettyäni olen tehnyt hommia freelancerina, rakentanut itselleni työn, johon sisältyy toimittajan töitä, kirjailijan hommia, bloggaamista, kirjan editointia, podcastaamista, turistikierroksia ja ties mitä vielä. Tämä on kai sitä, mitä joku kutsuisi unelmatyöksi.

Ja tällainen työelämä onkin parhaimmillaan (ja useimmiten) ihanan värikästä ja antoisaa, mutta kauheimmillaan myös yksinäistä ja sirpaleista. Rankinta, mutta toisaalta myös vapauttavinta on se, että kaikki tuppaa olemaan vain ja ainoastaan itsestä kiinni. Tässäpä jaan kanssanne menneen työviikkoni ohjelman.

IMG_7067

Aloitin työviikkoni jo sunnuntaina, vetämällä Pamplemousse -matkatoimiston ryhmälle bussiluennon. Se oli ihan älyttömän hauskaa! Tunnin verran pölpötin asuinalueemme historiasta, yksityiskohdista ja elämäntavasta. Kaupan päälle tapasin tosi mukavia ihmisiä. Näitä turistijuttuja olisi kyllä kiva tehdä enemmänkin.

Sitten maanantaina työviikko jatkui HS-kolumnin parissa, mikä tosin osoittautui varsin haasteelliseksi. Urhoollisesti vuosia palvellut tietokone nimittäin hajosi aivan kesken kirjoittamisen. Ruutu muuttui viliseväksi Matrix-elokuvaksi eikä itku ollut kaukana… Au secours! Mitä mä nyt teen?

Samaan syssyyn (tai ehkä stressinkin takia) alkoi flunssa vaivata. Ja vaivaa yhä. Plaah. Mutta onneksi elämässä on tuo tasapainoinen koti-insinööri: kamat saatiin talteen liikaa hepuloimatta, vaikka kone on lopullisesti rikki. Diagnoosi: uusi on viimein ostettava.

Tiistaina, tietokoneettomana toipilaana sitten harjoittelin muiden teknisten vimpaimien käyttöä. Kun teen toimittajan työtä televisioon, pitää nykyään taipua älyttömän moneen: videokuvaukseen, editointiin, haastatteluun ja nyt uusimpana myös itsenäiseen uutisten suoratyöskentelyyn. Kiireisimmillä uutistyökeikoilla pitää hommien hoitua kätevästi eikä aikaa ole ylimääräisiä minuutteja säätämiseen. Se on välillä rankkaa, mutta mun mielestä aina tosi palkitsevaa!

Keskiviikon vietin sitten lasten kanssa, niin kuin aina.

FullSizeRender (1)

Torstaina taas valmistelin seuraavan Pariisin matkan sisältöasioita, kävin tutustumassa uuteen mahdolliseen friikkutoimistoon (josta nuo ihanat vanhankaupungin näkymät), tein vikat korjaukset kolumniin, kirjoitin blogipostauksen ja pakkasin kamat. Lounaaksi tyttö oli vielä koulun kanttiinin lakon vuoksi haettava kotiin syömään.

Perjantaiaamuna hyppäsin lentokenttäbussiin jo ennen aamuseitsemää. Matkalla kirjasin ylös ajatuksia kirjaani varten ja löysin mielenkiintoisen aiheeseen liittyvän artikkelin matkalukemisestani.

FullSizeRender (2)

Pariisiin tultuani kärräsin kamani  lounaan jälkeen ystävän kämpälle, vaihdoin vaatteet ja panin maskin kuntoon. Sitten Elysée-palatsille seuraamaan illan tiedotustilaisuutta mikki ja kamera ojossa. Illan aikataulut venyivät ja sydän hakkasi kiireestä, mutta hengissä selvittiin. Se on kyllä sanottava, että uutistyö pitää ihmisen virkeänä.

Itse asiassa niin virkeänä, että kun päivä oli ohi yhdeksän jälkeen illalla, matelin pieneen bistroon Le Marais’n kaupunginosaan lasilliselle viiniä ja katselemaan ihmisvirtaa. Unta oli heti ihan turha tavoitella.

Sellainen työviikko. Millainen oli omasi?

FullSizeRender

Kuinka yhdistää lasten lomat ja työt Ranskassa?

lapset juoksee

Voi blogirukkaa. Ihan jäänyt vailla kunnollista huomiota.

Missäpä syy? No tietysti siinä, että tämän viikon aikataulut ovat perheessämme todellista infernoa. Ei sinänsä, että tämä mikään yllätys olisi – elokuun kituviikkona taistelemme aina aikaa vastaan. Lapset ovat nimittäin yhä lomalla, mutta mies töissä, kuten minun Suomen etätyökaverini ja asiakkaanikin. Hoitajia ei tälle viikolle löytynyt, joten minä – joustavat työajat omaava kotitoimisto-freelancer – vietän päivät lasten kanssa “lomaillen” ja illat koneella. Toisin sanoen kun mies tulee kotiin, teemme läpsystä vaihdon.

Lopputulos: päiväsaikaan en osaa nauttia lomatunneista, koska työt mietityttävät.  Kun ilta sitten viimein koittaa, on pääkoppa kuin tuulessa humiseva harju.

loma-uimarit

Ranskassahan nämä koulujen lomat on järjestetty varsin toisella tavalla kuin Suomessa. Kesäloma alkaa heinäkuussa ja kahden viikon “pikkulomia” on pitkin vuotta. Tältä kouluvuosi näyttää ensi maanantaista alkaen.

  • Syysloma: 21.10-6.11
  • Joululoma 23.12-8.1.
  • Talviloma 10.2-26.2. (loman ajankohta vaihtelee alueittain)
  • Kevätloma 7.4.-23.4. (loman ajankohta vaihtelee alueittain)
  • Kesäloma 7.7.-3.9.

Lomiahan on siis aivan julmetusti, sanoisi moni moiseen systeemiin tottumaton, ja niin sanoin minäkin kun tähän järjestämään sysättiin. Mutta totuus on, että lukuunottamatta näitä elokuun kituviikkoja, lasten loma-aikojen hoitojärjestelyt onnistuvat työllisiltä perheiltä suht. helposti, vaikka mummola olisi kaukana. Koulujen lomilla nimittäin järjestetään aimo määrä sopuhintaisia julkisen ja yksityisen puolen päiväleirikouluja tai “ilmakeskuksia”, joksi Google translate Centre aérén hupsusti kääntää.

Centre aéré esimerkiksi meidän julkisessa koulussamme tarkoittaa niin sanottua päiväleiriä, jossa lapset viettävät päivänsä aamusta iltaviiteen tai -kuuteen. Siellä he leikkivät, käyvät retkillä, elokuvissa, paikallisessa hoplopissa, rannalla, järjestävät naamiaisia, syövät lounasta ja muuta sellaista. Leirikouluun tulee ilmoittautua ajoissa. Hinta vaihtelee alueittain ja perheen tulojen mukaan. Meidän lapsemme olivat tänä kesänä tällaisessa julkisessa lomaleirikoulussa viikon ja hinta oli kohdallamme noin 70 euroa / viikko / per lapsi (mutta se hinta siis voi olla halvempikin).

IMG_6823

Olen sitä paitsi tässä vuosien aikana joutunut myöntämään, että keskieurooppalaisessa, pätkityssä kouluvuodessa on puolensa. Vaikka lapset viettäisivätkin osia lomistaan esimerkiksi leirikouluissa, huomaan näiden kouluvapaaviikkojen virkistävän lapsia hurjasti – niin kuin tietysti myös vanhempia. Rentoutuneet ja iloiset lapsethan ovat ihan parasta maailmassa!

Suomessa puhutaan vuodesta toiseen liian pitkistä kesälomista, joiden aikana vanhempien on hankala järjestää lapsille hoitoa. Vanhempana mietin myös, että kuinka oppilaat ja opettavat mahtavat kokonaisen, pimeän kouluvuoden jaksaa niin vähillä lomilla. Eikö sitä kannattaisi vähän pilkkoa?