Mitä jos kotona olisi töiden jälkeen vipinää?

kotona antibes

Kävin lounaalla ystäväni kanssa. Hän on uranainen, vaimo ja kahden pienen lapsen äiti, joka elää normaalia perhearkea Etelä-Ranskassa.

– Ennen kuin mieheni tulee kotiin, yritän katsoa, että näytän hyvältä. Kun hän saapuu, istumme alas ja otamme puoli tuntia meille kahdelle. Puhumme päivästä.

Kuuntelin ystävääni kiinnostuneena. Mielessäni luokittelin moisen toiminnan tasa-arvon vastaiseksi macho-hömpötykseksi. Laittautua kun mies tulee kotiin? Sehän kuulostaa 40-luvun kotitalouslehdestä lainatulta tekstiltä.

– Ei, kyse on aivan päinvastaisesta. Tämä on meidän tapamme pitää huolta parisuhteesta.

Kaikkihan tietävät lapsiperheen, jossa vanhemmat vaihtavat verkkarit heti tultuaan kotiin, hän selvitti sitten minulle. Töistä aiemmin päässyt vaimo on keittiössä laittamassa ruokaa, essu likaisena ja kiljuvat lapset ovat sotkeneet kodin leluillaan. Miehen ensimmäinen tehtävä on  viedä roskat, sitten ehkä käynnistää pesukone.

Työympäristö, jossa kaikki näyttävät siisteiltä, tuoksuvat partavedeltä ja käyttäytyvät tyylikkäästi, vaihtuu kotiovella älämölökaaokseksi, jossa haisee vanha vaippa.

– Ajattele nyt. Eihän se lopulta ole mikään ihme, että niin moni puoliso lähtee työkaverin matkaan.

lounaalla

Ystäväni kutsui illan ensimmäistä kohtaamista miehen kanssa sanalla “tapaaminen”, rendez-vous, johon voi valmistautua niin kuin töissäkin. Onhan kyseessä vähintään yhtä tärkeät tärskyt.

– Kun minulla oli vastikään pitkiä työpäiviä, mies oli pannut lapset nukkumaan ja odotteli minua kynttilänvalossa, lasillisen kera. Se oli ihanaa!

Lounaskeskustelusta tuli mieleeni Helsingin Sanomien toukokuinen artikkeli, jossa kerrottiin työpaikkaromansseista. Otsikkokin kuului, että  “Töihin on kiva tulla, kun on pientä vipinää”.  Voisihan sen ajatella toisinkin päin. Sillä onhan se niin, että…

“Kotiin on kiva tulla, kun on pientä vipinää.”

 

Unelmahomma. Kysymysmerkki.

haastis

Luen parhaillaan Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa-kirjaa. Oletteko te lukeneet? Ihan mahti opus. Itse olen parhaillaan kohdassa, jossa pohditaan sitä, mikä on itse asiassa on ihmisen unelmatyö ja kuinka ihminen sellaiseen päätyy.

Rämö on kehittänyt nelikentän omien intohimojen luokitteluja varten. Sillä voi analysoida, mitä kukin meistä tykkää tehdä  ja mikä on oikeasti taloudellisesti kannattavaa. Matriisissa on neljä osiota:  tähti, lypsylehmä, koira ja kysymysmerkki. Lypsylehmä on työtä, joka menee kaupaksi, mutta on pakkopullaa. Koira on projekti, jota moni meistä ei oikeastaan haluaisi tehdä ollenkaan (esim. kirjanpito), eikä se myöskään tuota rahaa. Tähti on parasta mahdollista työtä: sitä, mitä rakastaa ja mistä voi myös laskuttaa. Kysymysmerkki taas on hommaa, jota on mahtava tehdä, vaikkei kukaan siitä sillä hetkellä haluaisi maksaa.

Kirjassa kerrotaan tarkemmin, kuinka nelikenttää voi omissa töissään hyödyntää ja mitä hommia ehkä kannattaisi ulkoistaa.

Unelmahommissa-collage

Minun aivoni tämä matriisi pani ruksuttamaan äänekkäästi. Oma friikkutyöhän sisältää kaikkia noista neljästä.

Minun unelmani oli pitkään kirjoittaa kirja. Sen kirjoitin, mutta siinä pakertaessani tajusin, ettei pelkkä yksinäinen kirjoittaminen itse asiassa ole kaltaiselleni sosiaaliselle ihmiselle sitä unelmatyötä. Sen sijaan kaikki se, mitä kirja ja tämä blogi on tuonut mukanaan, on osoittautunut kerta kaikkiaan mahtavaksi jutuksi.

Yksi kivoimmista jutuista, mitä kirjan kautta olen saanut, ovat olleet kaikki kirjaan liittyvät tilaisuudet, joissa olen tavannut ihania ihmisiä. Luin taannoin artikkelin, jossa kolumnisti-kirjailija Jyrki Lehtola kertoi pitävänsä kirjoittamisesta, muttei kokenut kirjaan liittyvää markkinointia omakseen. Minä taas tykkään juuri siitä jälkimmäisestä älyttömästi. Minusta on hauskaa kertoa projektistani ja kuulla millaisia ajatuksia se on herättänyt muissa. Näissä kohtaamisissa olen myös oppinut muilta valtavasti, eikä yleisön edessä  enää edes jännitä niin kuin ennen.

Ajattelen, että tuo osuus tämänhetkisestä  työelämästäni osuu kohtiin kysymysmerkki ja tähti. Kirjaa on markkinoitava, jotta se menisi kaupaksi. Toisaalta monet kirjatapaamiset ja esiintymiset saattavat myös olla sellaisia, jotka eivät välttämättä ole mitenkään taloudellisesti kannattavia. Mutta, ah niin antoisia silti!

paneeli koko porukka 2

Yllättäen, kirjan myötä, olen myös joutunut tilanteisiin, joissa olen ajautunut olemaan aivan uudella tavalla esillä. Se ei liity mitenkään markkinointiin, mutta on hyvin opettavaista ja hauskaa. Yksi sellainen tilanne oli viikonloppuna Nizzassa, missä osallistuin Suomi 100-juhlan paneeliin Ari Vatasen, Anneli Jäätteenmäen ja monen muun kanssa. Mielettömän hieno kokemus! Näitten fiksujen ihmisten seassa pääsin kertomaan omasta missiostani, joka kuuluu  näin: “Suhtaudu asioihin positiivisesti ihmetellen, älä kritisoi.” Tuon olen täällä maailmalla eläessäni nimittäin oppinut.

Viime Suomen reissulla minua haastateltiin kirjan myötä myös Akateemisen kirjakaupan sosiaaliseen mediaan. Oman naaman katsominen videolta on aina yhtä hämmentävää (jestas, olenko minä todellakin moinen hölösuu?), mutta loppujen lopuksi tuokin tapaaminen toimittajan kanssa jäi mieleen tosi hauskana ja iloisena. Ehkä myös opin tästä(kin) esiintymisesta jotain, kuten sen, että mitä jos rouva hyvä nauraisit haastatteluissa pikkuisin nykyistä vähemmän.

Kouluruoka kuin hienostoravintolassa

karuselli
  • Emincé de concombre en salade
  • Omelette roulée aux pommes de terre
  • Cantal
  • Compote
  • Pain Bio

Lasten päivän kouluruokalista tuossa yllä, jos ihmettelette. Minusta on ihana makustella näitä listoja ranskaksi – se on oikeasti kuin lukisi hienostoravintolan menu-korttia. Eivät nämä toki suomeksikaan hullummalta kuulosta:

  • Ohuita kurkkuviipaleita salaatilla
  • Rullattu perunaomeletti
  • Cantal-juustoa
  • Hedelmäsosetta
  • Luomuleipää

Ranskalainen kouluruoka aiheuttaa minussa, nuhjaantuneita eväitä syövässä yksintyöskentelijässä yhä hirvittäviä kateudenpuuskia. Kun saisikin tuommoista juustovoileipien sijasta. Toisin se vaan oli silloin kun minä olin koulussa, nih.

No, jos totta puhutaan, olenhan minä ihan älyttömän onnellinen, että lapseni saavat syödä koulussa. Siellä nimittäin he maistavat uusia juttuja, sellaisiakin, joita minä en tule edes ajatelleeksi omassa keittiössäni. Eilenkin kolmevuotias nappasi couscous-paketin kaupan hyllystä.

– Äiti, minä tykkään tästä. Voitko tehdä?

Paneuduin uusimmassa Hesarin kolumnissani ranskalaiseen ja suomalaiseen kouluruokaan pintaa syvemmältä (voit lukea sen täältä). Korviini on nimittäin kantautunut tieto, että Suomessakin ruokalalistat ovat pian näkemässä muodonmuutoksen. Millaisia herkkusuita suomalaisista pikkuvekaroista kuulkaa vielä sukeutuukaan!

Kolumneihini liittyy muuten kivaa uutta: vastaisuudessa tekstejäni voi maanantain sijasta lukea joka toinen perjantai Hesarin verkkosivuilla. Lisäksi kolumnini julkaistaan tästä eteenpäin kerran kuussa lauantaisin myös Hesarin paperilehdessä.