Häpeää, ei sen vähempää

maisema Alpeilla

”Mulle saa olla vihainen ja suorituksiini pettynyt, se ei satuta minua eikä kaada minua. Hirvittävän paljon haaveita on kaatunut”, Laukkanen sanoi kyynelten keskeltä.

Luin yllä olevan kommentin Helsingin Sanomien verkkosivuilta. Ampumahiihtäjä Mari Laukkanen oli hyvin pettynyt suoritukseensa olympialaisissa ja tunsi siitä jopa häpeän tunnetta. Minua harmitti hänen puolestaan, hienostihan nainen pärjäsi!

Olen nyt seurannut olympialaisia Ranskasta, jossa surua on näkynyt vähän. Joka ilta katsomme päivän olympiastudiokoosteen, jossa kommentaattorit kertaavat ranskalaisten menestyksen ja epäonnistumiset sekä haastattelevat kulloinkin tulikokeeseen joutuneita urheilijoita. Studion vire on positiivinen ja hauska: siellä nauretaan paljon, kommentaattorikavereille vitsaillaan ja urheilijoiden “niin sanotut epäonnistumiset” kuitataan ohimennen, sen kummempia kaivelematta. Edes sitä ei jääty kaivelemaan, kun maan talviurheilun kuningas, ampumahiihtäjä Martin Fourcade ei noussutkaan palkintopallille ensimmäisellä matkallaan. Ei muuta kuin uutta kisaa putkeen!

Minut, suomalaiseen urheilukisamelankoliaan tottuneen onkin kyseisen ohjelman jälkeen vallannut usein tyhjä tunne. Miksei kukaan  pohtinut enempää, että miksi nyt näinkin kävi. Ei miettinyt kansainvälistä häpeää saati kerrannut entisiä epäonnistumisia, sitä huonoa onnea joka vain toistuu ja toistuu. Ei yksikään ruoskinut valmentajaa tai etsinyt syitä kehnoista voiteluista.

Välillä minusta oltiin kyllä pikkuisen liiankin onnellisia kavereiden puolesta. Taputeltiin itseä olalle kun oltiin niinkin lähellä norjalaisia. Hämmästeltiin jopa yhteen ääneen itävaltalaista pujottelijaa, jonka mahtavalle vauhdille ei kukaan mahda mitään. Muisteltiin hymyssä suin naapurin, italialaisen urheilijalegendan Alberto Tomban hauskaa persoonaa.

Oh mon dieu. Voivatko urheilukisojen seuraaminen olla näinkin hauskaa? Onkohan se edes sallittua? Mitähän muutkin ajattelevat?

Ja niinhän siinä kävi, että seuraavalla matkallaan Fourcade jo sitten voittikin, mitä juhlittiin studiossa oikein äänekkäästi. Ja kolmannessa taas epäonnistui, mutta neljännen taas voitti, mitä sitten taas juhlittiin. Tietysti.

 

Ylellä on muuten tosi hyvä sarja Suomi on suomalainen (katsottavissa myös ulkomailla), jonka jakso Ylpeys ja häpeä puhuu juuri näistä meille suomalaisille tutuista tunteista hirveän hyvin. Häpeä – se tuntuu istuvan meissä syvemmällä kuin monissa muissa ja korostuu eritoten näissä kansainvälisissä urheilukisatilanteissa. “Suomalaisessa mentaliteetissä on eräs mielenkiintoinen piirre. Kun menee huonosti, annetaan mennä vieläkin huonommin ja sillä suorastaan rehvastellaan”, ohjelmassa sanotaan.

Niin se tosiaan taitaa olla Suomessa tapana, että sen sijaan, että onnistuisi iloitsemaan kaverin menestyksestä kevyin mielin, nousee oman suorituksen harmittelu mielessä aina kaikkein korkeimmalle pallille.

suomi4

 

Kyynisyydestään tunnetussa Ranskassa tuntuu olevan toinen ääni kellossa. Kun slalom-urheilija Mathieu Faivre erehtyi harmittelemaan omaa suoritustaan kun häneltä kysyttiin joukkuekavereiden onnistumisesta, mies lähetettiin kotiin. Kommentti ei ollut joukkuehengen “l’esprit de l’équipe” mukainen ja sen nähtiin vaikuttavaan porukan dynamiikkaan.

Mitä Faivre sitten sanoi? No vapaasti käännettynä  mm. näin: “Olen lopputuloksesta tympääntynyt, koska minusta tuntui laskiessa hyvältä. ” “Jos tietäisitte mitä kaikkea minun tehtävä, se (muiden onnistuminen) on ongelmistani pienin. Olen täällä itseni takia, minä teen oman suoritukseni. Jos muut onnistuivat missä halusivat, hyvä heille. Minä olen todella pettynyt omaan suoritukseeni.”

Hmm. Siis mitäs kamalaa tuossa nyt oli?

Suomen koulunumeroista vitsiä Ranskan televisiossa

suomi mainittu

Ranskalaisessa televisiossa hauskinta ovat ehdottomasti nämä jokapäiväiset,  muutaman minuutin mittaiset huumorilla höystetyt sarjat. Me katsomme joka päivä France 2-televisiokanavan uutislähetyksen jälkeen tulevan Parents mode emploi (Vanhempien käyttöohjeet) -nimisen sarjan.

Siinä kahden eri perheen vanhemmat yrittävät selviytyä perhe-elämästä kunnialla. Välillä se onnistuu, välillä taas. Huumori on ranskalaista, mutta aika usein hyvinkin osuvaa.

Joten ihmetys olikin suuri, kun eilisen ohjelman ensimmäisessä osassa puhuttiinkin yllättäen Suomesta ja Suomen koulujärjestelmästä. Tai no, jos tarkempia ollaan, niin Suomen kouluissa saaduista numeroista. Ruokapöydässä isä kertoo, kuinka hienoa onkaan se, ettei Suomessa kouluissa anneta nollaa niin kuin Ranskassa, vaan että huonoin numero on nelonen.

(Välihuomautus: Ranskassa kun ollaan, kaikenlaiset koulunumerot ovat hirmu isossa asemassa arjessa. Todistus tärkeä, ja se jaetaan jopa leikkikoululaiselle.)

Alkaa väittely. Jos sitten saa koulussa nelosen, tarkoittaako se kuitenkin loppujen lopuksi samaa kuin Ranskan nolla? Isän mielestä ei, koska nolla on huomattavasti masentavampi numero kuin neljä.

– Kumpi sinusta on parempi – ranskalainen nolla vai suomalainen nelonen? kysyy poika sitten.

– Suomalainen nelonen, isä vastaa.

– No, minä sain historiasta suomalaisen vitosen, poika sanoo.

– Ei se ole huono, isä vastaa.

– Ei huono ei. No niin, poika sanoo ja lähtee pöydästä.

– Kuinka paljon se sitten tekisi Ranskassa… (isä miettii ja laskee ääneen) Leoooo, paljon sinä sait?!!

No, ihan sama naurattiko vaiko eikö, mutta hei kaverit: SUOMI MAINITTU. Jippii!

Loppukaneettina muuten tiedoksi, että tämän hetken ranskalainen suurnimi, Jean Dujardinkin  nousi aikoinaan koko kansan tietoisuuteen vähän samantyyppisestä huumorisarjasta. Se nimi oli Un gars, une fille (Yksi kundi, yksi tyttö) ja sen keskiössä sekoileva pariskunta. Suosittelen katsomaan!

Sunnuntai-illan huumaa

On uutisankkureita ja sitten on Laurent Delahousse. Tämä rennosti jutusteleva ja tyylikkäästi pukeutuva pörröpää on ranskalaisten naisten päiväunien kohde. Ja minustakin ihan hyvä syy istahtaa television ääreen aina viikonloppuisin kello kahdeksan.

Eilen kaikki odotukset kuitenkin ylittyivät: Delahousse oli nimittäin saanut vieraakseen näyttelijä Brad Pittin. Tilanne tuntui – no melkeinpä vitsiltä. Miljoonien ranskalaisnaisten tavoin tuijotin kuinka kaksi komistusta keskustelivat keskenään jotain sivistynyttä. Yli puolet meni ohi. Perheenäidin Sunday night fever.

Tämä episodi sai minut pohtimaan seksisymbolityyppejä eri maissa. Jenkeissä naisihanteet olivat muodokkaita blondeja, täällä ne taas tuntuvat olevan utuisasti tuijottelevia hoikkiksia, sellaisia Carla Bruni-tyyppejä. Amerikassa unelmien miehet olivat lihaksikkaita ja kulmikkaita, kun taas Ranskassa listan kärkeen nousevat miehet kuten Delahousse, Guillaume Canet ja Jean Dujardin.  Kukaan ei kuitenkaan pärjää monta kertaa seksikkäimmäksi mieheksi valitulle rygbyn pelaajalle, Sebastian Chabalille. Jopa hillityt ranskalaisnaiset sulavat rymistelevien luolamiesten edessä.

Mutta millaisia seksisymboja mahtaa löytyä esimerkiksi Intiasta? Tai sanotaan nyt vaikka Itävallasta? Tai Turkista? Laittakaapa nimiä tulemaan – olisi niin kiinnostavaa kuulla (ja nähdä), millaisten suosikkien perässä teilläpäin juostaan.