Ylös aamukuudelta, vapaaehtoisesti

aamukavely

Olen nyt kahden aamun ajan herännyt tuntia normaalia aiemmin. Sain nimittäin naapuriltani lahjaksi Hal Elrodin “Miracle Morning“-kirjan, joka kuulemma muuttaa elämä lopullisesti.

Taas yksi elämäntaito-opas, mietin kun sain kirjan käsiini. Onhan näitä nähty. Hei oikeesti e.v.v.k.

Kunnes perjantaina, viikon päätteeksi, koulun portilla törmäsin lapsiaan hakevaan naapuriin. Tule apérolle, hän tokaisi, ja minähän menin. Lasten leikkiessä, luomuviinilasillisen ja sipsikulhon äärellä päädyin kuuntelemaan, kuinka hänen elämänsä oli muuttunut paremmaksi sen jälkeen kun hän oli alkanut herätä aamuviideltä. Kaikki oli kirkkaampaa ja parempaa kuulemma nyt.

miracle morning

– Sinähän alat kuulostaa amerikkalaiselta, totesin kyynisesti. Asuessani Los Angelesissa kukaan ei nukkunut – ainakaan julkisesti. Aina pirteä ja positiivinen professorinikin kertoi heräävänsä aamulla kolmelta. Ekana vetäisi kuulemma uimalenkin altaassa, sitten ryhtyi hommiin.

Sen jotenkin osasin panna kalifornialaisen energisyyden piikkiin, mutta että elämästä nautiskeleva joie de vivre-ranskalainenkin ryhtyy tämmöiseen vapaaehtoisesti ? Nipistä minut hereille.

Keskustelumme jäi pyörimään mieleen, joten sunnuntaina kaivoin kirjan esiin ja nappasin kylpyyn mukaan. Luova työ yhdistettynä kaukana häämöttäviin deadlineihin oli kieltämättä yhdistelmä, joka oli alkanut nakertaa aivojani (jo kauan sitten). Minä tarvitsin elämääni tiukkoja aikatauluja, pakotettua ryhtiä, ärhäkkää kuria ja ai niin, unohtamatta sitä lääkärin määräämää hengittelyä.

Luin kirjan siltä istumalta ja päätin oitis kokeilla uusia aamurutiineja. Ja jo kahden aikaisen herätyksen ja sitä seuranneen meditaation, joogan ja muun harjoituksen jälkeen istun suorempana kuin aikoihin. Saan aikaiseksi enemmän ja olen lasten koulun päätyttyä saanut  työtehtäväni tehtyä, koska olen paremmin läsnä. Mitä tapahtui?

cap dantibes

Ehkä se, mitä monien työssäkäyvien ihmisten ei tarvitse ajatella, mietin. Aamuherätys ja hetki yksin ennen muuta perhettä muotoili päivälle raamit, jotka yksinäisen etätyöläisen arjesta uupuvat, ellei niistä huolehdi. Tai kasasi paikoilleen aidat, jotka tuore freelancer ehkä haluaa purkaa, mutta  jossain muodossa rakentaa ne sitten uudelleen. Sillä pitemmän päälle ajatus liiallisesta, päättymättömästä vapaudesta puistattaa – ainakin minua.

Työkavereita on ikävä. Päivässä on oltava ryhtiä ja tapaamisia, jotta tuntee olevansa elossa. Kokouskalenterin voi jossain muodossa korvata ohjelmoitu aamuhetki, joka määrää päivän kulun.

Vai mitä mieltä olette? Tai ehkä moisesta aamuboostista voisi olla hyötyä työelämässäkin?

– Voi kun mieheni etenisi oikein pitkälle urallaan, jotta minä voisin sitten jäädä vain kotiin ja tehdä mitä ikinä haluan, kuvanveistoluokallani oleva nainen sanoi eilen haaveillen.

No, sen voin sanoa, että minä en. Mutta haaveiletko sinä?

Mokomatkin hienostelijat

phoenix parc

Joskus sitä tuntee olonsa jotenkin ulkopuoliseksi. Vähän niin kuin tässä Ylen artikkelissa Alabaman Anna Räisäsen, tekisi minunkin aina välillä mieli sanoa, että “mokomatkin hienostelijat!”

Kuten nyt esimerkiksi tänään. Kahvithan siinä menivät väärään kurkkuun kun luin McDonaldsin tuovan Ranskan ravintoloihinsa haarukat ja veitset. Se on lehtitietojen mukaan eräänlainen kumarrus ranskalaiselle ruokakulttuurille. Pöytiintarjoiluhan ranskalaisissa mäkkäreissä aloitettiin jo viime vuonna.

Phoenix kilpikonnat

Mäkkäri-uutinen toi mieleen sen hetken, kun minut tuotiin ensimmäistä kertaa tutustumaan ranskalaiseen sukuuni. Kaikkein eniten äimistytti suloisten sukulaislasten käytös: muksut istuivat pitkät pätkät heille katetussa illallispöydässä ja söivät ruokaa (aina juuri sitä mitä annettiin) haarukalla ja veitsellä. Siis pienokaiset!

Sitten aamulla herättyään he kiersivät unisina suukottamassa jokaista poskelle. Päivisin heidät puettiin valkoisiin, silitettyihin T-paitoihin ja pikkuhamosiin, vaikka olisivat hiekkalaatikolle olleet menossa.

Se jos mikä lapsettoman aikuisen unelmaa se.  Ajatella, silläkin tavalla he tekevät, nuo ranskalaiset. Kyllä mekin sitten kun meille tulee jälkikasvua. Tuleehan meille pian juuri tuollaista jälkikasvua, tuleehan?

Jos olisi enemmän pokkaa, kertoisin tässäkin nyt hempeillen, kuinka omat lapsetkin syövät päivittäin kaikenmoisilla aterimilla ja maistavat kaikkea mukisematta. Ruokaa ei koskaan putoa paidalle eikä ravintolaa tarvitse valita sen mukaan, että osaavatko pienimmät käyttäytyä. Ikinä ei ole iPadia ruokapöydässä käytetty eikä käytetä.

Krokotiili Phoenix

Mutta juu… Ei se meidän elämä tuolta näytä. Jos vaikka ravintolassa osattaisiinkin käyttäytyä, sitten kotona voi kaikilta mennä hermot. Viimeistään silloin harmittaa kun äiti yrittää tarjoilla kikherneillä höystettyä kvinoaa. Tai iänikuista riisiä kun pitäisi saada pastaa ketsupilla. Sen sanon, että suklaamoussen kohdalla perhe-elämämme on aina nautinnollisen helppoa ja hymyilevää.

Ranskassa asuvana suomalaismammana kiittelen kyllä sitä, että vaikka itse unohtaisin käytöstavat, onneksi sentään ympäristö jeesaa. Jotenkin on kummallisella tavalla helpottavaa, että noita hyviä pöytätapoja voi vastaisuudessa opetella myös pikaruokaravintolassa.

Lapset – äiti on nyt vähän väsynyt. Mentäiskö vaikkapa purilaiselle?

Tämän postauksen kuvat ovat muuten Nizzan Parc Phoenexistä, upeasta ulkoilmapuistosta, jossa on eläimiä, kasveja, kiva leikkipuisto ja lapsille tosi maistuvaa pikaruokaa (muttei Mäkkäriä). Muita lapsiystävällisiä Nizza-vinkkejä löydät täältä.

Onneksi on kolkkia, joissa vaikeneminen ei ole kultaa

Vaikemeninenko

Luin Hesarista, kuinka sveitsiläinen Das Magazin -lehti on omistanut kokonaisen numeronsa suomalaiselle vaikenemiselle. Sveitsissä suomalainen tuppisuisuus nähdään positiivisena asiana, suoranaisena matkailuvalttina. Sveitsiläiselle Suomi on ilmeisesti kuin mystinen, maankokoinen hiljaisuuden retriitti.

Miehenikin kertoo usein ihmeellistä tarinaa siitä, kuinka aikoinaan Suomeen puhelimitse tehdyssä työhaastattelussa tuli pitkä, ahdistavan hiljainen hetki.

– Minä luulin, että no niin, pieleen meni. Mutta eipä sittenkaan, minäpä sainkin sen paikan! Suomessa hiljaisuus on hyvä asia.

Täällä maailmalla kun pyörii ulkosuomalaisten kanssa, vaikeneminen tulee usein puheeksi. Yllättävän monikin tuttavani on sanonut viihtyvänsä ulkomailla paremmin, koska maailmalla on lupa puhua ventovieraillekin. Ei tarvitse vaieta itseään kuoliaaksi ja hölösuisuuskin on sallittua. Suomessa kun tuntui, että aina oli joku asettamassa tulppaa suulle.

kivipatsas

Sillä niinhän se on, että kaltaisestani puheliaasta ihmisestä väkinäinen vaikeneminen tuntuu raskaalta, vaikealta,  ja ennen kaikkea oman, eloisan persoonan piilottamiselta. Tietäisivätpä kaikki, mikä vapaudentunne se onkaan, kun kahvilassa voi pussata puolituttua poskelle ja toisen jonottajan kanssa jutustella vaikka nyt eilisestä leivästä, jos ei muuta keksi. Voi olla juuri se, mikä on.

Sveitsiläislehdessä kerrotaan vaikenemisen johtuvan suomalaisten epäluuloisuudesta, mikä minusta kuulostaa mielenkiintoiselta. Tässä suora lainaus HS:n jutusta:

Enon mukaan pitkään sotia vältelleet maat, kuten Ruotsi ja Sveitsi, eivät voi ymmärtää epävarmuutta, jonka uhatuksi tuleminen aiheuttaa. Suomalaiset ovat yhä epäluuloisia. Siksi he eivät puhu kaikille. Omille kyllä jutellaan.

Liekö sitten suomalaisuuden syytä vai muuta, mutta kuten sveitsiläiset, rakastan minäkin tietysti kauniita, maagisen hiljaisia hetkiä saunanlauteilla tai metsäkävelyllä. Siinä ollaan toiselle täydellisesti läsnä, mutta ihan hiljaa. Sen sijaan en yhtään rakasta arjessa vaikenemista, hiljaisia hetkiä kaupan kassajonossa, varpaisiin toljottamista ruuhkabussissa saati tukahduttavaa puhumattomuutta kahvipöydässä.

Yksi suomalainen työkaverini sanoi aikoinaan äitinsä opettaneen hänelle, ettei ihmisen sovi olla häiriöksi.  Sillä tämä taisi tarkoittaa, ettei ylenpalttinen hölöttäminen ole ihmislapselle soveliasta. Minua ei onneksi näin kasvatettu, vaikka ehkä joskus olisi ollut vähän syytäkin.

Siksipä sanon sen nyt teille tässä suoraan: jos joskus tavataan, meikäläisen kohdalla sopii kyllä ihan avoimesti olla vähän häiriöksikin.