Kesäsuomalainen on aivan ihana

munkkikahvi

Mieleeni tässä mökillä pulpahti Hesarin artikkeli keväältä, jossa puhuttiin Fuengirolasta ja kesäsuomalaisista. Suomen eteläisimmäksikin kaupungiksi tituleerattu “Fuge” on nimittäin täynnä iloisia, toistensa kanssa aikaa viettäviä kesäsuomalaisia. Jopa kirkkoon on tunkua.

Jokainen Suomessa joskus hetken asunut tietää, että suomalainen on tyystin eri ihminen kesällä ja talvella. Fugessa elämä on harvinaisen positiivista, koska aurinko kuorii talvisuomalaisilta mökönaaman.

lampaat

Kaikkihan tunnemme tuon ihanan kesäsuomalaisen, joka on iloinen, leppoisa, toiset huomioiva, hauska, sosiaalinen ja lämpöinen ihminen.

Talvisuomalainen puolestaan on kireä, väsynyt, kiireinen, jäykkä, epähuomioiva ja pahimmillaan kylmä. (Jos nyt sallitte minun hieman kärjistää, ollaanhan tässä suomalaisia itsekin.)

Opiskeluaikoina Helsingissä työskentelin Tiimarin kassalla. Kun ensimmäiset auringonsäteet ilmestyivät pilvien takaa, asiakkaat alkoivat hymyillä ja muuttuivat kärsivällisiksi. Kevät tuntui antavan arjen kiireessä voimia, iloa ja uskoa seuraavaan päivään. Yhtäkkiä omatkin työpäivät kuluivat kuin siivillä.

halkopino

Ulkosuomalaisena on sillä tavalla mukavassa asemassa, että pääsee näillä pitkillä lomillaan nauttimaan mielin määrin juuri näistä aivan ihanista kesäsuomalaisista, (vaikkei aurinko tänä kesänä ole pahemmin pohjolassa viihtynyt). Etelässä asuvalta talvisuomalaisuuden ydin pääsee lomilla oikeastaan jopa vähän unohtumaan. Mitä te höpötätte – Suomihan on mansikanmakuinen paratiisi!

Ravintoloissa olemme saaneet näinä ekoina lomapäivinä kiireetöntä ja mukavaa palvelua. Lihatiskin setäkin jutusteli ja vilkutteli lapsille. Ventovieraita on pysähtynyt hörpöttämään ja jopa halaamaan. Ja mikä parasta: puolituttujen hyväntahtoisiksi tarkoitettua kohteliaisuuksiakin on jo ennätetty kuulla (“No, et oo siäkään lihonnu!”)

Toista se vaan oli viime toukokuussa kun kävimme, kun oli kylmä ja vihmoi räntää. Silloin ei katukuva kummemmin naureskellut. Kesäsuomalainen ei vissiin ollut ihan vielä kuoriutunut.

Varma kesän merkki

Antibes maailmanpyörä

Kun kävimme Suomessa, huomasin, kuinka västäräkki keikkui siskon kotipihan tuntumassa. Tyttöä nauratti, ja päätin kertoa hänelle suomalaisesta sanonnansa, jonka mukaan kesään on vielä hetki aikaa.

Kuu kiurusta kesään,

puoli kuuta peipposesta,

västäräkistä vähäsen,

pääskysestä ei päivääkään.

Kun sitten muutaman päivän kuluttua tulimme Ranskaan, huomasin pääskysten saapuneen ennen meitä. Ne kisaavat juuri nytkin talomme yllä, syöksähtelevät leikkisästi, nousevat korkealle pilviin ja kohta laskettelevat takaisin alas. Suomalaisesta näkökulmasta kesä on siis ihan virallisesti saapunut Etelä-Ranskaan.

Nämä pienet erot ovat minusta vuodesta toiseen niin jännittäviä. Ranskassa kesä humahtaa päälle hetkessä, Suomessa taas virutellaan, odotellaan ja värjötellään kevättakeissa kuukausia.

Onhan täällä toki jo muitakin kesän merkkejä näkyvissä. Kuten se, että jo päivällä lämpötila nousee yli 30 asteeseen. Se, että silmät kutiavat jo nyt heinän siitepölystä. Ja tietysti tuo yllä oleva maailmanpyörän puolikas, johon törmäsin tänään pyörämatkalla kuvanveistosta kotiin. Kaupunkimme valmistautuu taas kaikkiin niihin tuhansiin ja taas tuhansiin pohjoisen ihmisiin, jotka tulevat meidän kortteleihimme nauttimaan lämmöstä ja Välimeren aalloista.

Silloin me teemme heille tilaa. Sillä sitten kun viikingit saapuvat, me karkaamme sinne pohjoiseen, jonne pääskyset ovat ehkä jo ennättäneet. Vai ovatkohan sittenkään?

P.S. Täältä löydät perheellisen matkavinkkejä Antibesiin ja lähikaupunkeihin.

No, milloin meinaatte palata?

paluumuutto

Olemme taas Ranskan auringossa! Olipa ihana käydä pikaisesti Suomessa, mutta mukava oli tulla kotiinkin. Niin, sillä kodiksihan tämä Etelä-Ranska on muuttunut, eikä mielessä häily enää palaaminen Suomeen niin kuin ennen.

Monet palaamisesta silti aina Suomessa kysyvät, niin kuin tälläkin kertaa. Ja jos totta puhutaan, aikoinaan itsekin lähdin paluumielellä maailmalle. Tehdäänhän niin, että tullaan neljän vuoden päästä kotiin, pyysin miestäni lupaamaan. Nyt aikaa on maailmalla mennyt jo viisi vuotta.

snorklaus

Saska Saarikoski kirjoitti vastikään Hesariin erinomaisen kolumnin merkityksen tunteesta. Kirjoituksen keskiössä oli juuri Saarikoskien tuleva paluu Suomeen. “Yhdysvalloissa on valtavasti nähtävää ja koettavaa, mutta alkuinnostuksen hälvettyä olen tajunnut katselevani kaikkea kuin lasiseinän läpi. Asioilla ei ole minulle sen ­syvempää merkitystä,” hän kirjoittaa.

Saarikoski puhuu grillatuista vaahtokarkeista ja baseball-matseista, jotka merkitsevät amerikkalaisille enemmän kuin ulkopuoliselle. Ranskassa en minäkään esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki osaavat Johnny Hallydayn biisejä ulkoa (niin kuin meidänkin lapsemmekin). Tai minkä vuoksi parasta patonkia pitää metsästää kaupungin etäisimmästä leipomosta kun naapuristakin saa ja sitä sitten vertailla kavereitten kanssa.

Suomalaiselle samanlaisia tuntemuksia voivat tuoda Paula Koivuniemi tai mökkimatka, eikö vain. Kesän grillimakkarallakin voi olla ihmiselle iso merkitys  – lihapitoisuuksista puhutaan kuin patongeista, vaikkei esimerkiksi oma ranskismies edes huomaa noissa meidän melko mauttomissa makkaroissa kummoisia eroja.

Merkitykselliset asiat, olivat ne sitten pieniä kuin saunavihta tai suuria kuin synnyinmaa ovat tietysti tärkeitä hyvinvoinnille. Jos mikään ei merkitse mitään, ei mikään tietysti tunnu miltään.

kala

Saska Saarikoski odottaa paluuta maahan, jossa monet asiat tuntuvat merkityksellisiä. Ymmärrän sen tietysti. Mutta toisaalta hänen kirjoituksensa palautti mieleen sen hetken, kun 16-vuotiaana muutin neljän ulkomaanvuoden jälkeen takaisin Suomeen. Suomessa omille vanhemmille monet asiat tuntuivat olevan merkityksellisiä. Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska ehkä toisin kuin äidille, minulle suurin osa niistä kaikkein merkityksellisimmistä asioista sijaitsi silloin Belgiassa.

Sitä oli monien silloin vaikea ymmärtää.

uimaranta2

Juuri nyt suurin osa meidän perheemme merkityksellisistä asioista on täällä, miehen kotimaassa. Niitä ovat esimerkiksi perheen pitkät illat uimarannalla, apéro dinatoire auringonlaskussa ja tutun lähilihakauppiaan paahdettu kana. Niitä ovat sunnuntaiaamun täydelliset croissantit ja takapihan kiivit, pitkät keskiviikkoiltapäivät lasten kanssa ja goûter (välipala), jota nautitaan kavereitten luona.

Ehkäpä muutamme jonain päivänä Suomeen, mutta paluusta en enää kyllä puhuisi. Asia on muuttunut monimutkaisemmaksi: perheellehän muutto tarkoittaisi uusien, yhtä merkityksellisten asioiden etsimistä uusista ympyröistä, kuten minullekin silloin aikoinaan.