Palata kouluun meni hyvin. Kiitos hoitat lapset eilen.

tekstari-reunat

Mieheni lähetti minulle suloisen tekstiviestin. Sain häneltä luvan julkaista sen blogissani. Hän lähetti sen vietyään lapset loman jälkeen kouluun.

Vuodenvaihteessa mies nimittäin päätti herättää uinumassa olleen suomen eloon. Haparoivat ensiaskeleet otamme kirjallisessa kanssakäymisessä – se on hälle helpompaa kuin puhuminen. Elämäntilanteeseemme sopivaa kirjallisuutta mies meinaa etsiä lastenhuoneen muumikirjahyllystä.

poro2

Innostus suomen kieleen virisi Lapin reissullamme (klik), missä huomasimme kuopuksemme kielitaidon alkaneen luisua huomaamatta. Minä toki puhun pienokaisille aina suomea, mutta keskenään he puhuvat ranskaa, koulussa he puhuvat ranskaa ja isänsä kanssa he puhuvat ranskaa. Vaikka vaadin heitä vastaamaan suomeksi, en ehkä tarpeeksi usein korjaa kielivirheitä tai lauseisiin sukeltavia ranskannoksia.

Päätimme siis miekkosen yhdessä, että alkaisin puhua kotona vielä nykyistäkin enemmän suomea, esimerkiksi ruokapöydässä. Se kuitenkin tarkoittaa, että myös miehen pitää virittää korvansa taajuudelle suomi. En  nimittäin millään viitsisi kääntää kaikkea sanomaani ranskaksi. Eikä tämä ole mikään mahdoton vaatimus: onhan mies käynyt alkeiskurssit Suomessa.

En tiedä kuinka muissa kaksikielisissä perheissä toimitaan. Osaavatko tai ymmärtävätkö molemmat puolisot toistensa äidinkieliä? Siitä olisi kiinnostavaa kuulla enemmän.

Minä olen joka tapauksessa hirmu onnellinen nyt siitä, että oma mies harjoittelee suomea.  Odotan jo seuraavaa ihanaa tekstaria!!

 

 

Jouluetappi 2: Ihku Suomi

lappi_helena

Ah, tekipä hyvää. Nimittäin olla useampi päivä ilman nettiyhteyksiä keskellä Suomen Lappia. Niiden ansioista taas on triljoona hyvää ideaa mielessä kiusaksenne (ja kiusakseni). Katsotaan kuinka monta niistä saa tuulta alleen.

poro2

Yksi asia, josta tässä nyt aluksi paasaan on tämä ihana loma Suomessa. Kaikki romanttisimmat mielikuvat kaukaisesta, suloisesta synnyinmaasta ovat jälleen kerran saaneet timanttiset kultareunuksensa. Olen tämän viikon aikana oikein hengittänyt keuhkot täyteen omaa suloista suomalaisuuttani ja jälleen kerran opastanut puoliranskalaista perhettä ihmeellisen pohjoisen kulttuurimme saloihin, jonka he kyllä tuntevat erinomaisen hyvin muutenkin. Mutta onnekseni antavat mamman huseerata, koska äiti nyt vaan on tommonen

moottorikelkka

Kun aatonaattona käyskentelin Helsingin keskustassa take away -kahvikuppi kädessä (tämä on tärkeä yksityiskohta, koska meillä etelässä ei ole take away -kahvia) näin ympärilläni vain iloisesti hymyileviä ihmisiä. Kaikilla tuntui olevan aikaa ja moni toivotti jouluja ihan vapaaehtoisesti, vaikka ryysis oli valtava. Kaukana oli se parjattu suomalainen, mörökölli kansa. Kuten podcastimme haastatteleman Leilan (linkki), sillä hetkellä minunkin teki mieli halata kaikkia. “Onpa täällä ihanaa. Täällä minä taas olen, rutistetaanko?”

Onneksi en tehnyt. Ties mitä olisivat ajatelleet.

Nyt Suomen lomamme on jo käymässä loppuun ja olen pakkaamassa kaikkia uusia joululahjoja laukkuihin. Tämän toisen puolikkaan olemme siis viettäneet Lapissa ja tehneet kaikkea, mitä kunnon turistien tuleekin. Mikään ei jäänyt kalvamaan, sillä olemmehan…

  1. ajaneet poroilla ja saaneet poroajokortit
  2. ajaneet moottorikelkoilla
  3. harjoitelleet murtsikointia
  4. laskeneet liukureilla
  5. laskeneet pulkilla
  6. syöneet lunta
  7. käyneet Tapsantansseissa
  8. syöneet poronlihaa ja rieskaa
  9. syöneet eväitä kodassa
  10. ja saunoneet niin, että naamaa kiristää.

Tätä reissua taas muistellaan siellä, missä Välimeren aallot liplattavat. Maltan tuskin odottaa, kuinka pääsen Ranskan naapureille retostelemaan.

P.S. Joululoma-aihetta läheltä liippaava HS:n kolumnini muuten ilmestyi pyhien aikana verkossa. Jos et ehtinyt sepustuksiani etäisovanhemmista vielä lukea, voi tehdä sen täällä.

Matkalla pohjoiseen – näin se elämä muuttuu

lehdet

– Minulle imettäminen ja pulloruokinta oli jotain, mistä äidin piti päättää yksin. Mutta olin iloinen kun hän päätti nopeasti siirtyä pulloruokintaan!

Ohessa sitaatti ranskalaisesta Parents-lehdestä. Pienen tytön isä Adrien siinä kertoi tuoreista isätunnelmistaan. Hänestä oli kiva, että lasta alettiin jo pian syntymän jälkeen ruokkimaan korvikkeella – näin hänkin pääsi ruokkimaan jälkikasvuaan, koska “muuten isä saattaa tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi”.

Heheehee. Muistan kyllä, miltä kyseinen kommentti olisi tuntunut silloin kolme vuotta sitten kun Ranskaan muutettiin. Maha oli pystyssä ja imetys pian alkamassa. IMETYS. Minähän en pulloon koske vasta kun on pakko! Mitä nämä oikein ajattelevat?!

Aika kuluu, ymmärrys lisääntyy ja ympäröivään tottuu. Nykyään nämä ranskalaisten perhelehtien lukusessiot eivät enää nosta karvoja pystyyn niin kuin silloin ennen. Niin se vain on, että tässä maassa pitkä imettäminen, allaitement, ei ole kovinkaan tavallista. Parents-lehden lukujen mukaan 66 prosenttia äideistä kyllä aloittaa imettämisen, mutta kuusikuista vauvaa imettää enää parikymmentä prosenttia.

Täällä maailmalla asuessani olen ajan myötä ottanut tavakseni ihmetellä ympäristöäni tuomitsemisen sijaan. Sillä loppujen lopuksi kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin? Onhan Suomikin tässä välissä muuttunut.

Lyhyen äitiysloman (16 viikkoa) takia pitkä imettäminen vaatii Ranskassa aika paljon. Historiakin vaikuttaa: vähäisen imetyksen taustalla myös ranskalainen naisasialiike, joka aikoinaan oli sitä mieltä, että imettäminen on eläimellistä ja alistaa naista. Puhun näistä jutuista aika paljon kirjassani – monet kirjan ajatuksista perustuvat blogini alkuvaiheiden teksteihin.

Kirjoitan tätä tekstiä nyt lentokoneessa matkalla Suomeen. Olen tulossa Helsingin kirjamessuille juttelemaan esikoisteoksestani, mikä on hirmu jännää. Aikaisemmin niillä messuilla on tullut käytyä vain lukijan tai toimittajan ominaisuudessa.

Paitsi että jännittää, minulla on hiki. Kolmen Ranskan vuoden jälkeen minulta uupuu kaapista nykyään kaikki välikausivarusteet. Kun kolmeksi päiväksi tullaan pohjoiseen, talvitaatteet saakoot kelvata. Uusia en osta. (Ja naurakaa vain jos naurattaa, mutta Etelä-Ranskassa porukka on pukeutunut karvahupputakkeihin jo viikkojen ajan – asteitahan on aamuisin +13.)

Ekaa kertaa pitkästä aikaa minulla on lentoneessa myös hetki aikaa pohtia omaa elämää. Ensi vuonna täytän neljäkymmentä ja kulmarypyt ovat auringossa syventyneet entisestään. Töitä on ihan mukavasti. Yksi unelma, kirja on tehty. Lapset osaavat jo syödä ja käydä vessassa itse. Suurin muutos vanhaan lienee kuitenkin se, että Ranska tuntuu kodilta, arki on siellä, eivätkä ympäröivän kulttuurin pikkujutut enää kummastuta. Olen kotiutunut. Mitä nyt pitäisi?

Kun Suomeen palaa pitkästä aikaa keskellä marraskuuta tuntuukin yllättäen ihmeelliseltä, että kylmää vettä vihmoo naamalle vaakasuoraan. Tätäkö se arki täällä olikin? Eikä niitä vaaleanpunaisia lapsuusunia?

Olen tulossa perjantaina 28.10. Helsingin kirjamessuille jutustelemaan esikoisteoksestani. Tule moikkaamaan! Minut löytää Rosebudin osastolta kello 16 ja Atenan osastolta kello 16.30.