Ranskalaisen arkityylin suuntaviivat by Héléna

huivi

Kuten tiedätte, tämä ei ole muotiblogi. En myöskään ole kovinkaan muodikas ihminen, mutta teen nykyään parhaani näyttääkseni siedettävältä.

Tässä ympäristössä, jossa jokainen vastaantulija tuntuu viettäneen yli viisi minuuttia pitempään peilin ääressä, on nimittäin  ollut pakko muuttua, edes vähän. Nyt mietin aamuisin, kuinka vaatteiden värit sopivat yhteen. Panen aamulla huulipunaa ennen kuin menen ulos. Ilman roikkuvia korvakoruja tunnen oloni jopa hieman alastomaksi.

Miehenikin on kauniisti sanonut minun alkaneen näyttää naiselliselta oikeastaan vasta Ranskassa. Ehkä se on totta. Naisellisia puolia on nimittäin oikeasti tosi kiva korostaa, vaikka Suomessa tuppasin aina pitämään moista touhotusta hieman pinnallisena. Miksei nainen saisi näyttää naiselta? Pienet kehut sitä paitsi tekevät arjesta mukavamman.

14733465_169026436892554_7020220991313805312_n

Oikeastaan tämä ranskalaistyyppinen, huolettoman huoliteltu look ei vaadi kummempia (jos sitä ikuista hoikkuutta ei lasketa mukaan). Muotilehdistä voi lukea miljoonia erilaisia French Chic -muotiohjeita, mutta itse noudatan seuraavia, kirjoittamattomia sääntöjä. Näillä pääsee jo pitkälle:

  • Urheiluvaatteissa ja -kengissä lähdetään vain urheilemaan.
  • Terveyskengät eivät ole missään tilanteessa tyylikkäitä.
  • Legginssit ovat alusvaatteita tai lastenvaatteita.
  • Suuret, kirkkaat kukkaprintit saavat ihmisen näyttämään ranskalaisen silmissä pöytäliinalta.
  • Räikeiden värien sijasta kannattaa valita aina luonnollisia, murrettuja värejä. Sama koskee hiuksia. Värin pitää olla luonnollinen, vaikka tukkaa olisi föönattu tunti tai pari.
  • Muutenkin vähemmän on enemmän: paksu meikki, suuret kaula-aukot tai epämukavalta näyttävät, tyylittömän korkeat kengät eivät kuulu ranskalaisen varustukseen. Luota muotivirtausten sijasta ajattomaan.
  • Paksut, kirkkaan värikkäät sukkahousut eivät kuulu aikuisen naisen vaatekaappiin.
  • Polven ylittäviä capri-housuja käyttävät vain ja ainoastaan turistit.
  • Sukille sandaaleissa saa nauraa jopa ääneen.
  • Urheilusuorituksista puhuminen tai ryppyvoiteiden vertailu naisten kesken on noloa. Itsestään tulee pitää huolta SALAA.
  • Ihonhoitotuotteet kannattaa ostaa ranskalaisesta apteekista, joka on paratiisi. Niin paikallisetkin tekevät.
  • Jos peilistä aamulla tuijottaa ryppynaamainen haamu, kannattaa luottaa ystäväni Lillin (kuvassa) ohjeeseen “mitä enemmän peittää sen paremmalta näyttää” ja panna päähän kunnon aurinkolasit.

Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?

Mokomatkin hienostelijat

phoenix parc

Joskus sitä tuntee olonsa jotenkin ulkopuoliseksi. Vähän niin kuin tässä Ylen artikkelissa Alabaman Anna Räisäsen, tekisi minunkin aina välillä mieli sanoa, että “mokomatkin hienostelijat!”

Kuten nyt esimerkiksi tänään. Kahvithan siinä menivät väärään kurkkuun kun luin McDonaldsin tuovan Ranskan ravintoloihinsa haarukat ja veitset. Se on lehtitietojen mukaan eräänlainen kumarrus ranskalaiselle ruokakulttuurille. Pöytiintarjoiluhan ranskalaisissa mäkkäreissä aloitettiin jo viime vuonna.

Phoenix kilpikonnat

Mäkkäri-uutinen toi mieleen sen hetken, kun minut tuotiin ensimmäistä kertaa tutustumaan ranskalaiseen sukuuni. Kaikkein eniten äimistytti suloisten sukulaislasten käytös: muksut istuivat pitkät pätkät heille katetussa illallispöydässä ja söivät ruokaa (aina juuri sitä mitä annettiin) haarukalla ja veitsellä. Siis pienokaiset!

Sitten aamulla herättyään he kiersivät unisina suukottamassa jokaista poskelle. Päivisin heidät puettiin valkoisiin, silitettyihin T-paitoihin ja pikkuhamosiin, vaikka olisivat hiekkalaatikolle olleet menossa.

Se jos mikä lapsettoman aikuisen unelmaa se.  Ajatella, silläkin tavalla he tekevät, nuo ranskalaiset. Kyllä mekin sitten kun meille tulee jälkikasvua. Tuleehan meille pian juuri tuollaista jälkikasvua, tuleehan?

Jos olisi enemmän pokkaa, kertoisin tässäkin nyt hempeillen, kuinka omat lapsetkin syövät päivittäin kaikenmoisilla aterimilla ja maistavat kaikkea mukisematta. Ruokaa ei koskaan putoa paidalle eikä ravintolaa tarvitse valita sen mukaan, että osaavatko pienimmät käyttäytyä. Ikinä ei ole iPadia ruokapöydässä käytetty eikä käytetä.

Krokotiili Phoenix

Mutta juu… Ei se meidän elämä tuolta näytä. Jos vaikka ravintolassa osattaisiinkin käyttäytyä, sitten kotona voi kaikilta mennä hermot. Viimeistään silloin harmittaa kun äiti yrittää tarjoilla kikherneillä höystettyä kvinoaa. Tai iänikuista riisiä kun pitäisi saada pastaa ketsupilla. Sen sanon, että suklaamoussen kohdalla perhe-elämämme on aina nautinnollisen helppoa ja hymyilevää.

Ranskassa asuvana suomalaismammana kiittelen kyllä sitä, että vaikka itse unohtaisin käytöstavat, onneksi sentään ympäristö jeesaa. Jotenkin on kummallisella tavalla helpottavaa, että noita hyviä pöytätapoja voi vastaisuudessa opetella myös pikaruokaravintolassa.

Lapset – äiti on nyt vähän väsynyt. Mentäiskö vaikkapa purilaiselle?

Tämän postauksen kuvat ovat muuten Nizzan Parc Phoenexistä, upeasta ulkoilmapuistosta, jossa on eläimiä, kasveja, kiva leikkipuisto ja lapsille tosi maistuvaa pikaruokaa (muttei Mäkkäriä). Muita lapsiystävällisiä Nizza-vinkkejä löydät täältä.