Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.

Mitä toivoisit puolisolle sitten kun aika jättää?

rantakukka

Luin tänään yhden koskettavimmista teksteistä pitkään aikaan. Se oli oikeastaan pidennetty treffi-ilmoitus New York Timesissa.

Amerikkalainen lastenkirjailija, Amy Krouse Rosenthal kirjoitti sen miehestään, toivoen että tämä löytäisi rakkauden sitten kun hänestä aika jättää. Rosenthal sairastaa parantumatonta munasarjasyöpää ja elinaika on laskettavissa päivissä.

Rosenthal kertoo tekstissään suloisesti, että hänen miehensä on hyvässä kunnossa ja pukeutuu hyvin. Jason osaa laittaa ruokaa, on kätevä käsistään ja rakastaa elävää musiikkia. “Meidän 19-vuotias tyttäremme, Paris, menisi mieluummin hänen kanssaan konserttiin kuin kenenkään muun”.

Ennen kaikkea mies on ajattevainen. Hän maalaa tauluja ja toi jopa ensimmäiseen ultraääneen kukkia.

paluu2

Sydän on murtua. Kuten tuhannet muut, luin Rosenthalin sanoja kyyneleet silmissäni. Tekstistä huokui kuolinvuoteen tunnelma, kirjoittajan ajatusten kuultava kirkkaus lähdön hetkellä. Elämän viimeisinä päivinä Rosenthal ei ajattele itseään; jos elämässä saa vielä jotain toivoa, niin sitä, että kaikkein rakkaimmalla olisi vielä mahdollisuus rakkauteen.

Liian moni asia jäi kokematta, mutta tämän hän vielä ehtii.

Monet meistä sanovat pyrkivänsä elämään niin, ettei tarvitsisi kuolinvuoteella sitten harmitella. Niin teen minäkin. Ja olen minäkin lukenut ne artikkelit, joissa kerrotaan, ettei viimeisinä hetkinä tule menneitä työpäiviä mietittyä. Läheisimmäthän he ovat päällimmäisenä mielessä – harvemmin kai hautakiveenkään on nakutettu firman logoa.

Luettuani tuon Rosenthalin kauniin tekstin jäin kuitenkin pohtimaan omaa käytöstäni. Tässä levottomassa elämässä lasken kyllä kokemuksia, onnistumisia ja täyttyneitä unelmia, mutta muistanko kehua läheisiä? Kerronko sittenkään tarpeeksi usein, että välitän? Ymmärränkö kiittää yhteisistä hetkistä? Kehunko komeaksi?

Muistatko sinä?

Näiden syvien vesien siivittämänä toivotankin sinulle rakkaudentäyteistä ja tunteikasta viikonloppua! Kehutaan taas tänään toisiamme.