Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson

Kuinka selviytyä terrori-iskusta ja peloista?

15224796_10153862240997610_2110288168_o

– Äiti, kuollaanko me?

– Henna, ei me kuolla.

Uusin podcast-jaksomme on pyörinyt päässäni jo päiviä. Aihe on rankka, puhumme nimittäin Nizzassa asuvan Hennan kanssa terrorismin aiheuttamasta pelosta. Hän joutui kuoleman kanssa silmätysten viime heinäkuun neljäntenätoista, aivan oman kodin kulmilla.

15215757_10153862217262610_940957756_o

Uutisissa terrori-iskujen yhteydessä puhutaan usein kasvottomista uhreista, “numeroista”, jotka ovat menehtyneet tai loukkaantuneet fyysisesti iskussa. Harvemmin uutisvälineet jäävät seuraamaan yksittäisten ihmisten selviytymistä, kertovat tarinoita henkilöistä, jotka sattumoisin olivat paikalla, mutta selvisivät naarmuitta. Heistä,  jotka joutuvat kamppailemaan näkemänsä kanssa yksin.

Meidän perheellemme tuo heinäkuinen ilta oli taianomainen: vietimme sitä ystävien kanssa tutulla uimarannalla, söimme eväitä ja katsoimme ensi Cannesin, sitten Juan les Pinsin kansallispäivän ilotulitukset. Muistan, kuinka harmittelimme ilotulitusten myöhästymistä kymmenellä minuutilla. Se tuntuu nyt tökeröltä.

Nizzan järkyttävä tilanne paljastui vasta kun palasimme autolle. Tekstiviestit kilahtelivat puhelimeen: “Olettehan kunnossa?”

15225336_10153862241022610_91057933_o

Kansallispäivän terrori-isku on jättänyt jälkeensä valtavan määrän traumatisoituneita ihmisiä – lapsia ja aikuisia. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat rantapromenadella silloin kun rekka yllättäen ajoi jalkakäytävää pitkin juhlijoiden ylitse. Monet heistä selvisivät fyysisesti, kuten Hennakin, mutta terrori-iskun aiheuttamasta pelosta jäi syvä arpi, joka ei tunnu millään umpeutuvan. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.

Käykääpä kuuntelemassa Hennan haastattelu. Sanon, että sen jälkeen jokainen rauhallinen, turvallinen päivä tuntuu lahjalta.

Kun deittailua valvoo uskontopoliisi

Meidän podcastimme Café au lait – kahvihetkiä maailmalla toinen osa tuli ulos tänään. Se jäi pyörimään mieleen, niin kiinnostava käymämme keskustelu oli. Tiedoksenne muuten, että yritämme julkaista aina uuden osan keskiviikkoisin.

kahvihetkiä maailmalla - Laura

Tässä jaksossa haastattelimme Saudi-Arabiassa asuvaa Lauraa. Hän kirjoittaa Blue Abaya-nimistä blogia, joka on huikean suosittu hänen asuinmaassaan ja sen lähialueilla. Pelkästään Facebookissa sillä on reippaasti yli 25 000 seuraajaa. Blogi on myös palkittu moneen kertaan – jopa Aasian ja Lähi-idän parhaimmaksi. Voitteko kuvitella? Sen rinnalla Suomen paras blogi -kisat tuntuvat peukaloliisoilta.

Tässä podcast-jaksossa emme kuitenkaan puhu niinkään boggailusta vaan parisuhteesta. Monikulttuurisuus luo uusiin suhteisiin yllättäviäkin lisämausteita. Omalla kohdalla olen saanut nauttia ranskalaisesta romantiikasta tietty, mutta myös isoista ja intensiivisistä sukutapaamisista…

Laura kertoo aiheesta aikamoisia herkkujuttuja omista kohtaamisistaan blogissaan, joten niistä juteltiin sitten lisää podcastissa. Monessa kohdassa ei voinut kuin nauraa ääneen. Kuinka kamalan hankalaa deittailu voikaan olla uskontopoliisin valvovan silmän alla? Kuinka moni meistä on salakuljettanut miehensä takakontissa kotibileisiin?

Podcastin Facebook-sivut löydät täältä: www.facebook.com/kahvihetkiamaailmalla