Malttaisiko levoton hidastaa?

mimosa juoksu

Onhan se joskus käynyt mielessä. Siis, että miltä se oikein mahtaisi tuntua se hidastaminen – downshiftaus. Kuinka joku oikeasti uskaltaa hypätä rehdisti sivuun?

Olenhan minäkin toki hypännyt omasta pyörästäni jo kertaalleen. Suuren elämänmuutoksen tein nimittäin silloin kun lähdin Suomesta maailmalle. Hyvä, kuukausipalkkainen työ jäi, opiskelin Amerikassa lisää, sain lapsia ja ryhdyin tekemään toimittajan hommia yrittäjänä Ranskassa. Sitten tulivat blogi, kirja ja vaikka mitkä muut jutut.

Entisiä työkavereita on ikävä aina välillä, mutta muutos teki silti valtavasti hyvää. Vaikka palkkaa on vähemmän, teen töitä paljon laajemmalla skaalalla kuin koskaan ennen. Voin hakea lapset koulusta ja viettää suurimman osan viikonlopuista heidän kanssaan. Voin mennä rannalle aamulla ja jatkaa töitä iltamyöhällä.

jooga

Olen näinä vuosina oppinut työstä ja elämisestä ihan hurjasti, kokeillut uusia duunijuttuja rohkeammin ja  tajunnut omasta itsestänikin huisisti enemmän.

Muutos ei ole kohdallani koskaan ollut huono juttu.

Vaikka kaikki on nyt hyvin, unelmia pitää olla. Haaveena minulla on vieläkin se majatalo, mistä olen täälläkin joskus puhunut. Se olisi sellainen suloinen chambre d’hôtes – bed and breakfast jossain ranskalaisella maaseudulla, vähän niin kuin tämä ihanuus, jossa olemme viettäneet useita öitä.

Ehkäpä se on mukavuudenhaluakin, mutta viime aikoina olen vähän alkanut arastella ajatusta. Tulisiko majatalohommasta oikeasti mitään? Olen ehkä sellaiseen yksinkertaisesti liian levoton. Trop speed, kuten joogatunnillanikin minusta sanottiin.

Tässä sen nyt myönnän: kaikkein eniten moisessa projektissa minua pelottaisi juuri hidastaminen, karkaaminen kaupungin vilinän keskeltä jonnekin hiljaisuuteen. Malttaisinko minä sitten kuitenkaan pysähtyä? Jaksaisinko kuunnella omia ajatuksiani, riittäisikö kärsivällisyys odottaa kauppa-autoa tulevaksi? Kestäisinkö epävarmoja hetkiä, jolloin asiakkaita ei olisikaan riittävästi?

16730246_234808510314423_7582603531300487435_n

Uusimmassa podcast-jaksossamme haastattelimme Bosnian vuorilla majataloa pyörittävää Nepua. Hän joutui elämänmuutoksen myötä uuden eteen: jätti entisen työnsä ja päätyi perheensä kera anoppinsa entiseen majataloon. Alku oli kamalan vaikeaa, mutta vähitellen, päivä kerrallaan elämä alkoi asettua uomiinsa. Nyt, keskelle meikäläiselle hyvinkin eksoottista ympäristöä Nepu on ennättänyt kasvattaa pikkuruiset juuret. Jokainen päivä vuorilla on erilainen: välillä kaikki sujuu, välillä taas päivän suunnitelmat sotkevat esimerkiksi naapurin vuohen synnytyksen alkaminen.

Minulle tämä rikas keskustelu jäi pyörimään pitkäksi aikaa mieleen. Ihailen Nepun kärsivällistä otetta elämään, kykyä hengittää vastoinkäymisten edessä. Voisinkohan minäkin joskus kyetä moiseen?

Etätyöläisen elämänhallinta

etätyö

Työ itämaan auringossa, sepä vasta jotain. Kun puhutaan etätöistä tai nomadeista, julkisuuteen nousevat yleensä lapsettomat digialan osaajat, jotka ovat muuttaneet Thaimaahan tai Balille. Harvemmin keskusteluun nousevat esimerkiksi puolisonsa kyljessä  lähteneet miehet ja naiset, jotka ovat maailmalla kehitelleet itselleen mielekkään etätyöpaikan.

Me haastattelimme Lillin kanssa uusimpaan Podcast-jaksoomme Leenaa, jonka perhe muuttaa ja matkustaa miehen työn perässä usein. Moni pikkulapsiperheen mamma jää mieluusti lapsen kanssa kotiin ja nauttii ulkomailla pitkästä hoitovapaasta. Kaikille se ei kuitenkaan sovi: kunnianhimoinen ja työteliäs Leena on esimerkiksi perustanut firman, jonka puitteissa bloggaa, tekee blogiyhteistöitä, suunnittelee valmennuksia ja ties mitä vielä. Asiakkaitakin on löytynyt, mutta itsestä on pidettävä meteliä. Kukaan ei tule kotoa hakemaan.

Kuten Leena, minäkin olen Suomesta lähdettyäni kehittänyt itselleni työpaikan. Toimittaja olin toki entuudestaan, mutta aina kuukausipalkalla. Täällä Ranskassa ryhdyin freelancer-toimittajaksi ja blogistiksi, kirjoitin kirjan ja viimeksi syksyllä rupesin vielä Lillin kanssa tuota podcastiakin väsäämään. Töitä on tosi mukavasti, ja mikä parasta, teen juuri sitä mistä tykkään. Kovasti kyllä toivon, että tulevaisuudessa työrepertuaari vielä tuosta laajenisi, suunnitelmia nimittäin ainakin on.

Ainoa ongelma näin laajan paletin pyörittämisessä on kuitenkin sen hallitseminen ypöyksin.

Ensinnäkin itsekurin on oltava ihan valtaisaa. Se ei minulla kotona aina sitä ole (pahimpana hetkenä, kuten tänä aamuna jopa imuri voi innostaa enemmän kuin näppis), joten päätin viimein kirjata itseni paikalliseen coworking-työhuoneeseen. Siellä voin nyt käydä tarvittaessa kirjoittamassa silloin kun kotona mikään ei suju. Ja mikä ihaninta, samalla tulee väkisinkin tavattua ihmisiä. Tämänkin alla olevan kuvan minusta otti uusi tämänpäiväinen tuttavuuteni, joka keskittyi nettimarkkinointiin vastapäisessä pöydässä (silloin kun en häntä höpötykselläni häirinnyt).

navlab

Kaupungilla on kiva tehdä hommia myös siksi, että siellä pääsee lounaalle kahvilaan, missä voi tavata lisää tuttuja. Terkut vaan muuten Antibesin lempparikahvilastani, Choopy’sta (kivoista Antibesin kahviloista lisää täällä). Miksen ollut tajunnut tehdä tätä useammin? Puurtaminen yksin omassa työhuoneessa ei sovin minun luonteelleni ollenkaan, paljon paremmin tämä sujuu kun joku hyörii ympärillä. Avokonttorin peruja varmaan.

choopy's

Toinen vaikea homma on työkalenterin hallitseminen perhe-elämän ohessa. Ilman hyvää päiväohjelmaa mistään ei tule mitään ja sekoillessa stressi purkautuu pelkkänä itkuna ja kiukutteluna. Alkuvuonna (uudenvuodenlupaus) yritinkin muuttaa elämääni järjestelmällisemmäksi perustamalla somemaailmassa hehkutetun Bullet Journalin, koska se näytti niiiin ihanalta. Työ työnä ja vapaa-aika vapaa-aikana. Katsokaa nyt tätä Instagramista löytämääni kirjasta!

Lyhykäisyydessään voisi sanoa, että Bullet Journal on itsetehty kalenteri, joka lupaa vetää elämän hyvään järjestykseen. Se tehdään tavallisesta vihkosesta kokonaan itse, koristelut ovat kunkin päätettävissä. Luettuani käyttöoppaita totesin kuitenkin, että ennen kuin minulla on elämä bullettimaisessa järjestyksessä, olen repinyt jokaisen hiukseni päästä. Kärsivällisyys ja aika eivät riittäneet moisen ihanuuden perustamiseen, joten jätin asian sikseen.

stigu

Onnekseni sainkin blogipostina englantilaisen Stigu-kalenterin, jossa tarpeitani vastaavat kalenteriraamit olivat jo valmiina. Nappasin heti käyttöön. Jo nyt huomaan, että viikottaiset To do -listat pitävät viikon suunnitelmat hallussa ja kalenterin lopussa olevat tyhjät sivut antavat mahdollisuuden panna muistiin kaikenlaiset, ohikiitävät ajatukset. Superplussaa tulee myös erinomaisen selkeästä viikkonäkymästä, josta selviää seuraavan viikon aikataulu yhdellä, nopealla vilkaisulla. Ah… ja nuo tarrat… niitä sisälläni uinuva DIY-ihminen rakastaa.

Pikkuinen miinus tulee oikeastaan ainoastaan kalenterin isosta koosta. Ja vielä näin aluksi vähän vierastan Stigun sivuille kirjattuja erinäisiä elämänhallintaohjeita (How to make an energetic day…), mutta ehkäpä saattaisi niistäkin tässä kaaoksessa olla hyötyä. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin suositella.

Choopy's eväät

Näillä eväillä siis tulevaan työvuoteen. Miten sinä pidät elämän hallussa?

 

 

Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson