Kun juurtuminen ahdistaa

Juurtuminen

Suokaa anteeksi hiljaiseloani!

Viime viikko on täyttynyt lapsista, kertyneistä töistä ja loputtomasta häsläämisestä. Lisäksi – kuulostaa ehkä selittelyltä –  mies valmistelee MBA-lopputyötään, mikä on syönyt kaikki viimeisimmätkin vapaa-ajan rippeet illoiltani. Olen ollut arjen pyörittämisestä vastuussa normaalia enempi – yleensä nämä iltahommat jaetaan meillä tasaisesti.

Eilen illalla, pitkän työpäivän ja lapsiarkikaaoksen jälkeen suljin kuitenkin oven, avasin kaljan, menin kylpyyn. Piti pysähtyä, hiljentää meteli, sulkea tietokoneet ja somet, hengittää ja kuunnella hetkinen ihan vain itseään. Miltä minusta juuri nyt oikeastaan tuntuukaan? Kolottaako jostain? Kiristääkö hartioita?

Jestas sentään, kunnia vain kaikille pienten lasten yksinhuoltajaäideille ja -isille.

lapset kavelylla

Edustusrouvan päiväkirjan Kata kirjoitti vastikään erinomaisen tekstin elämänsä vaiheista. Minulle hänen ajatuksensa toivat mieleen 84-vuotiaan rouvan, jonka tapasin vastikään Pariisin matkallani. Kyseinen rouva kertoi minulle, puolta nuoremmalle, kuinka hän vanhana ymmärsi elämän koostuvan erinäisistä vaiheista.  Se tuntui tässä ruuhkavuosikaaoksessa äärimmäisen helpottavalta: mikään ei loppujen lopuksi ole ikinä lopullista.

Olen pohtinut vaiheita ja vaiheilua viime aikoina paljonkin, olemme nimittäin harkinneet täällä muuttoa uuteen kotiin. Se olisi yhden vaiheen loppu ja uuden alku.

Helppoa mahdollinen muutos ei tulisi olemaan: siitä lähtien kun teini-iässä lähdin maailmalle, olen kärsinyt kummallisesta paradoksista. Vaikka olen luonteeltani levoton ja kaipaan kärsimättömästi vaihtelua, suuret elämänmuutokset saavat minut poikkeuksetta voimaan fyysisesti pahoin.  Asettuminen aloilleen uuteen paikkaan ahdistaa aina valtavasti, ehkä siksikin, että muutos tuntuu liian pysyvältä. Väliaikaiset tilat ja jatkuva matkanteko sopii minulle huomattavasti paremmin kuin pysähtyminen.

Opiskelija-asunnossani Helsingissä minulla oli patja ja siskon vanha Lundian hylly. En halunnut ostaa sohvaa saati ruokapöytää, koska se tuntui karsean keski-ikäiseltä ja sitovalta. Paljon kivempi oli pitää jalkaa oven välissä ja matkalaukkua pakattuna, jotta voisi tarpeen tullen vain lähteä jonnekin.

Pitkään mietimme mekin muuttamista jonnekin tältä alueelta. Ensimmäistä kertaa huomasin jatkuvasti muuttuvien tulevaisuuden suunnitelmien tuntuvan vapauden sijasta raskailta. Teki pitkästä aikaa mieli kasvattaa maahan kevyet juuret.  Voisiko tämä elämänvaihe tuntua edes hetkisen verran pysyvältä?

Elämänvaiheista muuten puhuttiin tänään meidän podcastissammekin. Käypä kuuntelemassa.

Vapauttava ulkopuolisuuden tunne

Untitled11

“Ulkomailla nautin ulkopuolisuuden tunteesta ja sen tuomasta vapaudesta. Kun joku ottaa ulkomailla päähän, aina voi sanoa, että ne ovat näitä täällä, jotka ovat tyhmiä. Kotimaassa joutuu aina kohtaamaan sen, että tyhmiä olemme me.”

Tänä iltana luin kuntosalilla äidin tuomaa Gloria-lehteä. Lehdessä oli haastateltu pitkän uran ulkomailla tehnyttä fysiikan professoria, Paula Eerolaa. Kuten arvata saattaa, Eerola asuu tätä nykyä Suomessa.

nice6

Minua nauratti hänen kommenttinsa, sillä noinhan se taitaa olla. Ulkopuolisuuden tunnehan on ihanan vapauttava juttu ja liittyy ulkomailla melkein kaikkeen olemiseen. Syyttävät sormet ovat jossain kaukana synnyinmaassa ja uudessa maassa sinun tapojasi pidetään suloisen eksoottisina. Voi olla juuri sitä mitä kulloinkin haluaa olla eikä tarvitse pelätä virheitä.

IMG_0741

Toisaalta jos oikein ottaa päähän niin aina voi syyttää paikallisia. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen täällä blogissa kironnut eteläranskalaista rakentamista ja kummastellut lääkärin outoja ohjeita. Hauskaa on sekin, että suomeksi voi aika huoletta hölöttää mitä sattuu – kukapa täällä olisi kuulemassa.

Mutta jossain vaiheessa se ulkopuolisuuden tunnekin ikäänkuin kuivuu kokoon. Ihminen sopeutuu ympäristöön, melkein sulautuu joukkoon ja yllättäen huomaa käyttäytyvänsä ihan niin kuin paikalliset.

Silloin kaltaiseni levottoman ulkosuomalaisen sisuskaluja alkaa hämmentää, tekee taas mieli uuteen paikkaan. Miten ihanaa onkaan löytää tienpätkiä, joita ei ole vielä taivaltanut, uusia lähikauppoja, joissa myydään kaikkea hassua. Uusia leikkipuistoja, uusia matkakohteita, uusia harrastuksia ja uusia, tulevia kantakahviloita. Sitä alkuhuuman tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta voi todella ikävöidä. (Nämä postauksen kuvat ovat ensimmäisiltä kuukausiltamme Ranskassa.)

nice4

Mutta niinhän se on, ettei aina tietenkään voi lähteä, karata muualle. On perhe ja työ ja asuntolaina. Ja ulkopuolisuudessakin piilee vaaroja. Meidän uusimmassa podcast-jaksossa nimittäin haastattelimme Riikkaa, jonka elämänpolku Brasiliassa meni uusiksi avioeron vuoksi. Riikan miehellä ja lasten isällä oli rutkasti kotikenttäetua: olihan hän brasilialainen.

Kaukana tutuista turvaverkoista kahden pienen lapsen äidin oli selvitettävä oikeutensa, luettava lakipapereita ja pidettävä puolensa. Ja upeasti Riikka lopulta selvisikin, vaikkei se helppoa ollut.  Elämänkokemuksesta on ollut myös hyötyä: nykyään hän on perheasioihin erikoistunut asianajana. Riikka muistuttaa silti haastattelussamme: Hanki aina ulkomaillakin oma verkostosi. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.

Kuuntele jakso täältä:

Kuinka löytää uusia ystäviä?

IMG_0293

Mistä sitä vääntäisi juttua? Kenelle kehtaisi puhua?

Tiedättehän te sen, uudessa asuinpaikassa vaikeinta on keksiä, että mistä aloittaisi. Varmaan tuokin ajattelee, että olen ihan outo.

Itse löysin ensimmäiset ystäväni Ranskassa lasten puistosta. Ainahan nimittäin voi jotain sanoa vieraalle tämän lapsesta, ehkä kehuakin pikkuisen. Minkä ikäinen pienokaisenne on? Onpa hänen kaunis takki! Käveleepä hän jo hienosti!

Voisinpa lyödä vetoa, että jokainen vanhempi tykkää lörpöttää omasta lapsestaan kiinnostuneelle.

Neiti T. saa remeltää leikkikentällä.

Mutta mitäpä sitten jos jälkikasvua ei ole? Miten sitä sitten onnistuisi lähestymään vierasta kieltä puhuvaa, tyystin tuntematonta ihmistä? Työpaikalta voi toki löytyä kivoja tyyppejä, se on selvä. Mutta toinen, ehkä vielä parempi keino löytää uusia ystäviä on hakeutua johonkin sosiaaliseen harrastukseen.

Me haastattelimme uusimmassa podcast-jaksossamme Astaa, joka löysi paikkansa uudesta kotimaastaan Tanskasta intohimoksi muuttuneen soutuharrastuksen kautta. Hän otti kööpenhaminalaiseen klubiin rohkeasti yhteyttä, vaikkei puhunut kieltäkään. Englannilla pärjäsi ja jos kaverit unohtuivat puhumaan tanskaa, Asta pani korvat hetkeksi kiinni. (Aina nyt siihen saakka kun oppi itse kielen.)

Asta

Ja kohtahan klubi jo tarjosikin uudelle tulokkaalle urheiluharrastuksen lisäksi kokonaisen sosiaalisen elämän. Soutuseurassa  tarjoiltiin ruokaa, vietettiin treenien jälkeen aikaa ja järjestettiin pirskeitä.

– Mä kutsun niitä aikuisten limudiskoksi, tuli opiskeluajat niistä mieleen, Asta kertoi meidän podcast-jaksossamme.

Ja oh, kohta kupeeseen löytyi komea soutajamies, lapsikin syntyi ja nykyään Asta on jopa Tanskan kansalainen. Ilman harrastusta hän olisi levottomana sieluna ehkä lähtenyt jatkamaan matkaa.

Minusta aivan mieletöntä! Oletteko te itse hyötyneet harrastuksesta näin?

kuvanveisto3

Niin – onhan toki itsellenikin muodostunut kuvanveistosta yllättävänkin tärkeä harrastus. Joka maanantai, sormet savessa pääsen tapaamaan ja jutustelemaan kanssaihmisten kanssa ihan muusta kuin työstä tai perheestä. Paitsi, että sieltä on löytynyt uusia tuttavuuksia, yhteisö on myös uudenlainen ikkuna ympäröivään yhteiskuntaan. Usein lähdenkin taideluokasta täysin uusin ajatuksin. Jaa –  tuostakinko aiheesta paikalliset tosiaan keskustelevat?

Kuuntele Astan hauska haastattelu tästä: