Onnelliset hetket riittävät tosi mukavaan elämään

leija tytto 2

Oletko onnellinen?

Kysymme tuon kysymyksen aina jokaisen podcast-jakson päätteeksi. Yleensä jokainen haastateltava vastaa siihen kyllä, ehkä sen kummempia ajattelematta. Niin minäkin tekisin.

Toisin oli kuitenkin Tarjan, vuosikymmeniä avustustyötä tehneen naisen kohdalla.

– Onnellisuus koostuu pienistä hetkistä, se ei ole pysyvä olotila. Olen tyytyväinen elämääni ja koen usein onnellisuuden hetkiä, hän sanoin haastattelussa (kuule kokonaisuudessaan täällä). Hänen vastauksena jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa.

leijakilpailu

Välillä minusta nimittäin tuntuu, että yhä useamman meistä elämä koostuu onnen tavoittelusta. Sosiaalinen media punkee onnellisuutta pursuavia kuvia, naistenlehdissä meitä neuvotaan onnellisempaan elämään ja tarttumaan tähän hetkeen, koska se on parasta juuri nyt. Onnellinen on sitä paitsi terveempikin. (Venla Pystysen erinomaisessa kolumnissa aihetta vietiin vielä pitemmälle: sosiaalinen paine olla onnellinen voi jopa johtaa masennukseen.)

leija frejus

Itsekin olen varmasti syyllistynyt antamaan elämästäni joskus blogissa positiivisemman kuvan kuin mitä se onkaan. Ehkä sen olen tehnyt siksikin, että olen halunnut uskoa olevani onnellisempi.

Nuo Tarjan sanat – kummallisella tavalla – antoivat minulle eräänlaisen synninpäästön. Kyllä se ihan elämässä riittää, jopa aurinkoisessa ja kauniissa Etelä-Ranskassa, että ihmisellä on onnellisia hetkiä. Ei sitä tarvitse koko aikaa henkisessä paratiisissa piehtaroida.

Niin kaunista että itkettää! Ihan fiilareissa Frejusin leijafestareilla 😍☀️🎏 #cerfvolant #leija #france #saturday

A post shared by Helena Liikanen-Renger (@chez_helena) on

Onnelliset hetket saatankin tuntea niin voimakkaina, että melkein itkettää. Yksi sellainen ihana, tosi onnellinen hetki koitti esimerkiksi leijafestivaaleilla läheisessä kaupungissa Fréjusissa, mistä nämä tämänkin postauksen kuvatkin ovat. Rannan äärellä järjestetyillä festivaaleilla oli näimme parin tunnin sisällä tuhansia upeita leijoja, kaunista musiikkia ja ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Mutta – kuten arvaatte – mahtui siihenkin päivään paljon kiukun hetkiä, väsymystä, nälkää ja ärtymystä. Onnellisuus ei ollut pysyvää, mutta riitti hyvin.

P.S. Podcastin huikeisiin haastateltaviin pääset tutustumaan parhaiten Facebook-sivujemme kautta.

Mitä jos kaikki kotityöt voisi ulkoistaa?

kookos

Helsingin Sanomat kysyi viime syksynä lukijoiltaan,  millaista heidän elämänsä on kotona. Juttu oli kokonaisuudessaan tosi mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti minä jäin pohtimaan osuutta, jossa puhuttiin kodin siisteydestä.

Monen vastaajan mielestä kodin sotku kertoo siitä, ettei elämässä ole pystynyt siihen, mihin pitäisi. Tässä pätkä eräästä kommentista:

 Lähes jokapäiväinen sotkuisuus muistuttaa omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Lehden haastattelema sosiologi Jenni Berlin toteaa tekstissä, että ”suomalaiset ajattelevat, että itse pitää siivota ja kärsiä.” Britanniassa siivouspalveluita kuulemma käytetään paljon enemmän.

Niinhän se kai vähän tuppaa olemaan, että kunnon suomalainen ihminen tekee ihan kaiken itse. Mutta on toki rahallakin on merkitystä – Suomessa kotiapu kun on huomattavasti kalliimpaa kuin esimerkiksi Intiassa.

Niin – Intiassa.

Nostin Intian esiin, koska me haastattelimme Lillin kanssa podcastiimme tällä kertaa Delhissä asuvaa Miinaa. Hänelle muutto Intiaan oli aikamoinen kuperkeikka: paitsi, että Suomeen jäi hedelmällinen työura, uuteen kotiin tuli perheen lisäksi kotiapulainen, aamusta iltaan puurtava maid. Siivota ei enää tarvitse itse, eikä myöskään laittaa ruokaa.

phonto (10)

Ihanaako? No todellakin,  mutta on kotiapulaisessakin huonot puolensa. Suomalainen nainenhan kaipaa kodissaan myös omaa rauhaa, Miina muistuttaa. Sitä ei enää ole, varsinkaan silloin kun kotiapulainen ja autonkuljettaja kinastelevat keskenään. Silloin kotona on kuin eläisi Bollywood-elokuvassa.

Ja käy sitä välillä niinkin, että maidin vapaapäivänä Miinan tekee mieli pyykätä itse ihan vain pelkästä pyykkäämisen ilosta. Itsetekeminen istuu vahvassa pohjoisen naisessa hemmetin syvällä ja välillä olisi kiva nähdä kotona ikiomien kättensä jäljet.

– Meiltä expateiltä myös oletetaan, että työllistäisimme paikallisia ihmisiä. Meidän ulkomaisten perheiden tarjoamat työpaikat on tosi haluttuja: on inhimilliset työtunnit, annetaan lomaa ja viedään lääkäriinkin tarvittaessa,  Miina muistuttaa.

Jos alussa kotiapulaisen tarpeellisuutta tuli kyseenalaistettua, ei enää. Delhissä on likaista, pöly kantautuu kotiin ja koti on pidettävä puhtaana. Sitä paitsi lapsetkin ovat jo tottuneet apulaiseen, Miina nauraa. Nuorinkin oppi yllättävän nopeasti pyytämään englanniksi kaakaota ja pannukakkuja aamiaiseksi.

Saisinko minäkin pannukakkuja joskus kotona? 

Mitä mieltä sinä olet kotiapulaisista? Onko teillä joskus ollut kotiapua?

Kuuntele Miinan haastattelu kokonaisuudessaan alla olevasta linkistä!

Kun juurtuminen ahdistaa

Juurtuminen

Suokaa anteeksi hiljaiseloani!

Viime viikko on täyttynyt lapsista, kertyneistä töistä ja loputtomasta häsläämisestä. Lisäksi – kuulostaa ehkä selittelyltä –  mies valmistelee MBA-lopputyötään, mikä on syönyt kaikki viimeisimmätkin vapaa-ajan rippeet illoiltani. Olen ollut arjen pyörittämisestä vastuussa normaalia enempi – yleensä nämä iltahommat jaetaan meillä tasaisesti.

Eilen illalla, pitkän työpäivän ja lapsiarkikaaoksen jälkeen suljin kuitenkin oven, avasin kaljan, menin kylpyyn. Piti pysähtyä, hiljentää meteli, sulkea tietokoneet ja somet, hengittää ja kuunnella hetkinen ihan vain itseään. Miltä minusta juuri nyt oikeastaan tuntuukaan? Kolottaako jostain? Kiristääkö hartioita?

Jestas sentään, kunnia vain kaikille pienten lasten yksinhuoltajaäideille ja -isille.

lapset kavelylla

Edustusrouvan päiväkirjan Kata kirjoitti vastikään erinomaisen tekstin elämänsä vaiheista. Minulle hänen ajatuksensa toivat mieleen 84-vuotiaan rouvan, jonka tapasin vastikään Pariisin matkallani. Kyseinen rouva kertoi minulle, puolta nuoremmalle, kuinka hän vanhana ymmärsi elämän koostuvan erinäisistä vaiheista.  Se tuntui tässä ruuhkavuosikaaoksessa äärimmäisen helpottavalta: mikään ei loppujen lopuksi ole ikinä lopullista.

Olen pohtinut vaiheita ja vaiheilua viime aikoina paljonkin, olemme nimittäin harkinneet täällä muuttoa uuteen kotiin. Se olisi yhden vaiheen loppu ja uuden alku.

Helppoa mahdollinen muutos ei tulisi olemaan: siitä lähtien kun teini-iässä lähdin maailmalle, olen kärsinyt kummallisesta paradoksista. Vaikka olen luonteeltani levoton ja kaipaan kärsimättömästi vaihtelua, suuret elämänmuutokset saavat minut poikkeuksetta voimaan fyysisesti pahoin.  Asettuminen aloilleen uuteen paikkaan ahdistaa aina valtavasti, ehkä siksikin, että muutos tuntuu liian pysyvältä. Väliaikaiset tilat ja jatkuva matkanteko sopii minulle huomattavasti paremmin kuin pysähtyminen.

Opiskelija-asunnossani Helsingissä minulla oli patja ja siskon vanha Lundian hylly. En halunnut ostaa sohvaa saati ruokapöytää, koska se tuntui karsean keski-ikäiseltä ja sitovalta. Paljon kivempi oli pitää jalkaa oven välissä ja matkalaukkua pakattuna, jotta voisi tarpeen tullen vain lähteä jonnekin.

Pitkään mietimme mekin muuttamista jonnekin tältä alueelta. Ensimmäistä kertaa huomasin jatkuvasti muuttuvien tulevaisuuden suunnitelmien tuntuvan vapauden sijasta raskailta. Teki pitkästä aikaa mieli kasvattaa maahan kevyet juuret.  Voisiko tämä elämänvaihe tuntua edes hetkisen verran pysyvältä?

Elämänvaiheista muuten puhuttiin tänään meidän podcastissammekin. Käypä kuuntelemassa.