Vapauttava ulkopuolisuuden tunne

Untitled11

“Ulkomailla nautin ulkopuolisuuden tunteesta ja sen tuomasta vapaudesta. Kun joku ottaa ulkomailla päähän, aina voi sanoa, että ne ovat näitä täällä, jotka ovat tyhmiä. Kotimaassa joutuu aina kohtaamaan sen, että tyhmiä olemme me.”

Tänä iltana luin kuntosalilla äidin tuomaa Gloria-lehteä. Lehdessä oli haastateltu pitkän uran ulkomailla tehnyttä fysiikan professoria, Paula Eerolaa. Kuten arvata saattaa, Eerola asuu tätä nykyä Suomessa.

nice6

Minua nauratti hänen kommenttinsa, sillä noinhan se taitaa olla. Ulkopuolisuuden tunnehan on ihanan vapauttava juttu ja liittyy ulkomailla melkein kaikkeen olemiseen. Syyttävät sormet ovat jossain kaukana synnyinmaassa ja uudessa maassa sinun tapojasi pidetään suloisen eksoottisina. Voi olla juuri sitä mitä kulloinkin haluaa olla eikä tarvitse pelätä virheitä.

IMG_0741

Toisaalta jos oikein ottaa päähän niin aina voi syyttää paikallisia. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen täällä blogissa kironnut eteläranskalaista rakentamista ja kummastellut lääkärin outoja ohjeita. Hauskaa on sekin, että suomeksi voi aika huoletta hölöttää mitä sattuu – kukapa täällä olisi kuulemassa.

Mutta jossain vaiheessa se ulkopuolisuuden tunnekin ikäänkuin kuivuu kokoon. Ihminen sopeutuu ympäristöön, melkein sulautuu joukkoon ja yllättäen huomaa käyttäytyvänsä ihan niin kuin paikalliset.

Silloin kaltaiseni levottoman ulkosuomalaisen sisuskaluja alkaa hämmentää, tekee taas mieli uuteen paikkaan. Miten ihanaa onkaan löytää tienpätkiä, joita ei ole vielä taivaltanut, uusia lähikauppoja, joissa myydään kaikkea hassua. Uusia leikkipuistoja, uusia matkakohteita, uusia harrastuksia ja uusia, tulevia kantakahviloita. Sitä alkuhuuman tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta voi todella ikävöidä. (Nämä postauksen kuvat ovat ensimmäisiltä kuukausiltamme Ranskassa.)

nice4

Mutta niinhän se on, ettei aina tietenkään voi lähteä, karata muualle. On perhe ja työ ja asuntolaina. Ja ulkopuolisuudessakin piilee vaaroja. Meidän uusimmassa podcast-jaksossa nimittäin haastattelimme Riikkaa, jonka elämänpolku Brasiliassa meni uusiksi avioeron vuoksi. Riikan miehellä ja lasten isällä oli rutkasti kotikenttäetua: olihan hän brasilialainen.

Kaukana tutuista turvaverkoista kahden pienen lapsen äidin oli selvitettävä oikeutensa, luettava lakipapereita ja pidettävä puolensa. Ja upeasti Riikka lopulta selvisikin, vaikkei se helppoa ollut.  Elämänkokemuksesta on ollut myös hyötyä: nykyään hän on perheasioihin erikoistunut asianajana. Riikka muistuttaa silti haastattelussamme: Hanki aina ulkomaillakin oma verkostosi. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.

Kuuntele jakso täältä:

Kuinka löytää uusia ystäviä?

IMG_0293

Mistä sitä vääntäisi juttua? Kenelle kehtaisi puhua?

Tiedättehän te sen, uudessa asuinpaikassa vaikeinta on keksiä, että mistä aloittaisi. Varmaan tuokin ajattelee, että olen ihan outo.

Itse löysin ensimmäiset ystäväni Ranskassa lasten puistosta. Ainahan nimittäin voi jotain sanoa vieraalle tämän lapsesta, ehkä kehuakin pikkuisen. Minkä ikäinen pienokaisenne on? Onpa hänen kaunis takki! Käveleepä hän jo hienosti!

Voisinpa lyödä vetoa, että jokainen vanhempi tykkää lörpöttää omasta lapsestaan kiinnostuneelle.

Neiti T. saa remeltää leikkikentällä.

Mutta mitäpä sitten jos jälkikasvua ei ole? Miten sitä sitten onnistuisi lähestymään vierasta kieltä puhuvaa, tyystin tuntematonta ihmistä? Työpaikalta voi toki löytyä kivoja tyyppejä, se on selvä. Mutta toinen, ehkä vielä parempi keino löytää uusia ystäviä on hakeutua johonkin sosiaaliseen harrastukseen.

Me haastattelimme uusimmassa podcast-jaksossamme Astaa, joka löysi paikkansa uudesta kotimaastaan Tanskasta intohimoksi muuttuneen soutuharrastuksen kautta. Hän otti kööpenhaminalaiseen klubiin rohkeasti yhteyttä, vaikkei puhunut kieltäkään. Englannilla pärjäsi ja jos kaverit unohtuivat puhumaan tanskaa, Asta pani korvat hetkeksi kiinni. (Aina nyt siihen saakka kun oppi itse kielen.)

Asta

Ja kohtahan klubi jo tarjosikin uudelle tulokkaalle urheiluharrastuksen lisäksi kokonaisen sosiaalisen elämän. Soutuseurassa  tarjoiltiin ruokaa, vietettiin treenien jälkeen aikaa ja järjestettiin pirskeitä.

– Mä kutsun niitä aikuisten limudiskoksi, tuli opiskeluajat niistä mieleen, Asta kertoi meidän podcast-jaksossamme.

Ja oh, kohta kupeeseen löytyi komea soutajamies, lapsikin syntyi ja nykyään Asta on jopa Tanskan kansalainen. Ilman harrastusta hän olisi levottomana sieluna ehkä lähtenyt jatkamaan matkaa.

Minusta aivan mieletöntä! Oletteko te itse hyötyneet harrastuksesta näin?

kuvanveisto3

Niin – onhan toki itsellenikin muodostunut kuvanveistosta yllättävänkin tärkeä harrastus. Joka maanantai, sormet savessa pääsen tapaamaan ja jutustelemaan kanssaihmisten kanssa ihan muusta kuin työstä tai perheestä. Paitsi, että sieltä on löytynyt uusia tuttavuuksia, yhteisö on myös uudenlainen ikkuna ympäröivään yhteiskuntaan. Usein lähdenkin taideluokasta täysin uusin ajatuksin. Jaa –  tuostakinko aiheesta paikalliset tosiaan keskustelevat?

Kuuntele Astan hauska haastattelu tästä:

Neljänkympin kriisi vs. kuusikymppisenä on superkivaa

Helena1

Neljänkympin kriisi.

Kyllä, sellainen minulla on. Kolmenkympin kohdalla kaikki oli ihan helppoa. Järjestää nyt vähän juhlaa, ostaa uutta mekkoa. kilistellä laseja, nautiskella valokeilassa. Vastahan vakiduunikin saatu, elämä edessä, ovet auki suureen maailmaan.

Neljänkympin kohdalla poskien terhakka pyöreys tuntuu kaikonneen. Silmien alla on pysyvät tummat pussit.  Ulos ei kannata lähteä ilman huulipunaa. Yhtään ei auta se, että koko alkuvuoden olen ollut jossain hemmetin taudissa. Kroppakin pettää. Yskä. Selkä kipeä. Vatsatauti.

Voi perhana, tätäkö vanheneminen tarkoittaa? Yhtä kolotusta ja väsymystä ja mustia silmänalusia? En ala!

Erinomaisesti säilynyt vanhempi kollega nauratti meitä nuoria aikoinaan neuvomalla: juo tarpeeksi punaviiniä. Se pitää tiettyä pöhötystä yllä, eivätkä rypyt näy. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tuo vitsiksi aiottu vinkki olisi muutaman kerran tullut tänä keväänä mieleen. Toimisiko sittenkin?

Kaikkein parasta lääkettä tähän hölmöläisen itsesääliin oli kuitenkin jutustella Päivin, meidän uusimman podcast-jaksomme vieraan kanssa.  Hän, Yhdysvalloissa uraa tekevä nainen rakastui viidenkympin paremmalla puolella englantilaiseen mieheen ja uskaltautui muuttamaan tämän perässä Lontooseen. Elämä hymyilee leveästi eikä kukaan ehdi muistella painovoiman äärellä alistuvia alleja.

– Vasta näin kuusikymppisenä olen tajunnut, että mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään tehdä, mitä kaikkea pystyy tekemään ja mitä kaikkea on vielä edessä, hän sanoi meidän monipolvisen jutustelumme päätteeksi. Oma puolisokin on vasta 71-vuotias nuori mies.

No niin just Helena. Kuuntele vaikka itse.