Mitä jos kaikki kotityöt voisi ulkoistaa?

kookos

Helsingin Sanomat kysyi viime syksynä lukijoiltaan,  millaista heidän elämänsä on kotona. Juttu oli kokonaisuudessaan tosi mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti minä jäin pohtimaan osuutta, jossa puhuttiin kodin siisteydestä.

Monen vastaajan mielestä kodin sotku kertoo siitä, ettei elämässä ole pystynyt siihen, mihin pitäisi. Tässä pätkä eräästä kommentista:

 Lähes jokapäiväinen sotkuisuus muistuttaa omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Lehden haastattelema sosiologi Jenni Berlin toteaa tekstissä, että ”suomalaiset ajattelevat, että itse pitää siivota ja kärsiä.” Britanniassa siivouspalveluita kuulemma käytetään paljon enemmän.

Niinhän se kai vähän tuppaa olemaan, että kunnon suomalainen ihminen tekee ihan kaiken itse. Mutta on toki rahallakin on merkitystä – Suomessa kotiapu kun on huomattavasti kalliimpaa kuin esimerkiksi Intiassa.

Niin – Intiassa.

Nostin Intian esiin, koska me haastattelimme Lillin kanssa podcastiimme tällä kertaa Delhissä asuvaa Miinaa. Hänelle muutto Intiaan oli aikamoinen kuperkeikka: paitsi, että Suomeen jäi hedelmällinen työura, uuteen kotiin tuli perheen lisäksi kotiapulainen, aamusta iltaan puurtava maid. Siivota ei enää tarvitse itse, eikä myöskään laittaa ruokaa.

phonto (10)

Ihanaako? No todellakin,  mutta on kotiapulaisessakin huonot puolensa. Suomalainen nainenhan kaipaa kodissaan myös omaa rauhaa, Miina muistuttaa. Sitä ei enää ole, varsinkaan silloin kun kotiapulainen ja autonkuljettaja kinastelevat keskenään. Silloin kotona on kuin eläisi Bollywood-elokuvassa.

Ja käy sitä välillä niinkin, että maidin vapaapäivänä Miinan tekee mieli pyykätä itse ihan vain pelkästä pyykkäämisen ilosta. Itsetekeminen istuu vahvassa pohjoisen naisessa hemmetin syvällä ja välillä olisi kiva nähdä kotona ikiomien kättensä jäljet.

– Meiltä expateiltä myös oletetaan, että työllistäisimme paikallisia ihmisiä. Meidän ulkomaisten perheiden tarjoamat työpaikat on tosi haluttuja: on inhimilliset työtunnit, annetaan lomaa ja viedään lääkäriinkin tarvittaessa,  Miina muistuttaa.

Jos alussa kotiapulaisen tarpeellisuutta tuli kyseenalaistettua, ei enää. Delhissä on likaista, pöly kantautuu kotiin ja koti on pidettävä puhtaana. Sitä paitsi lapsetkin ovat jo tottuneet apulaiseen, Miina nauraa. Nuorinkin oppi yllättävän nopeasti pyytämään englanniksi kaakaota ja pannukakkuja aamiaiseksi.

Saisinko minäkin pannukakkuja joskus kotona? 

Mitä mieltä sinä olet kotiapulaisista? Onko teillä joskus ollut kotiapua?

Kuuntele Miinan haastattelu kokonaisuudessaan alla olevasta linkistä!

Kun juurtuminen ahdistaa

Juurtuminen

Suokaa anteeksi hiljaiseloani!

Viime viikko on täyttynyt lapsista, kertyneistä töistä ja loputtomasta häsläämisestä. Lisäksi – kuulostaa ehkä selittelyltä –  mies valmistelee MBA-lopputyötään, mikä on syönyt kaikki viimeisimmätkin vapaa-ajan rippeet illoiltani. Olen ollut arjen pyörittämisestä vastuussa normaalia enempi – yleensä nämä iltahommat jaetaan meillä tasaisesti.

Eilen illalla, pitkän työpäivän ja lapsiarkikaaoksen jälkeen suljin kuitenkin oven, avasin kaljan, menin kylpyyn. Piti pysähtyä, hiljentää meteli, sulkea tietokoneet ja somet, hengittää ja kuunnella hetkinen ihan vain itseään. Miltä minusta juuri nyt oikeastaan tuntuukaan? Kolottaako jostain? Kiristääkö hartioita?

Jestas sentään, kunnia vain kaikille pienten lasten yksinhuoltajaäideille ja -isille.

lapset kavelylla

Edustusrouvan päiväkirjan Kata kirjoitti vastikään erinomaisen tekstin elämänsä vaiheista. Minulle hänen ajatuksensa toivat mieleen 84-vuotiaan rouvan, jonka tapasin vastikään Pariisin matkallani. Kyseinen rouva kertoi minulle, puolta nuoremmalle, kuinka hän vanhana ymmärsi elämän koostuvan erinäisistä vaiheista.  Se tuntui tässä ruuhkavuosikaaoksessa äärimmäisen helpottavalta: mikään ei loppujen lopuksi ole ikinä lopullista.

Olen pohtinut vaiheita ja vaiheilua viime aikoina paljonkin, olemme nimittäin harkinneet täällä muuttoa uuteen kotiin. Se olisi yhden vaiheen loppu ja uuden alku.

Helppoa mahdollinen muutos ei tulisi olemaan: siitä lähtien kun teini-iässä lähdin maailmalle, olen kärsinyt kummallisesta paradoksista. Vaikka olen luonteeltani levoton ja kaipaan kärsimättömästi vaihtelua, suuret elämänmuutokset saavat minut poikkeuksetta voimaan fyysisesti pahoin.  Asettuminen aloilleen uuteen paikkaan ahdistaa aina valtavasti, ehkä siksikin, että muutos tuntuu liian pysyvältä. Väliaikaiset tilat ja jatkuva matkanteko sopii minulle huomattavasti paremmin kuin pysähtyminen.

Opiskelija-asunnossani Helsingissä minulla oli patja ja siskon vanha Lundian hylly. En halunnut ostaa sohvaa saati ruokapöytää, koska se tuntui karsean keski-ikäiseltä ja sitovalta. Paljon kivempi oli pitää jalkaa oven välissä ja matkalaukkua pakattuna, jotta voisi tarpeen tullen vain lähteä jonnekin.

Pitkään mietimme mekin muuttamista jonnekin tältä alueelta. Ensimmäistä kertaa huomasin jatkuvasti muuttuvien tulevaisuuden suunnitelmien tuntuvan vapauden sijasta raskailta. Teki pitkästä aikaa mieli kasvattaa maahan kevyet juuret.  Voisiko tämä elämänvaihe tuntua edes hetkisen verran pysyvältä?

Elämänvaiheista muuten puhuttiin tänään meidän podcastissammekin. Käypä kuuntelemassa.

Vapauttava ulkopuolisuuden tunne

Untitled11

“Ulkomailla nautin ulkopuolisuuden tunteesta ja sen tuomasta vapaudesta. Kun joku ottaa ulkomailla päähän, aina voi sanoa, että ne ovat näitä täällä, jotka ovat tyhmiä. Kotimaassa joutuu aina kohtaamaan sen, että tyhmiä olemme me.”

Tänä iltana luin kuntosalilla äidin tuomaa Gloria-lehteä. Lehdessä oli haastateltu pitkän uran ulkomailla tehnyttä fysiikan professoria, Paula Eerolaa. Kuten arvata saattaa, Eerola asuu tätä nykyä Suomessa.

nice6

Minua nauratti hänen kommenttinsa, sillä noinhan se taitaa olla. Ulkopuolisuuden tunnehan on ihanan vapauttava juttu ja liittyy ulkomailla melkein kaikkeen olemiseen. Syyttävät sormet ovat jossain kaukana synnyinmaassa ja uudessa maassa sinun tapojasi pidetään suloisen eksoottisina. Voi olla juuri sitä mitä kulloinkin haluaa olla eikä tarvitse pelätä virheitä.

IMG_0741

Toisaalta jos oikein ottaa päähän niin aina voi syyttää paikallisia. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen täällä blogissa kironnut eteläranskalaista rakentamista ja kummastellut lääkärin outoja ohjeita. Hauskaa on sekin, että suomeksi voi aika huoletta hölöttää mitä sattuu – kukapa täällä olisi kuulemassa.

Mutta jossain vaiheessa se ulkopuolisuuden tunnekin ikäänkuin kuivuu kokoon. Ihminen sopeutuu ympäristöön, melkein sulautuu joukkoon ja yllättäen huomaa käyttäytyvänsä ihan niin kuin paikalliset.

Silloin kaltaiseni levottoman ulkosuomalaisen sisuskaluja alkaa hämmentää, tekee taas mieli uuteen paikkaan. Miten ihanaa onkaan löytää tienpätkiä, joita ei ole vielä taivaltanut, uusia lähikauppoja, joissa myydään kaikkea hassua. Uusia leikkipuistoja, uusia matkakohteita, uusia harrastuksia ja uusia, tulevia kantakahviloita. Sitä alkuhuuman tuomaa ulkopuolisuuden tunnetta voi todella ikävöidä. (Nämä postauksen kuvat ovat ensimmäisiltä kuukausiltamme Ranskassa.)

nice4

Mutta niinhän se on, ettei aina tietenkään voi lähteä, karata muualle. On perhe ja työ ja asuntolaina. Ja ulkopuolisuudessakin piilee vaaroja. Meidän uusimmassa podcast-jaksossa nimittäin haastattelimme Riikkaa, jonka elämänpolku Brasiliassa meni uusiksi avioeron vuoksi. Riikan miehellä ja lasten isällä oli rutkasti kotikenttäetua: olihan hän brasilialainen.

Kaukana tutuista turvaverkoista kahden pienen lapsen äidin oli selvitettävä oikeutensa, luettava lakipapereita ja pidettävä puolensa. Ja upeasti Riikka lopulta selvisikin, vaikkei se helppoa ollut.  Elämänkokemuksesta on ollut myös hyötyä: nykyään hän on perheasioihin erikoistunut asianajana. Riikka muistuttaa silti haastattelussamme: Hanki aina ulkomaillakin oma verkostosi. Ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu.

Kuuntele jakso täältä: