Suomeen kevätjuhliin, koska Ranskassa ei sellaisia järjestetä

kevatjuhliin

Tässä sitä ollaan, kohta matkalla Helsinskiin (niin kuin nämä paikalliset tuppaavat sanomaan) kevätjuhliin. Ensimmäistä kertaa muuten lähdemme reissuun viisivuotiaan tyttären kanssa kahden! Jippii! Perheen miehet jäävät pitämään taloa pystyssä. Viikko on ollut himputin rankka, niin kuin jostain syystä aina ennen kuin mamman pitäisi matkustaa. Pikkuinen poikani on nimittäin sairastellut ja valvottanut yöt, ihan kuin tietäen, että äippä on kohta taas menossa. Käykö teillä koskaan näin?

karrynpyora

Nyt pyrin kuitenkin keskittämään kaiken energian seuraaviin päiviin. Olemme matkalla – kuten monet muutkin suomalaiset tältä seudulta – sukulaisten ylppäreihin ja valmistujaisjuhliin Suomeen. Ihanaa päästä uimarannalta hetkeksi räntäsateeseen laulamaan suvivirttä, sillä täällä meillähän Rivieralla julkisten koulujen kevätjuhlat on tänäkin vuonna peruttu terrori-iskujen pelossa. Se on mälsää.

Ylioppilasjuhlia ei sen sijaan ole peruttu, koska niitä ei ole koskaan järjestettykään. Hah. Tiesittekö, ettei Ranskassa ylioppilasjuhlia juhlita laisinkaan?

Suomalaisesta, juhlia rakastavasta ihmisestä se tuntuu harvinaisen raadolliselta erityisesti maassa, jossa lapsia arvioidaan jo 3-vuotiaasta alkaen koulutodistuksin. Yläasteikäisten sukulaislasten koulutodistuksista olen saanut nähdä, kuinka lapsi itse sijoittuu muihin luokkatovereihin nähden. Viidenneksi huonoin äidinkielessä, kolmanneksi paras liikunnassa. Itse olisin ollut matikassa varmaan ainakin toiseksi huonoin.

IMG_5435

Ei sinänsä – kyllähän nämä ranskalaiset juhlia osaavat. Olen esimerkiksi viettänyt lukuisia eri vaiheiden rippijuhlia katolisessa sukulaisperheessä. Häätkin voivat olla isoja ja pikkukaupungissamme tietty on koko ajan käynnissä jos jonkinmoista karnevaalia, festivaalia ja meluisaa markkinaa. Mutta ylioppilasjuhlat – niistä ei piitata. Ihan mälsää.

Olenkin saanut monelle selittää perinpohjaisesti, että miksi olemme matkalla Suomeen. Niin, Suomessa juhlitaan ylioppilasta vähän niin kuin Amerikassa, tiedättehän.  Ranskassa sen sijaan olen kuullut oppilaiden vain sotkevan luokkahuoneensa uurastuksen päätyttyä.

 

Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.

Mahtuvatko muistot matkalaukkuun?

maisema

Terveiset Alsacen maaseudulta, Sveitsin rajapinnasta, anopin kotoa. Täällä mikään ei normaalisti muutu miksikään, mutta nyt on toisin. Anopin on nimittäin aika luopua liian suureksi käyneestä talosta.

Tähän kotiin liittyy paljon muistoja, joissa minä en ole ollut osallisena. Tavaroita läpikäydessämme olenkin kuullut lukuisia tarinoita menneisyydestä. Kuinka tässä huoneessa asui isoisoäiti ja  kuinka nämä kuvat ovat peräisin Algerian sodasta, jossa isotädin mies oli mukana. Kuinka eräänä vuonna vesi nousi näin korkealle kellarissa ja kuinka tässä tuolissa isoisä tykkäsi aina istua.

valokuvat

Ja mikä virne nousi miehen kasvoille kun tämä löysi lasikuulakokoelmansa 35 vuoden takaa. Näistä lapset varmasti tykkäävät, viedään kotiin! Viedään vain.

Mutta kun diakuvalaatikoita löytyykin lukuisia ja mustavalkoisia valokuviakin triljoona, alkaa ahdistaa. On huonekaluja, jotka eivät mahdu uuteen kotiin. Ottaisitteko? Sitten on viinilaseja, jotka etsivät uutta astiakaappia. Apua. Kuinka paljon muistoja kunkin ihmisen tulee kantaa mukanaan? Joutaisiko tämä jo pois? Onkohan oikeasti järkevää ottaa lapsista joka viikko 500 kuvaa?

Meidän pikkuperheemme tavaramäärä on maailmalla pienentynyt vuosi vuodelta. Ensimmäisen suuren konmarituksemme suoritimme,  kun lähdimme vuodeksi Los Angelesiin opiskelemaan. Emme ottaneet mukaan kuin pari matkalaukullista vaatteita, muutaman lelun sekä joitain valokuvia. Vaikka asuimme riisutussa opiskelija-asunnossa, yllättäen vuoden aikana ei tullut ikävä yhtään design-lamppua saati retrotuolia.

kalkkuna

Tajusin, että ihminen pärjää aika vähällä. Muistot syntyvät elämästä, kuten tämänkin hassunkurisen kalkkunan tapaamisesta sukulaisten maatilalla. Eikö olekin komea!

Oli Los Angelesissa toki yksi asia, jota oikeasti kaipasin. Se oli joka-aamuinen kahvikuppini. Kuppi, joka sopii täydellisesti omaan kouraan ja joka elää kanssani arkisissa, yksinkertaisissa onnen hetkissä.