No, milloin meinaatte palata?

paluumuutto

Olemme taas Ranskan auringossa! Olipa ihana käydä pikaisesti Suomessa, mutta mukava oli tulla kotiinkin. Niin, sillä kodiksihan tämä Etelä-Ranska on muuttunut, eikä mielessä häily enää palaaminen Suomeen niin kuin ennen.

Monet palaamisesta silti aina Suomessa kysyvät, niin kuin tälläkin kertaa. Ja jos totta puhutaan, aikoinaan itsekin lähdin paluumielellä maailmalle. Tehdäänhän niin, että tullaan neljän vuoden päästä kotiin, pyysin miestäni lupaamaan. Nyt aikaa on maailmalla mennyt jo viisi vuotta.

snorklaus

Saska Saarikoski kirjoitti vastikään Hesariin erinomaisen kolumnin merkityksen tunteesta. Kirjoituksen keskiössä oli juuri Saarikoskien tuleva paluu Suomeen. “Yhdysvalloissa on valtavasti nähtävää ja koettavaa, mutta alkuinnostuksen hälvettyä olen tajunnut katselevani kaikkea kuin lasiseinän läpi. Asioilla ei ole minulle sen ­syvempää merkitystä,” hän kirjoittaa.

Saarikoski puhuu grillatuista vaahtokarkeista ja baseball-matseista, jotka merkitsevät amerikkalaisille enemmän kuin ulkopuoliselle. Ranskassa en minäkään esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki osaavat Johnny Hallydayn biisejä ulkoa (niin kuin meidänkin lapsemmekin). Tai minkä vuoksi parasta patonkia pitää metsästää kaupungin etäisimmästä leipomosta kun naapuristakin saa ja sitä sitten vertailla kavereitten kanssa.

Suomalaiselle samanlaisia tuntemuksia voivat tuoda Paula Koivuniemi tai mökkimatka, eikö vain. Kesän grillimakkarallakin voi olla ihmiselle iso merkitys  – lihapitoisuuksista puhutaan kuin patongeista, vaikkei esimerkiksi oma ranskismies edes huomaa noissa meidän melko mauttomissa makkaroissa kummoisia eroja.

Merkitykselliset asiat, olivat ne sitten pieniä kuin saunavihta tai suuria kuin synnyinmaa ovat tietysti tärkeitä hyvinvoinnille. Jos mikään ei merkitse mitään, ei mikään tietysti tunnu miltään.

kala

Saska Saarikoski odottaa paluuta maahan, jossa monet asiat tuntuvat merkityksellisiä. Ymmärrän sen tietysti. Mutta toisaalta hänen kirjoituksensa palautti mieleen sen hetken, kun 16-vuotiaana muutin neljän ulkomaanvuoden jälkeen takaisin Suomeen. Suomessa omille vanhemmille monet asiat tuntuivat olevan merkityksellisiä. Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska ehkä toisin kuin äidille, minulle suurin osa niistä kaikkein merkityksellisimmistä asioista sijaitsi silloin Belgiassa.

Sitä oli monien silloin vaikea ymmärtää.

uimaranta2

Juuri nyt suurin osa meidän perheemme merkityksellisistä asioista on täällä, miehen kotimaassa. Niitä ovat esimerkiksi perheen pitkät illat uimarannalla, apéro dinatoire auringonlaskussa ja tutun lähilihakauppiaan paahdettu kana. Niitä ovat sunnuntaiaamun täydelliset croissantit ja takapihan kiivit, pitkät keskiviikkoiltapäivät lasten kanssa ja goûter (välipala), jota nautitaan kavereitten luona.

Ehkäpä muutamme jonain päivänä Suomeen, mutta paluusta en enää kyllä puhuisi. Asia on muuttunut monimutkaisemmaksi: perheellehän muutto tarkoittaisi uusien, yhtä merkityksellisten asioiden etsimistä uusista ympyröistä, kuten minullekin silloin aikoinaan.

Suomeen kevätjuhliin, koska Ranskassa ei sellaisia järjestetä

kevatjuhliin

Tässä sitä ollaan, kohta matkalla Helsinskiin (niin kuin nämä paikalliset tuppaavat sanomaan) kevätjuhliin. Ensimmäistä kertaa muuten lähdemme reissuun viisivuotiaan tyttären kanssa kahden! Jippii! Perheen miehet jäävät pitämään taloa pystyssä. Viikko on ollut himputin rankka, niin kuin jostain syystä aina ennen kuin mamman pitäisi matkustaa. Pikkuinen poikani on nimittäin sairastellut ja valvottanut yöt, ihan kuin tietäen, että äippä on kohta taas menossa. Käykö teillä koskaan näin?

karrynpyora

Nyt pyrin kuitenkin keskittämään kaiken energian seuraaviin päiviin. Olemme matkalla – kuten monet muutkin suomalaiset tältä seudulta – sukulaisten ylppäreihin ja valmistujaisjuhliin Suomeen. Ihanaa päästä uimarannalta hetkeksi räntäsateeseen laulamaan suvivirttä, sillä täällä meillähän Rivieralla julkisten koulujen kevätjuhlat on tänäkin vuonna peruttu terrori-iskujen pelossa. Se on mälsää.

Ylioppilasjuhlia ei sen sijaan ole peruttu, koska niitä ei ole koskaan järjestettykään. Hah. Tiesittekö, ettei Ranskassa ylioppilasjuhlia juhlita laisinkaan?

Suomalaisesta, juhlia rakastavasta ihmisestä se tuntuu harvinaisen raadolliselta erityisesti maassa, jossa lapsia arvioidaan jo 3-vuotiaasta alkaen koulutodistuksin. Yläasteikäisten sukulaislasten koulutodistuksista olen saanut nähdä, kuinka lapsi itse sijoittuu muihin luokkatovereihin nähden. Viidenneksi huonoin äidinkielessä, kolmanneksi paras liikunnassa. Itse olisin ollut matikassa varmaan ainakin toiseksi huonoin.

IMG_5435

Ei sinänsä – kyllähän nämä ranskalaiset juhlia osaavat. Olen esimerkiksi viettänyt lukuisia eri vaiheiden rippijuhlia katolisessa sukulaisperheessä. Häätkin voivat olla isoja ja pikkukaupungissamme tietty on koko ajan käynnissä jos jonkinmoista karnevaalia, festivaalia ja meluisaa markkinaa. Mutta ylioppilasjuhlat – niistä ei piitata. Ihan mälsää.

Olenkin saanut monelle selittää perinpohjaisesti, että miksi olemme matkalla Suomeen. Niin, Suomessa juhlitaan ylioppilasta vähän niin kuin Amerikassa, tiedättehän.  Ranskassa sen sijaan olen kuullut oppilaiden vain sotkevan luokkahuoneensa uurastuksen päätyttyä.

 

Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.