Onko elämä Ranskassa turvallista?

lapset-turva2

Tapasimme koulun portilla ystäväperheen. Heidän kolmannen kerroksen kerrostaloasuntoonsa oli joululoman aikana tulleet varkaat. Olivat kuulemma hajottaneet parvekkeen ikkunan, vetäneet ikkunaluukut väkisin ylös ja sotkeneet makuuhuoneet täysin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen ryöstöistä alueellamme. Omalla kadulla talo ryöstettiin iltapäivällä lounaan jälkeen. Niin se kuulemma tapahtuu, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Yhden tuttavan kotiin ryöstäjät taas olivat kiivenneet yöaikaan, lapsiperheen nukkuessa. Inhottavaa!

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogin Petra kertoi tuoreessa postauksessaan arjestaan ja peloistaan Izmirissä, Turkissa, kuten oli aiemmin tehnyt myös Perusta kuuluu -blogi. Luin molempien tekstit ahmien, ja iho nousi monta kertaa kananlihalle. Onpa tosiaan aikamoista! Kaikkeen sitä pitääkin osata varautua.

Kunnes tajusin, että onhan tässä omassakin arjessa kaikenlaista, mihin on oppinut varautumaan, kuten nyt niihin varkaisiin esimerkiksi. Monista asioista tuppaa vain tulemaan niin arkipäiväisiä, ettei omaan toimintaansa enää suhtaudu kummajaisena. Oikeastaanhan se menee niin, että kaikkea muuta kuin tätä omaa  alkaa pitää outona.

ikkuna ja poika

Se on selvää, että ovet ja portit on lukittava aina lähtiessä kunnolla. Jos ikkunoissa ei ole kaltereita, on suljettava myös ikkunaluukut.  Auton ratissa taas pitää olla tuntosarvet niskassakin: äkkinäisesti liikkuvia vespoja hyökkäilee vasemmalta ja oikealta. Lisäksi suuret rekka-autot saattavat hypätä moottoritiellä varoittamatta eteen.

Lasten kidnappauksia en pelkää (Ranskassa niitä tapahtuu, mutta yleensä perheenjäsenen toimesta), mutta sitä kyllä, että joku ajaa pienokaisen päältä. Enkä puhu nyt terrori-iskuista – joita valitettavasti tässä maassa on ollut liikaa – vaan ihan mattimeikäläisistäkin, jotka sohlaavat miten sattuu ja jättävät autonsa poikittain vaikka leipomon tai leikkipuiston eteen.

Joskus kun mainitsin yhdelle porttimme eteen parkkeeranneelle, että voisiko hän siirtyä, vastasi hän: – Madame, oma vikanne, itse olette halunneet muuttaa koulun viereen asumaan.

Aargh. Haista home.

ranta-armeija

Ja jos terrori-iskuista puhutaan, niin hampaisiin saakka aseistettuihin sotilaisiin on pitänyt tottua näillä omillakin kujilla. Ja siihen, että joka paikassa on betonipossuja ja kassit tarkastavia vartijoita. Jos sellaisia ei sitten taas jossain olekaan, tuntuu hirveän kummalta. Jokunen aika sitten Helsingissäkin astelin Sanomataloon ja ihmettelin, etteikö kukaan tosiaan kurkista kassiini. Tulkaa nyt joku herranjestas!

Ja kun pommeista puhutaan niin ei voi olla mainitsematta eteläranskalaisia kakkapommeja, noita jokaisen kadunkulman haisevia ja liukuvia yllätyksiä. Miten kakkaa voikaan olla niin paljon? Onneksi sentään on motocrotte, ranskalainen keksintö eli kakkakerääjämopo, joka joskus tuo helpotuksen tilanteeseen.

Maanjäristyksiä ei täällä ole ollut, ainakaan sellaisia kunnolla vapisuttavia, niin kuin edellisessä asuinpaikassamme Los Angelesissa. Sen sijaan muita luonnonmullistuksia on sattunut. Kun sataa, sataa monsuunimaisesti metrikaupalla. Kun tuulee, tuulee niin, että kattotiilet lentävät ja rantakatu tulvii.

muta

Kun on myrsky, menevät kodista aina myös sähköt. Pahinta on se kun lapset ovat kylvyssä ja pimeys iskee yllättäen (ÄITIIIII!!!!!). Silloin on sokkona hiivittävä sähkökaapille. Nykyään kannan kyllä kännykkää mukanani kylppärissäkin.  Ja sitten taas kun on kuivaa, on niin kuivaa, ettei kylvyssä saa käydä, koska vesi loppuu ja metsäpalot lähtevät liikkeelle.

ruukkugate

Niin ja loppukaneettina on vielä sanottava se, ettei omia tavaroita ei pidä koskaan jättää vahtimatta minnekään – ellei halua päästä niistä eroon. Taskuvarkaita riittää ja kukkaruukutkin meiltä katosivat kadulta reilussa parissa päivässä, hemmetti soikoon. Nyt tosin olemme miettineet vanhojen lastenvaunujen jättämistä portin pieleen.

Ne kun eivät tunnu millään menevän nettitorilla kaupaksi.

 

 

 

Mitä jos poistaisi perhearjesta kiistojen aiheuttajat?

piknik3-koti

Miltähän se mahtaisi tuntua, jos ulkoistaisi kaikki perheen mahdolliset konfliktien aiheuttajat?

Tätäkin asiaa olen tänään pohtinut. Olen nimittäin pakertanut tulevan opukseni kanssa päivän ja sukeltanut yhden kirjaan haastatellun pariskunnan elämään. Hetkistä, joina saan luvallisesti elää toisen ihmisen elämää, nautin työssäni kaikkein eniten. Se voi tosin olla myös vaativaa: on nimittäin pyrittävä ymmärtämään toisen tapoja olla, eikä sortua heti moittimaan ja motkottamaan.

Usein lopulta käy niin, että prosessissa tulee vahingossa opittua jotakin: se mikä aluksi näyttää vieraalta, voikin osoittautua omalla tavallaan oikein toimivaksi ja hyväksi vaihtoehdoksi.

piknik

Tämäkin haastattelemani pariisilaispariskunta elää hyvin toisenlaista elämää kuin meidän perheemme (joka siis kuvissa). Heidän arkensa on pitkien työpäivien mukaan ohjelmoitua, ranskalaista suurkaupunkilaiselämää, sellaista, joka tarvitsee toimiakseen päivittäistä lastenhoitajan apua, viikottaista siivoojaa ja lomilla vielä isovanhempien apua.

Varhaisina aamuina äiti tunkee täpötäysiin lähijuniin ja saapuu kotiin vasta lasten nukkumaanmenoajan korvilla. Isäkin tekee pitkää päivää, mutta lähempänä kotia, joten ehtii viemään lapset kouluun ja hoitaa jokailtaisen ruuanlaiton.

Kaikista niistä monia vanhempia väsyttävistä harrastuskuljetuksista, läksyistä, kylvetyksistä ja monista muista arkisista, mutta helposti kiukkua aiheuttavista hommista sen sijaan huolehtii perheen lastenhoitaja, eli nounou. Niin ja siivooja silittää miehen työpuserot.

Miltä kuulostaa? Vieraalta?

piknik2

Näinhän me suomalaiset helposti ajattelemme: kun lapset on tehty, on niistä myös itse huolehdittava. Sehän on vanhempien tehtävä. Vai?

Ainahan sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista, eikä sitä edes elämältään välttämättä halua. Mitäpä tehdä jos perhearkeaan elääkin maassa, jossa ei ole yhdeksästä viiteen -työvuoroja? Olisiko kunnianhimoisenkin äidin tai isän jäätävä kotiin hoitamaan lapsia, vaikka olisi vaikka minkälaiset mahdollisuudet työmarkkinoilla ?

Puhumattakaan yleisesti hyväksytyistä käytännöistä. Pariisissa on esimerkiksi hyvin tavallista, että uraparin lapsista huolehtivat ainakin osan päivästä lastenhoitajat. Jos työelämässä haluaa edetä pitkälle, vaihtoehtoja ei edes ole.

– Me myös voimme maksaa hoitajalle, koska meillä on hyvät työpaikat. Se on eräänlainen noidankehä, perheen äiti sanoi minulle.

helena piknik

Vietettyäni perheen kanssa hetken aikaa, tajusin että vaikken ehkä sitä itselleni haluaisi, tällaisessa uraperheen arjessa oli myös monia hyviä puolia. Ikävien kotihommien ulkoistaminen kun vähentää myös rutkasti konflikteja. Ja kun aikaa yhdessä on vähemmän, voi näin rauhassa panostaa niihin hyviin hetkiin, eikä stressata tekemättömistä, pontentiaalisista  riidan aiheuttajista.

Oma puolisokin voi sellaisessa kotityökinattomassa valossa näyttää yllättävän hyvältä. Vai mitä tuumaatte?

P.S. Kuvat ovat viikonlopulta, jolloin vierailimme ihastuttavassa Grassen parfyymimuseon puutarhassa Mouans-Sartoux’ssa.

Aikuisille gourmet-illallinen, lapsille voipastaa

le diner

– Steak haché frites, s’il te plaît.

– Jauhelihapihvi ranskiksilla, kiitos, tietää jo kolmevuotias ravintolan kävijäkin sanoa ilman, että äiti on edes ennättänyt kurkistaa  menu-korttia.

Ranskalaislapset osaavat käyttäytyä erinomaisesti ravintolassa, senhän tietävät kaikki. Siksi(kin) on varsin kummallista, että vain harvan ravintolan menukortissa hyväkäytöksisiä pikkuasiakkaita huomioidaan kummemmin.

Monelle matkalaiselle voikin tulla yllätykseksi, että Ranskan kaltaisessakin gourmet-maassa lapsiasiakkaille tarjoillaan varsin tylsää ruokaa. Jauhelihapihvin (varoitus – usein menu-kortissa se käännetään englanniksi harhaanjohtavasti hamburgeriksi) lisäksi hienommakin ranskalaisen ravintolan lasten lista pitää usein sisällään seuraavia annoksia:

  • pâte au beurre (pastaa voilla)
  • pâte avec du jambon blanc (pastaa, jonka kupeessa on paketista otetut pari siivua keittokinkkua)
  • poisson pané frites (iso kalapuikko ranskiksilla)
  • nuggets frites (kananuggetit ranskiksilla)

Lapset tietysti rakastavat näitä omasta mielestään “ravitsevia kolmen tähden annoksia”,  joita isä tai äiti ei kotona suostu kokkaamaan kuin ääritilanteissa. Mutta miksi, oi miksi minulle tarjoillaan kyllä erinomaista, tuoretta kalaa taiteellisin tilpehöörein, mutta lapsille tätä uppopaistettua mömmöä? Sitä en ole vielä näiden neljän vuoden aikana ymmärtänyt. Kerran kun ravintolassa ollaan, olisi mukava maistaa uusia makuja. Eikö kukaan todella koskaan ole järjestänyt aiheesta mielenosoitusta tai lakkoa?

No, jos totta puhutaan, olin minäkin jo ennättänyt tähän pienoiseen epäkohtaan tottua, kunnes matkasimme kesälomallamme Viroon. Paitsi, että lähes jokaisessa virolaisessa ravintolassa oli lapsille tarjolla piirustuspaperia tai leikkinurkkaus, ravintolan lastenlistat olivat ihastuttavia. Ranskalaisten perunoiden sijasta pienokaisille oli tarjolla juuresmuusseja ja jauhelihapihvin sijasta kanafilettä tai tuoretta kalaa. Yhdessä ravintolassa lapsille kiikutettiin jopa herkullinen alkupala: tuoreita kasviksia pienellä dippikastikkeella. Tällainenkin on siis mahdollista!

Yksi tapa välttää lastenlistoja on Ranskassa tietysti tilata kahdelle lapselle aikuisen ruoka-annos puoliksi. Sen usein yritämmekin tehdä, mutta valitettavan usein onnistumatta. Jälkikasvumme on nimittäin jo näinä ennättänyt oppia, että ravintolan kuin ravintolan keittiöstä löytyy aina yksi ihanaakin ihanampi steak haché frites. Äitiiiiii! Kilttiiii!

Kuulostaako tutulta?