Mahtuvatko muistot matkalaukkuun?

maisema

Terveiset Alsacen maaseudulta, Sveitsin rajapinnasta, anopin kotoa. Täällä mikään ei normaalisti muutu miksikään, mutta nyt on toisin. Anopin on nimittäin aika luopua liian suureksi käyneestä talosta.

Tähän kotiin liittyy paljon muistoja, joissa minä en ole ollut osallisena. Tavaroita läpikäydessämme olenkin kuullut lukuisia tarinoita menneisyydestä. Kuinka tässä huoneessa asui isoisoäiti ja  kuinka nämä kuvat ovat peräisin Algerian sodasta, jossa isotädin mies oli mukana. Kuinka eräänä vuonna vesi nousi näin korkealle kellarissa ja kuinka tässä tuolissa isoisä tykkäsi aina istua.

valokuvat

Ja mikä virne nousi miehen kasvoille kun tämä löysi lasikuulakokoelmansa 35 vuoden takaa. Näistä lapset varmasti tykkäävät, viedään kotiin! Viedään vain.

Mutta kun diakuvalaatikoita löytyykin lukuisia ja mustavalkoisia valokuviakin triljoona, alkaa ahdistaa. On huonekaluja, jotka eivät mahdu uuteen kotiin. Ottaisitteko? Sitten on viinilaseja, jotka etsivät uutta astiakaappia. Apua. Kuinka paljon muistoja kunkin ihmisen tulee kantaa mukanaan? Joutaisiko tämä jo pois? Onkohan oikeasti järkevää ottaa lapsista joka viikko 500 kuvaa?

Meidän pikkuperheemme tavaramäärä on maailmalla pienentynyt vuosi vuodelta. Ensimmäisen suuren konmarituksemme suoritimme,  kun lähdimme vuodeksi Los Angelesiin opiskelemaan. Emme ottaneet mukaan kuin pari matkalaukullista vaatteita, muutaman lelun sekä joitain valokuvia. Vaikka asuimme riisutussa opiskelija-asunnossa, yllättäen vuoden aikana ei tullut ikävä yhtään design-lamppua saati retrotuolia.

kalkkuna

Tajusin, että ihminen pärjää aika vähällä. Muistot syntyvät elämästä, kuten tämänkin hassunkurisen kalkkunan tapaamisesta sukulaisten maatilalla. Eikö olekin komea!

Oli Los Angelesissa toki yksi asia, jota oikeasti kaipasin. Se oli joka-aamuinen kahvikuppini. Kuppi, joka sopii täydellisesti omaan kouraan ja joka elää kanssani arkisissa, yksinkertaisissa onnen hetkissä.

 

Palata kouluun meni hyvin. Kiitos hoitat lapset eilen.

tekstari-reunat

Mieheni lähetti minulle suloisen tekstiviestin. Sain häneltä luvan julkaista sen blogissani. Hän lähetti sen vietyään lapset loman jälkeen kouluun.

Vuodenvaihteessa mies nimittäin päätti herättää uinumassa olleen suomen eloon. Haparoivat ensiaskeleet otamme kirjallisessa kanssakäymisessä – se on hälle helpompaa kuin puhuminen. Elämäntilanteeseemme sopivaa kirjallisuutta mies meinaa etsiä lastenhuoneen muumikirjahyllystä.

poro2

Innostus suomen kieleen virisi Lapin reissullamme (klik), missä huomasimme kuopuksemme kielitaidon alkaneen luisua huomaamatta. Minä toki puhun pienokaisille aina suomea, mutta keskenään he puhuvat ranskaa, koulussa he puhuvat ranskaa ja isänsä kanssa he puhuvat ranskaa. Vaikka vaadin heitä vastaamaan suomeksi, en ehkä tarpeeksi usein korjaa kielivirheitä tai lauseisiin sukeltavia ranskannoksia.

Päätimme siis miekkosen yhdessä, että alkaisin puhua kotona vielä nykyistäkin enemmän suomea, esimerkiksi ruokapöydässä. Se kuitenkin tarkoittaa, että myös miehen pitää virittää korvansa taajuudelle suomi. En  nimittäin millään viitsisi kääntää kaikkea sanomaani ranskaksi. Eikä tämä ole mikään mahdoton vaatimus: onhan mies käynyt alkeiskurssit Suomessa.

En tiedä kuinka muissa kaksikielisissä perheissä toimitaan. Osaavatko tai ymmärtävätkö molemmat puolisot toistensa äidinkieliä? Siitä olisi kiinnostavaa kuulla enemmän.

Minä olen joka tapauksessa hirmu onnellinen nyt siitä, että oma mies harjoittelee suomea.  Odotan jo seuraavaa ihanaa tekstaria!!

 

 

Joulupukkisatu on tärkeä suomen kielen kannalta

joulupukki

– Äiti, miksi me kirjoitimme joulupukille suomeksi jos Papa Noël kerta puhuu ranskaa?

Olimme menossa miehen työpaikan järjestämään lasten joulujuhlaan. Tiesimme entuudestaan, että siellä kohtaisimme myös pukin.

– Noh, koska se ranskalainen lähettää sen sille oikealle pukille Suomeen…

Kröhöm kröhöm. Vielä meni täydestä.

Tässä sen nyt siis myönnän. Minä ylläpidän täysillä tarua joulupukista. Paitsi, että rakastan joulua, joulupukki myös kuuluu niihin maagisiin Suomi-juttuihin, jotka tekevät äidin kielen opettelemisesta ja kulttuurista jännittävää. Se on siinä samassa porukassa muumien, saunanlauteiden, nuotiomakkaroiden ja yöttömien öiden kanssa. Ne kaikki motivoivat oppimaan pohjoista kieltä. (Lue lisää suomen kielen ylläpitämisestä täältä.)

Itse en sitä paitsi ole koskaan ymmärtänyt, mikä joulupukkilöpinässä on mukamas niin pahasta.

joulukuusi

Huokasin SILTI helpotuksesta luettuani lastenpsykiatrista, joka antoi meille pupunkertojille synninpäästön. “Joulupukki on kokonaisuudessaan lapsen kehitystä tukeva perinne silloin, kun se on lapsen ja aikuisen yhteinen, iloinen asia”, professori Tuula Tamminen kertoo artikkelissa, jonka voit kokonaisuudessaan lukea Ylen sivuilta .

Joulupukkijutut eivät mietitytä ainoastaan suomalaisia vanhempia, vaan kyllä näitä taruja pähkäilevät myös ulkomaalaiset. Eilen vietimme iltapäivää naapurissa, missä ranskalaismammat miettivät, kuinka kauan joulupukkilöpinät vielä menevät täydestä.

– Viimeksi eilen tyttö kysyi, että miksi yksi rouva lähti kaupasta on niin monen joulupaketin kanssa. Minä selitin, että ehkä jollain on synttärit, naapuri kertoi.

Minä tunnen Ranskassa perheitä, joissa pukki tulee aattona kylään ja toisaalta myös heitä, joiden luona pukki vierailee lasten käytyä joulumessun jälkeen nukkumaan. Oli tarinan kulku millainen tahansa, samalla lailla vanhemmat supisevat ja hiiviskelevät ja rapistelevat lapsilta salaa. Se on ihanaa!

Itse en edes ole enää varma, uskooko viisivuotiaani oikeasti joulupukkiin, vai onko kyse haluamisesta. Taannoin nimittäin juttelin tyttäreni kanssa muumeista. Hän kysyi minulta, onko Muumimaailman hahmojen sisällä oikeasti ihmisiä.

– No, mitä sinä luulet? kysyin.

– Minä luulen, että siellä on ihmisiä.

– Mutta tiedätkö mitä, vaikka siellä olisi ihmisiä, aina voi kuvitella ettei niin olisi. Jos haluat, voit ajatella, että muumit olisivat ihan oikeita. Elämä on paljon hauskempaa kun kuvittelee juttuja.

– Joo, minä haluan kuvitella, että ne on oikeita.