Täydellinen päivä ja luksusnarinaa

Otsikko kuva - kevään eka paiva

Se on kummallista, että samalla kun toinen puoli Ranskaa kärsii vuosisadan tulvista, me olemme jo saaneet nauttia ensimmäisistä todellisista kevätpäivistä. Sunnuntaina teimme oman perheen kera ekan oikean pikkuvaelluksen lasten kanssa Roquebrun-sur-Argensin alueella, meiltä Antibesista länteen.

valkoinen narsissi

Siellä piti lastenkin kiivetä rajuja mäkiä, varoa sateiden muokkaamia polkuja, kuunnella hiljaisuutta ja tuijotella hämmentäviä maisemia. Mikä ihana lämpö! Mimosat kukkivat jo, samoin kuin pienet valkoiset narsissit. Metsässä, joskin paikoin vielä kovin paljaassa, tuoksui niin kesään heräilevä luonto.

Mikä täydellinen päivä. Näitä perheen kesken vietettyjä, hitaita päiviä rakastan tässä elämänvaiheessa kaikkein eniten. Tytär kutsuu niitä tosin seikkailupäiviksi, sillä niitähän ne. Me koko porukka koemme silloin jotain uutta yhdessä.

tytar ja isa kavelee

Tätä kaikkea osaa arvostaa moninkertaisesti kun tietää mitä se arki on pohjoisemmassa osassa maata juuri nyt. Joka ilta uutislähetykset täyttyvät tulvien alle jääneiden perheiden surkeista kohtaloista: koko koti on täynnä vettä, säästöt menneet. Näinköhän kotia enää tällaisten tulvien jälkeen voi myydä. Onko toistuvista tulvista tullut uusi normaali?

Maaret Kallio kirjoitti vastikään osuvasti luksusnarinasta. Siitä, kuinka ihmiset valittavat lyhyistä sähkökatkoksista, eskaritoiminnasta josta puuttuvat iPadit ja pizzasta, jossa on liian vähän täytettä. Podcast-kaverini Lilli oli huomannut Suomeen muutettuaan saman. Ongelmat tuntuivat kaiken eteläranskalaisen arkisähellyksen jälkeen pieniltä. Hän kirjoitti tuntemuksistaan tosi osuvasti.

Esterel-maisema

Toisaalta valittavathan nämä ranskalaisetkin, tyytymättömyyttä on ihan hirveän paljon. Voisin kuvitella, että monen amerikkalaisen mielestä esimerkiksi ranskalaisten ehtymätön lakkointo tuntuu luksusnarinalta.

Ja se kyllä kuuluu, kaikenlainen valitus, ainakin täällä temperamenttisten ihmisten keskellä. Yhtenäkin päivänä kun istuskelin leikkipuiston laidalla, paikalle asteli ensin yksi, sitten toinen mummo. Heidän kovaääninen keskustelunsa meni tähän tyyliin.

– Minä kävin sinun luonasi, muttet ollut siellä!

– Minähän sanoin, että tulen puistoon.

– Etkä sanonut! Ja minä olen muuten viettänyt koko päivän puhelimessa sen viranomaisen kanssa. Oh là là!

– Miksi? Aina sinäkin vain valitat! Lopeta jo!

– No, jos ei kelpaa, minä lähden tästä valittamaan muualle!

– Mrrr. No, minä tulen mukaan.

Rouvat eivät tainneet enää muuta osata kuin valittaa.

esterel1

Eräänlaista luksusnarinaa kuultiin kyllä meidänkin täydellisenä kevätpäivänä, häikäisevissä maisemissa. Milloin ei oltu tarpeeksi nopeasti perillä, milloin ei ollut tarpeeksi nopeasti ruokaa, liian kuumakin oli välillä ja sitten oli se aurinko. Pirun aurinko paistoi koko ajan silmiin.

Mutta lopputulema oli erinomainen ja olo himputin kiitollinen.

– Äiti, mennäänkö huomennakin seikkailulle?

 

Onko elämä Ranskassa turvallista?

lapset-turva2

Tapasimme koulun portilla ystäväperheen. Heidän kolmannen kerroksen kerrostaloasuntoonsa oli joululoman aikana tulleet varkaat. Olivat kuulemma hajottaneet parvekkeen ikkunan, vetäneet ikkunaluukut väkisin ylös ja sotkeneet makuuhuoneet täysin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen ryöstöistä alueellamme. Omalla kadulla talo ryöstettiin iltapäivällä lounaan jälkeen. Niin se kuulemma tapahtuu, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Yhden tuttavan kotiin ryöstäjät taas olivat kiivenneet yöaikaan, lapsiperheen nukkuessa. Inhottavaa!

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogin Petra kertoi tuoreessa postauksessaan arjestaan ja peloistaan Izmirissä, Turkissa, kuten oli aiemmin tehnyt myös Perusta kuuluu -blogi. Luin molempien tekstit ahmien, ja iho nousi monta kertaa kananlihalle. Onpa tosiaan aikamoista! Kaikkeen sitä pitääkin osata varautua.

Kunnes tajusin, että onhan tässä omassakin arjessa kaikenlaista, mihin on oppinut varautumaan, kuten nyt niihin varkaisiin esimerkiksi. Monista asioista tuppaa vain tulemaan niin arkipäiväisiä, ettei omaan toimintaansa enää suhtaudu kummajaisena. Oikeastaanhan se menee niin, että kaikkea muuta kuin tätä omaa  alkaa pitää outona.

ikkuna ja poika

Se on selvää, että ovet ja portit on lukittava aina lähtiessä kunnolla. Jos ikkunoissa ei ole kaltereita, on suljettava myös ikkunaluukut.  Auton ratissa taas pitää olla tuntosarvet niskassakin: äkkinäisesti liikkuvia vespoja hyökkäilee vasemmalta ja oikealta. Lisäksi suuret rekka-autot saattavat hypätä moottoritiellä varoittamatta eteen.

Lasten kidnappauksia en pelkää (Ranskassa niitä tapahtuu, mutta yleensä perheenjäsenen toimesta), mutta sitä kyllä, että joku ajaa pienokaisen päältä. Enkä puhu nyt terrori-iskuista – joita valitettavasti tässä maassa on ollut liikaa – vaan ihan mattimeikäläisistäkin, jotka sohlaavat miten sattuu ja jättävät autonsa poikittain vaikka leipomon tai leikkipuiston eteen.

Joskus kun mainitsin yhdelle porttimme eteen parkkeeranneelle, että voisiko hän siirtyä, vastasi hän: – Madame, oma vikanne, itse olette halunneet muuttaa koulun viereen asumaan.

Aargh. Haista home.

ranta-armeija

Ja jos terrori-iskuista puhutaan, niin hampaisiin saakka aseistettuihin sotilaisiin on pitänyt tottua näillä omillakin kujilla. Ja siihen, että joka paikassa on betonipossuja ja kassit tarkastavia vartijoita. Jos sellaisia ei sitten taas jossain olekaan, tuntuu hirveän kummalta. Jokunen aika sitten Helsingissäkin astelin Sanomataloon ja ihmettelin, etteikö kukaan tosiaan kurkista kassiini. Tulkaa nyt joku herranjestas!

Ja kun pommeista puhutaan niin ei voi olla mainitsematta eteläranskalaisia kakkapommeja, noita jokaisen kadunkulman haisevia ja liukuvia yllätyksiä. Miten kakkaa voikaan olla niin paljon? Onneksi sentään on motocrotte, ranskalainen keksintö eli kakkakerääjämopo, joka joskus tuo helpotuksen tilanteeseen.

Maanjäristyksiä ei täällä ole ollut, ainakaan sellaisia kunnolla vapisuttavia, niin kuin edellisessä asuinpaikassamme Los Angelesissa. Sen sijaan muita luonnonmullistuksia on sattunut. Kun sataa, sataa monsuunimaisesti metrikaupalla. Kun tuulee, tuulee niin, että kattotiilet lentävät ja rantakatu tulvii.

muta

Kun on myrsky, menevät kodista aina myös sähköt. Pahinta on se kun lapset ovat kylvyssä ja pimeys iskee yllättäen (ÄITIIIII!!!!!). Silloin on sokkona hiivittävä sähkökaapille. Nykyään kannan kyllä kännykkää mukanani kylppärissäkin.  Ja sitten taas kun on kuivaa, on niin kuivaa, ettei kylvyssä saa käydä, koska vesi loppuu ja metsäpalot lähtevät liikkeelle.

ruukkugate

Niin ja loppukaneettina on vielä sanottava se, ettei omia tavaroita ei pidä koskaan jättää vahtimatta minnekään – ellei halua päästä niistä eroon. Taskuvarkaita riittää ja kukkaruukutkin meiltä katosivat kadulta reilussa parissa päivässä, hemmetti soikoon. Nyt tosin olemme miettineet vanhojen lastenvaunujen jättämistä portin pieleen.

Ne kun eivät tunnu millään menevän nettitorilla kaupaksi.

 

 

 

Mitä jos poistaisi perhearjesta kiistojen aiheuttajat?

piknik3-koti

Miltähän se mahtaisi tuntua, jos ulkoistaisi kaikki perheen mahdolliset konfliktien aiheuttajat?

Tätäkin asiaa olen tänään pohtinut. Olen nimittäin pakertanut tulevan opukseni kanssa päivän ja sukeltanut yhden kirjaan haastatellun pariskunnan elämään. Hetkistä, joina saan luvallisesti elää toisen ihmisen elämää, nautin työssäni kaikkein eniten. Se voi tosin olla myös vaativaa: on nimittäin pyrittävä ymmärtämään toisen tapoja olla, eikä sortua heti moittimaan ja motkottamaan.

Usein lopulta käy niin, että prosessissa tulee vahingossa opittua jotakin: se mikä aluksi näyttää vieraalta, voikin osoittautua omalla tavallaan oikein toimivaksi ja hyväksi vaihtoehdoksi.

piknik

Tämäkin haastattelemani pariisilaispariskunta elää hyvin toisenlaista elämää kuin meidän perheemme (joka siis kuvissa). Heidän arkensa on pitkien työpäivien mukaan ohjelmoitua, ranskalaista suurkaupunkilaiselämää, sellaista, joka tarvitsee toimiakseen päivittäistä lastenhoitajan apua, viikottaista siivoojaa ja lomilla vielä isovanhempien apua.

Varhaisina aamuina äiti tunkee täpötäysiin lähijuniin ja saapuu kotiin vasta lasten nukkumaanmenoajan korvilla. Isäkin tekee pitkää päivää, mutta lähempänä kotia, joten ehtii viemään lapset kouluun ja hoitaa jokailtaisen ruuanlaiton.

Kaikista niistä monia vanhempia väsyttävistä harrastuskuljetuksista, läksyistä, kylvetyksistä ja monista muista arkisista, mutta helposti kiukkua aiheuttavista hommista sen sijaan huolehtii perheen lastenhoitaja, eli nounou. Niin ja siivooja silittää miehen työpuserot.

Miltä kuulostaa? Vieraalta?

piknik2

Näinhän me suomalaiset helposti ajattelemme: kun lapset on tehty, on niistä myös itse huolehdittava. Sehän on vanhempien tehtävä. Vai?

Ainahan sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista, eikä sitä edes elämältään välttämättä halua. Mitäpä tehdä jos perhearkeaan elääkin maassa, jossa ei ole yhdeksästä viiteen -työvuoroja? Olisiko kunnianhimoisenkin äidin tai isän jäätävä kotiin hoitamaan lapsia, vaikka olisi vaikka minkälaiset mahdollisuudet työmarkkinoilla ?

Puhumattakaan yleisesti hyväksytyistä käytännöistä. Pariisissa on esimerkiksi hyvin tavallista, että uraparin lapsista huolehtivat ainakin osan päivästä lastenhoitajat. Jos työelämässä haluaa edetä pitkälle, vaihtoehtoja ei edes ole.

– Me myös voimme maksaa hoitajalle, koska meillä on hyvät työpaikat. Se on eräänlainen noidankehä, perheen äiti sanoi minulle.

helena piknik

Vietettyäni perheen kanssa hetken aikaa, tajusin että vaikken ehkä sitä itselleni haluaisi, tällaisessa uraperheen arjessa oli myös monia hyviä puolia. Ikävien kotihommien ulkoistaminen kun vähentää myös rutkasti konflikteja. Ja kun aikaa yhdessä on vähemmän, voi näin rauhassa panostaa niihin hyviin hetkiin, eikä stressata tekemättömistä, pontentiaalisista  riidan aiheuttajista.

Oma puolisokin voi sellaisessa kotityökinattomassa valossa näyttää yllättävän hyvältä. Vai mitä tuumaatte?

P.S. Kuvat ovat viikonlopulta, jolloin vierailimme ihastuttavassa Grassen parfyymimuseon puutarhassa Mouans-Sartoux’ssa.