Nyt kun ongelmista puhutaan

antibes tori

Kesäajasta luopuminen on saanut Suomen eduskunnassa kannatusta. Kiinnostavaa.

Huomasin kyllä keväällä, kuinka kellon siirtely puhutti suomalaisessa sosiaalisessa mediassa. Venkslaaminen harmistutti monia kamalasti, mikä tuntui omasta näkökulmasta pikkuisen höpsöltä. Siirretäänhän Ranskassakin kelloja. Siirretäänhän sitä kelloa aina silloinkin kun matkataan lomalle Espanjaan. Ja saatetaanhan sitä muutenkin herätä viikonloppuna noin vain tuntia myöhempään tai aikaisempaan. Sitä paitsi – kännykkähän siirtää kellon automaattisesti. Mikä probleema tämä nyt oli?

Minä rakastan kesän valoisia iltoja. Ja kellojen siirtämisellä on itselleni symbolinenkin merkitys: ihminen ikään kuin tajuaa, että nyt ollaan kesässä, nyt taas talvessa. Ehkäpä sitten olen ajatuksineni yksin.

10.00

Paljon kesäaikaa isompana ongelmana pitäisin sen sijaan lasten loma-aikatauluja. Suomessa kesälomat alkavat liian aikaisin, meillä Ranskassa taas aivan liian myöhään. Siinä missä suomalaiset pikkukoululaiset pitelevät kesäkuun sadetta ja paahtuvat luokissaan elokuussa, on meidän lapsosilla nyt heinäkuisissa koululuokissa läkähdyttävän raskasta. Kun ulkona on 35 astetta eikä luokkahuoneissa laisinkaan ilmastointia, voitte kuvitella pienokaisen tilan kello 16. Viime päivinä olenkin järjestänyt työni niin, että olen voinut noukkia kuopuksen kotiin päiväunille.

Eivätkö kaikki eurooppalaiset koululaiset voisi päästä juhannuksena lomalle ja aloittaa vastaavasti elokuun lopussa? Tehtäisiinkö kansalaisaloite myös siitä?

19.00

Ja jos vielä saisin valita, niin jonkinmoista standardisointia vaatisin kyllä myös kellonaikoihin noin niin kuin yleisesti. Opettelemme nimittäin nyt tyttäreni kanssa kellotaulua. Uudet tiedonmuruset aiheuttavat hämmennystä paitsi pienessä, myös perheessä huonompaa suomea puhuvassa aikuisessa. Kuinka hemmetissä ihmisen pitäisi muistaa, että sept heures et demie on puoli kahdeksan eikä puoli seitsemän? Häh?

Kauno kunniaan jo päiväkoti-iässä

kaunokirjoitus

Enää mitään ei tehdä meillä tikkukirjaimin. Jos jotain pitää kirjoittaa, niin se sujuu kauniilla kaunolla.

– Äiti miten tehtiinkään y-kirjain?

Viisivuotias on huimaa vauhtia edennyt haparoivista aakkosista pyöreäkulmaisiin kirjaimiin. Kieli keskellä suuta hän vääntää K-kirjaimesta söpöliinin, sellaisen suurin piirtein samanlaisen kuin sen, jonka minäkin opin tekemään ala-asteella, kauniilla 80-luvulla.

Niin, sillä toisin kuin nyky-Suomessa, Ranskassa kaunokirjoitusta opetetaan yhä. Ja mikä uskomattominta, sen opiskelu aloitetaan jo viisivuotiaana eli viimeisellä école maternelle -luokalla ennen varsinaista ekaluokkaa. Näin sitä ollaan sitten valmiita pieniä koululaisia.

Kun kerroin täällä Suomen päätöksestä luopua kaunokirjoituksesta, pidettiin sitä   äimistyttävänä.  Oikeastaan suosittelen olemaan siitä ranskalaisille mitään mainitsematta, niin paljon se kiukutti tuttavia. Naapurikin piti moisesta luopumista yhtenä hyvänä esimerkkinä ihmiskunnan täydellisestä rappeutumisesta.

Syyttäkää vanhanaikaiseksi, mutta kyllä minäkin puolustan kaunoa. Käytän sitä päivittäin muistiinpanojen tekemiseen.

Sitä paitsi se oli minulle pikkutyttönä tärkeä juttu, eräänlainen kasvamisen merkki. Oli aikoja, jolloin harjoittelin omaa käsialaa päivittäin, etsin sopivaa koukeroa H-kirjaimen alkuun ja treenasin täydellisen poikaystäväehdokkaan sukunimen sopivuutta omaan etunimeeni.

Helena Cruise  

 

No, milloin meinaatte palata?

paluumuutto

Olemme taas Ranskan auringossa! Olipa ihana käydä pikaisesti Suomessa, mutta mukava oli tulla kotiinkin. Niin, sillä kodiksihan tämä Etelä-Ranska on muuttunut, eikä mielessä häily enää palaaminen Suomeen niin kuin ennen.

Monet palaamisesta silti aina Suomessa kysyvät, niin kuin tälläkin kertaa. Ja jos totta puhutaan, aikoinaan itsekin lähdin paluumielellä maailmalle. Tehdäänhän niin, että tullaan neljän vuoden päästä kotiin, pyysin miestäni lupaamaan. Nyt aikaa on maailmalla mennyt jo viisi vuotta.

snorklaus

Saska Saarikoski kirjoitti vastikään Hesariin erinomaisen kolumnin merkityksen tunteesta. Kirjoituksen keskiössä oli juuri Saarikoskien tuleva paluu Suomeen. “Yhdysvalloissa on valtavasti nähtävää ja koettavaa, mutta alkuinnostuksen hälvettyä olen tajunnut katselevani kaikkea kuin lasiseinän läpi. Asioilla ei ole minulle sen ­syvempää merkitystä,” hän kirjoittaa.

Saarikoski puhuu grillatuista vaahtokarkeista ja baseball-matseista, jotka merkitsevät amerikkalaisille enemmän kuin ulkopuoliselle. Ranskassa en minäkään esimerkiksi koskaan ymmärtänyt, miksi kaikki osaavat Johnny Hallydayn biisejä ulkoa (niin kuin meidänkin lapsemmekin). Tai minkä vuoksi parasta patonkia pitää metsästää kaupungin etäisimmästä leipomosta kun naapuristakin saa ja sitä sitten vertailla kavereitten kanssa.

Suomalaiselle samanlaisia tuntemuksia voivat tuoda Paula Koivuniemi tai mökkimatka, eikö vain. Kesän grillimakkarallakin voi olla ihmiselle iso merkitys  – lihapitoisuuksista puhutaan kuin patongeista, vaikkei esimerkiksi oma ranskismies edes huomaa noissa meidän melko mauttomissa makkaroissa kummoisia eroja.

Merkitykselliset asiat, olivat ne sitten pieniä kuin saunavihta tai suuria kuin synnyinmaa ovat tietysti tärkeitä hyvinvoinnille. Jos mikään ei merkitse mitään, ei mikään tietysti tunnu miltään.

kala

Saska Saarikoski odottaa paluuta maahan, jossa monet asiat tuntuvat merkityksellisiä. Ymmärrän sen tietysti. Mutta toisaalta hänen kirjoituksensa palautti mieleen sen hetken, kun 16-vuotiaana muutin neljän ulkomaanvuoden jälkeen takaisin Suomeen. Suomessa omille vanhemmille monet asiat tuntuivat olevan merkityksellisiä. Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi, koska ehkä toisin kuin äidille, minulle suurin osa niistä kaikkein merkityksellisimmistä asioista sijaitsi silloin Belgiassa.

Sitä oli monien silloin vaikea ymmärtää.

uimaranta2

Juuri nyt suurin osa meidän perheemme merkityksellisistä asioista on täällä, miehen kotimaassa. Niitä ovat esimerkiksi perheen pitkät illat uimarannalla, apéro dinatoire auringonlaskussa ja tutun lähilihakauppiaan paahdettu kana. Niitä ovat sunnuntaiaamun täydelliset croissantit ja takapihan kiivit, pitkät keskiviikkoiltapäivät lasten kanssa ja goûter (välipala), jota nautitaan kavereitten luona.

Ehkäpä muutamme jonain päivänä Suomeen, mutta paluusta en enää kyllä puhuisi. Asia on muuttunut monimutkaisemmaksi: perheellehän muutto tarkoittaisi uusien, yhtä merkityksellisten asioiden etsimistä uusista ympyröistä, kuten minullekin silloin aikoinaan.