Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.

Valentinen päivään kuuluu pusuttelu (eikä panopasta)

Ah, rakastan L’arnacœur-elokuvaa! Se kuuluu ehdottomasti parhaisiin ranskalaisiin romanttisiin komedioihin. Elokuvamaisemat ovat sitä paitsi meiltä Rivieralta tuttuja. Kai olette jo nähneet? Sopii muuten erinomaisesti romanttisen Saint Valentinen päivän leffa-ateriaksi.

Meillä Ranskassahan ystävänpäivää juhlitaan nimenomaan pusupusu-hengessä: kukkapuskia, lahjoja, samppanjaa, illallisia.  Lyonissa asukkaiden rakkausviestejä nähdään tänään jopa kaupungin sähköisillä ilmoitustauluilla.  Suloista, eikö vain?

Olkoonkin, että monet haukkuvat juhlapäivää taas yhdeksi markkinointikikaksi, minusta höpsöä romantiikkaa ei ole ikinä liikaa – varsinkaan tässä ruuhkavuosisuhteessa. Söpöt sanat tekevät arkirutiineista paljon kauniimpia. (Totuuden nimissä on sanottava, meidän perheessämme juhlapäivää vietetään vasta lauantaina kun mummi saapuu lastenvahdiksi.)

Suomessa juhlitaan tänään ennen kaikkea ystävänpäivää, mikä on ihanaa tietty sekin. Poskipusuja vaan sinne kaikille ystäville ja tutuille! Jos somemaailmaan tosin on uskominen, jalansijaa ovat näemmä saamassa myös aikuiset suhteet. Äkkiseltään näyttäisi, että niistä on höpsötysromantiikka kaukana.

Vai mitä itse tuumaatte petileikkeihin innostavista K-18-hampurilaisaterioista? Tai “pihtareimmankin kaatavasta” panopastasta? Olin ahdistua pahanpäiväisesti näistä luettuani, vaikka varmaan oli kyse vain ihan “hyvästä” huumorista.

Sanonpahan silti, että “oh mon dieu” vaan nämä pienet suuret erot. 

Olen ehkä muuttunut Ranskassa über-vanhoilliseksi romantikoksi. Ruokamaassa kun panopastasta puhumista pidettäisiin hyvinkin moukkamaisena – eikä vähiten siksi, että jopa kouluaterioilla on kauniit nimet.

Oli miten oli,  muutama hippunen romantiikkaa tuskin tekisi pahaa kellekään siellä kylmässä pohjolassakaan. Täältä sitä nyt pesee, halusitte tai ette: PUUUUUH puhallan oikein paljon lämpimiä Välimeren henkäyksiä, tinakuorisia sydämiä ja kynttilänvaloa sinne kauas. Muistathan suukottaa rakkaintasi!

 

 

Palata kouluun meni hyvin. Kiitos hoitat lapset eilen.

tekstari-reunat

Mieheni lähetti minulle suloisen tekstiviestin. Sain häneltä luvan julkaista sen blogissani. Hän lähetti sen vietyään lapset loman jälkeen kouluun.

Vuodenvaihteessa mies nimittäin päätti herättää uinumassa olleen suomen eloon. Haparoivat ensiaskeleet otamme kirjallisessa kanssakäymisessä – se on hälle helpompaa kuin puhuminen. Elämäntilanteeseemme sopivaa kirjallisuutta mies meinaa etsiä lastenhuoneen muumikirjahyllystä.

poro2

Innostus suomen kieleen virisi Lapin reissullamme (klik), missä huomasimme kuopuksemme kielitaidon alkaneen luisua huomaamatta. Minä toki puhun pienokaisille aina suomea, mutta keskenään he puhuvat ranskaa, koulussa he puhuvat ranskaa ja isänsä kanssa he puhuvat ranskaa. Vaikka vaadin heitä vastaamaan suomeksi, en ehkä tarpeeksi usein korjaa kielivirheitä tai lauseisiin sukeltavia ranskannoksia.

Päätimme siis miekkosen yhdessä, että alkaisin puhua kotona vielä nykyistäkin enemmän suomea, esimerkiksi ruokapöydässä. Se kuitenkin tarkoittaa, että myös miehen pitää virittää korvansa taajuudelle suomi. En  nimittäin millään viitsisi kääntää kaikkea sanomaani ranskaksi. Eikä tämä ole mikään mahdoton vaatimus: onhan mies käynyt alkeiskurssit Suomessa.

En tiedä kuinka muissa kaksikielisissä perheissä toimitaan. Osaavatko tai ymmärtävätkö molemmat puolisot toistensa äidinkieliä? Siitä olisi kiinnostavaa kuulla enemmän.

Minä olen joka tapauksessa hirmu onnellinen nyt siitä, että oma mies harjoittelee suomea.  Odotan jo seuraavaa ihanaa tekstaria!!