Onko parisuhteeseen panostaminen elitististä?

parisuhde elitistinen

Olen miettinyt viime päivinä yhtä asiaa: nähdäänkö parisuhteeseen panostaminen Suomessa elitistisenä?

Ajatukseni lähti liikkeelle kaikesta siitä ikävästä palautteesta, jota sain lomakolumnistani. Kolumnin oli tarkoitus herättää ajatuksia yhdistetystä parisuhde- ja perhelomasta. Monelta tuntui kuitenkin menevän kokonaan se puoli tekstistä ohi –  suuri osa luki kirjoitukseni keskiluokkaisen (tai jopa elitistisen) elämän ylistyksenä.

Se on tosi harmi. Lomat ovat nimittäin tosi hankalia aikoja perheille, senhän osoittavat jo tilastotkin. Perinteisesti elokuussa, lomien jälkeen, erojen määrä nousee aina huippuunsa. Lomanvieton vaihtoehdoista olisi oikeasti ihan hyvä puhua ääneen.

Ehkäpä aihetta olisi pitänyt lähestyä toisin: suomalaisesta näkökulmasta katsottuna loma Alpeilla varmasti kuulostaa elitistiseltä. Mutta täällä asuvalle nyt vaan on aika paljon edukkaampaa käydä Alpeilla hiihtämässä kuin esimerkiksi Lahdessa. Moni äityi myös haukkumaan perheklubilomailua elitistiseksi.  Edullisimmillaan viikko leirintäalueen perheklubin mökissä maksaa neljälle hengelle 300 euroa viikolta (palvelut kuuluvat hintaan).  Onko sekin yläluokkaista?

nuits de vence

Olen mietiskellyt näitä asioita paljonkin viikonlopun aikana, jolloin otimme hieman aikaa myös parisuhteelle. Maksoimme babysitterille, menimme läheiseen Vencen kaupunkiin musiikkifestareille konserttiin ja vielä ravintolaan syömään. Se oli varsin kallis ilta (elitistinen?) , mutta jestas, tekipä hyvää. Meillä oli taas kerran älyttömän hauskaa kahdestaan.

Jostain voi kuulostaa hassulta, mutta me olemme laskeneet parisuhdeillat osaksi perheen vuosittaista budjettia. Jos on tiukkaa, mieluummin höylätään muualta kuin näistä. Joku muu käy puolison kanssa lenkillä, toinen ehkä viettää saunailtoja. Kukin tyylillään – meille nämä yhteiset ulkoilut ovat tärkeitä, vaikka kaukana ilmaisista lastenhoitajista (sukulaisista) aikuisten ajasta on maksettava enemmän.

Mutta perheen kivijalkaan kannattaa sijoittaa.

Vence

Hesarin kolumniani varten juttelin Väestöliiton parisuhdetiimin esimiehen, Heli Vaarasen kanssa puhelimitse. Hän sanoi, että varsinainen parisuhteelle otettu aika on Suomessa jo uhanalaista. Tässä Hesarin aiemmassa jutussa taas mainittiin, että itsensä unohtaminen on noussut muotijutuksi. Avun pyytäminenkin on vaikeaa.

Kun tässä olen mietiskellyt tarkemmin saamaani palautetta, on tullut väistämättä mieleeni, että ehkäpä se sittenkin on niin, että parisuhdeaika kaiken kaikkiaan nähdään jonkinlaisena ylellisyytenä. Ehkäpä se hiertää, että aikuisen pitäisi päästää irti lapsiarjesta ja viettää kiireessä vieraaksi muuttuneen puolison kanssa hetkinen. Että pitäisi jopa maksaa aikuisten yhteisestä ajasta rahaa, vaikka lapset voisi yhtä lailla hoitaa (paremmin) itsekin.

Samalla rahalla voisi sitä paitsi korjata vaikka liiterin.

 

Mitä jos kotona olisi töiden jälkeen vipinää?

kotona antibes

Kävin lounaalla ystäväni kanssa. Hän on uranainen, vaimo ja kahden pienen lapsen äiti, joka elää normaalia perhearkea Etelä-Ranskassa.

– Ennen kuin mieheni tulee kotiin, yritän katsoa, että näytän hyvältä. Kun hän saapuu, istumme alas ja otamme puoli tuntia meille kahdelle. Puhumme päivästä.

Kuuntelin ystävääni kiinnostuneena. Mielessäni luokittelin moisen toiminnan tasa-arvon vastaiseksi macho-hömpötykseksi. Laittautua kun mies tulee kotiin? Sehän kuulostaa 40-luvun kotitalouslehdestä lainatulta tekstiltä.

– Ei, kyse on aivan päinvastaisesta. Tämä on meidän tapamme pitää huolta parisuhteesta.

Kaikkihan tietävät lapsiperheen, jossa vanhemmat vaihtavat verkkarit heti tultuaan kotiin, hän selvitti sitten minulle. Töistä aiemmin päässyt vaimo on keittiössä laittamassa ruokaa, essu likaisena ja kiljuvat lapset ovat sotkeneet kodin leluillaan. Miehen ensimmäinen tehtävä on  viedä roskat, sitten ehkä käynnistää pesukone.

Työympäristö, jossa kaikki näyttävät siisteiltä, tuoksuvat partavedeltä ja käyttäytyvät tyylikkäästi, vaihtuu kotiovella älämölökaaokseksi, jossa haisee vanha vaippa.

– Ajattele nyt. Eihän se lopulta ole mikään ihme, että niin moni puoliso lähtee työkaverin matkaan.

lounaalla

Ystäväni kutsui illan ensimmäistä kohtaamista miehen kanssa sanalla “tapaaminen”, rendez-vous, johon voi valmistautua niin kuin töissäkin. Onhan kyseessä vähintään yhtä tärkeät tärskyt.

– Kun minulla oli vastikään pitkiä työpäiviä, mies oli pannut lapset nukkumaan ja odotteli minua kynttilänvalossa, lasillisen kera. Se oli ihanaa!

Lounaskeskustelusta tuli mieleeni Helsingin Sanomien toukokuinen artikkeli, jossa kerrottiin työpaikkaromansseista. Otsikkokin kuului, että  “Töihin on kiva tulla, kun on pientä vipinää”.  Voisihan sen ajatella toisinkin päin. Sillä onhan se niin, että…

“Kotiin on kiva tulla, kun on pientä vipinää.”

 

Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.