Valentinen päivään kuuluu pusuttelu (eikä panopasta)

Ah, rakastan L’arnacœur-elokuvaa! Se kuuluu ehdottomasti parhaisiin ranskalaisiin romanttisiin komedioihin. Elokuvamaisemat ovat sitä paitsi meiltä Rivieralta tuttuja. Kai olette jo nähneet? Sopii muuten erinomaisesti romanttisen Saint Valentinen päivän leffa-ateriaksi.

Meillä Ranskassahan ystävänpäivää juhlitaan nimenomaan pusupusu-hengessä: kukkapuskia, lahjoja, samppanjaa, illallisia.  Lyonissa asukkaiden rakkausviestejä nähdään tänään jopa kaupungin sähköisillä ilmoitustauluilla.  Suloista, eikö vain?

Olkoonkin, että monet haukkuvat juhlapäivää taas yhdeksi markkinointikikaksi, minusta höpsöä romantiikkaa ei ole ikinä liikaa – varsinkaan tässä ruuhkavuosisuhteessa. Söpöt sanat tekevät arkirutiineista paljon kauniimpia. (Totuuden nimissä on sanottava, meidän perheessämme juhlapäivää vietetään vasta lauantaina kun mummi saapuu lastenvahdiksi.)

Suomessa juhlitaan tänään ennen kaikkea ystävänpäivää, mikä on ihanaa tietty sekin. Poskipusuja vaan sinne kaikille ystäville ja tutuille! Jos somemaailmaan tosin on uskominen, jalansijaa ovat näemmä saamassa myös aikuiset suhteet. Äkkiseltään näyttäisi, että niistä on höpsötysromantiikka kaukana.

Vai mitä itse tuumaatte petileikkeihin innostavista K-18-hampurilaisaterioista? Tai “pihtareimmankin kaatavasta” panopastasta? Olin ahdistua pahanpäiväisesti näistä luettuani, vaikka varmaan oli kyse vain ihan “hyvästä” huumorista.

Sanonpahan silti, että “oh mon dieu” vaan nämä pienet suuret erot. 

Olen ehkä muuttunut Ranskassa über-vanhoilliseksi romantikoksi. Ruokamaassa kun panopastasta puhumista pidettäisiin hyvinkin moukkamaisena – eikä vähiten siksi, että jopa kouluaterioilla on kauniit nimet.

Oli miten oli,  muutama hippunen romantiikkaa tuskin tekisi pahaa kellekään siellä kylmässä pohjolassakaan. Täältä sitä nyt pesee, halusitte tai ette: PUUUUUH puhallan oikein paljon lämpimiä Välimeren henkäyksiä, tinakuorisia sydämiä ja kynttilänvaloa sinne kauas. Muistathan suukottaa rakkaintasi!

 

 

Palata kouluun meni hyvin. Kiitos hoitat lapset eilen.

tekstari-reunat

Mieheni lähetti minulle suloisen tekstiviestin. Sain häneltä luvan julkaista sen blogissani. Hän lähetti sen vietyään lapset loman jälkeen kouluun.

Vuodenvaihteessa mies nimittäin päätti herättää uinumassa olleen suomen eloon. Haparoivat ensiaskeleet otamme kirjallisessa kanssakäymisessä – se on hälle helpompaa kuin puhuminen. Elämäntilanteeseemme sopivaa kirjallisuutta mies meinaa etsiä lastenhuoneen muumikirjahyllystä.

poro2

Innostus suomen kieleen virisi Lapin reissullamme (klik), missä huomasimme kuopuksemme kielitaidon alkaneen luisua huomaamatta. Minä toki puhun pienokaisille aina suomea, mutta keskenään he puhuvat ranskaa, koulussa he puhuvat ranskaa ja isänsä kanssa he puhuvat ranskaa. Vaikka vaadin heitä vastaamaan suomeksi, en ehkä tarpeeksi usein korjaa kielivirheitä tai lauseisiin sukeltavia ranskannoksia.

Päätimme siis miekkosen yhdessä, että alkaisin puhua kotona vielä nykyistäkin enemmän suomea, esimerkiksi ruokapöydässä. Se kuitenkin tarkoittaa, että myös miehen pitää virittää korvansa taajuudelle suomi. En  nimittäin millään viitsisi kääntää kaikkea sanomaani ranskaksi. Eikä tämä ole mikään mahdoton vaatimus: onhan mies käynyt alkeiskurssit Suomessa.

En tiedä kuinka muissa kaksikielisissä perheissä toimitaan. Osaavatko tai ymmärtävätkö molemmat puolisot toistensa äidinkieliä? Siitä olisi kiinnostavaa kuulla enemmän.

Minä olen joka tapauksessa hirmu onnellinen nyt siitä, että oma mies harjoittelee suomea.  Odotan jo seuraavaa ihanaa tekstaria!!

 

 

Oodi miehelle, hän on sen ansainnut

mies

Minulla oli eilen huono päivä. Harmitti kaikki, työt tökkivät, luovuus oli kateissa. Kaikkihan tietävät, että yksin yrittäminen on rankkaa. Kun joku joskus vähän jeesaisi. Soitin miehelle: mitä minä hemmettiä oikein urallani teen? Miksi opiskelin kaikki vuodet?

Puhelimeen pauhattuani hain lapset kaatosateessa koulusta, sitten rakennettiin maja, soitettiin skypellä siskolle, panin voita riitapukareiden väliin, valmistin konemaisesti ruokaa ja kaavin lattialle pudonneen lautasen ruokineen lattialta.

Kello 19 ovi viimein kävi: mies tuli kotiin ison kukkapaketin kanssa. Toivottavasti sinulla on jo parempi mieli, pienessä luki kortissa. Itketti kun näin, että hän oli tuonut omat pienet ruusut myös lapsille.

kukka

Jokunen aika sitten luin Hesarista mielipidekirjoituksen, jossa kirjoittaja pyysi, että miehistä puhuttaisiin myönteisempään sävyyn. Perjantain kunniaksi päätin minäkin yrittää. Lapsista ja itsestänihän höpötän täällä loputtomiin sekä elinympäristöstäni tietysti, mutta kuinka monta kertaa olen tullut maininneeksi oman mieheni, rakkaan peruskallioni. Miehiä pitää kehua, ehdottomasti. Elämä ilman puolisoani olisi tylsää, hankalaa, raskasta ja yksinäistä.

“Tiedotusvälineet maalaavat usein kielteistä kuvaa miehisyydestä, mikä lannistaa miehiä.  (…) Miehiä tulisi korostaa tavallisina, välittävinä, ymmärtäväisinä ja rehellisinä ihmisinä.” (HS 20.11)

Omasta kirjastani olen saanut useammastakin suunnasta ihmettelevää palautetta, jonka mukaan minä puhun miehestäni yllättävän kauniisti. Jäin pohtimaan asiaa: eikö Suomessa sitten puhuta kauniisti omista miehistä?

Onko syynä ehkä  se, että suomalaiset naiset osaavat niin hyvin kaiken, etteivät kaikilta touhuiltaan ehdi miehen egoa kehuilla kauheasti pönkittää. Suomalainen nainenhan on supersankari. Mutta tasa-arvostahan se ei ole pois, jos puoliskoa silloin tällöin kehaisee julkisesti.

Meidän kahden kulttuurin perheessä noudatetaan pohjoismaisia arvoja esimerkiksi jakamalla kotityöt. Ranskassahan perheen roolimallit ovat monessa suhteessa suomalaisia malleja perinteisempiä. Tilastojen mukaan perheessä äiti esimerkiksi tekee melkein tuplasti enemmän kotitöitä kuin mies ja sama koskee lasten kanssa vietettyä aikaa. Toisaalta perheessämme kunnioitetaan perinteisen, tiiviin ranskalaisen perheen mallia, jossa vapaa-aika ja lomat vietetään pitkälti yhdessä ja illalliset syödään perheen kesken.

mies2

Miehisyyttäkin on niin kovin monenlaista. Omaa miestäni kehun julkisesti tässä nyt siitä, että hän jaksaa luovia kahden hyvin erilaisen kulttuurin odotusten välillä. Monikulttuurisissa perheissä on ymmärrettävä millaisista taustoista toinen tulee ja minkälaisia roolimalleja hänellä saattaa lapsuudessaan olla. On yritettävä tajuta, että se, mikä itsestä tuntuu kummalta saattaa olla toiselle todella on tärkeää. Minä esimerkiksi ahdistuin avoimesti niistä ranskalais-suomalaisen suhteen alkuvaiheen huomionosoituksista. Jestas, pitääkö kukkia nyt joka toinen päivä. Justiinsahan me nähtiin, mitä se taas soittelee? Minä saan kyllä OVENI AUKI itsekin.

Tiedä sitten mistä kaikesta hän alkuaikoina ahdistui. 

Nykyään rakastan romanttisia huomionosoituksia. On ihanaa, että Ranskassa maskuliininen mies saa täällä myös olla herkkä ja näyttää tunteensa – oikeastaan sitä jopa odotetaankin. Saunaa ei tarvitse osata rakentaa, mutta poskipussailla pitää julkisesti vaikka naapuria.

Välillä silti mietin, että näinköhän tuokin tuossa oli aikoinaan ajatellut perheessä silittävänsä vaatteet tai rämpivänsä minun perässäni rämeikköisessä sienimetsässä. Tai syövänsä mautonta kaurapuuroa aamiaiseksi ja kuuntelevansa loputtoman kyllästyttäviä sepustuksiani suomalaisen koulujärjestelmän ylivertaisuudesta. Hyvin on toistaiseksi jaksanut. On tuo vaan kuulkaa aikamoinen mies tuo minun monsieur. Ja tuo vielä kukkiakin.

Milloin sinä olet viimeksi kehunut puolisoasi? Kannattaa kokeilla. Hän (ja parisuhteenne) on sen ansainnut.