Mitä jos kotona olisi töiden jälkeen vipinää?

kotona antibes

Kävin lounaalla ystäväni kanssa. Hän on uranainen, vaimo ja kahden pienen lapsen äiti, joka elää normaalia perhearkea Etelä-Ranskassa.

– Ennen kuin mieheni tulee kotiin, yritän katsoa, että näytän hyvältä. Kun hän saapuu, istumme alas ja otamme puoli tuntia meille kahdelle. Puhumme päivästä.

Kuuntelin ystävääni kiinnostuneena. Mielessäni luokittelin moisen toiminnan tasa-arvon vastaiseksi macho-hömpötykseksi. Laittautua kun mies tulee kotiin? Sehän kuulostaa 40-luvun kotitalouslehdestä lainatulta tekstiltä.

– Ei, kyse on aivan päinvastaisesta. Tämä on meidän tapamme pitää huolta parisuhteesta.

Kaikkihan tietävät lapsiperheen, jossa vanhemmat vaihtavat verkkarit heti tultuaan kotiin, hän selvitti sitten minulle. Töistä aiemmin päässyt vaimo on keittiössä laittamassa ruokaa, essu likaisena ja kiljuvat lapset ovat sotkeneet kodin leluillaan. Miehen ensimmäinen tehtävä on  viedä roskat, sitten ehkä käynnistää pesukone.

Työympäristö, jossa kaikki näyttävät siisteiltä, tuoksuvat partavedeltä ja käyttäytyvät tyylikkäästi, vaihtuu kotiovella älämölökaaokseksi, jossa haisee vanha vaippa.

– Ajattele nyt. Eihän se lopulta ole mikään ihme, että niin moni puoliso lähtee työkaverin matkaan.

lounaalla

Ystäväni kutsui illan ensimmäistä kohtaamista miehen kanssa sanalla “tapaaminen”, rendez-vous, johon voi valmistautua niin kuin töissäkin. Onhan kyseessä vähintään yhtä tärkeät tärskyt.

– Kun minulla oli vastikään pitkiä työpäiviä, mies oli pannut lapset nukkumaan ja odotteli minua kynttilänvalossa, lasillisen kera. Se oli ihanaa!

Lounaskeskustelusta tuli mieleeni Helsingin Sanomien toukokuinen artikkeli, jossa kerrottiin työpaikkaromansseista. Otsikkokin kuului, että  “Töihin on kiva tulla, kun on pientä vipinää”.  Voisihan sen ajatella toisinkin päin. Sillä onhan se niin, että…

“Kotiin on kiva tulla, kun on pientä vipinää.”

 

Elämä ennen puolisoa

Hellu reilaa

Luin vastikään kolumnin (täältä), jossa pohdittiin puolison elämää ennen yhteistä kohtaamista.

Millaista on katsoa kuvia rakastetun elämästä ennen yhteistä kohtaamista? Miltä näyttivät entiset tyttöystävät? Entä matkat maailmalla?

valokuvat

Paneuduin vastikään mieheni lapsuudenkuviin kun tyhjensimme anopin kotia. Törmäsin laatikoiden uumenissa pitkäksi hujahtaneeseen, laihaan rippikoululaiseen, sitten Amerikassa työharjoittelussa olevaan ruskettuneeseen nuorukaiseen ja kohta Nirvana-henkiseen polkkatukkaan Pariisin metrossa. Kehenkään heistä en ollut elävässä elämässä törmännyt.

Oli joukossa tyttöjäkin, niin kuin se yksikin teini-iän kuva, jossa hän nauroi suu auki kaunotar sylissään.

– Kuka tämä on? kysyin mieheni siskolta.

– Ah, se oli yksi hauska lomaromanssi, hän hihitti ja minäkin mukana.

Oi noita onnellisia, huolettomia, nuoruuden vuosia. Vuosia niin toisenlaisissa arkiympyröissä kuin omani, niin toisennäköisenä kuin nykyään.

Toisaalta hassua oli huomata, kuinka monet kuvat noudattivat pitkälti samoja jalanjälkiä kuin omat nuoruuskuvani. Hetkiin oli helppo samaistua, hypätä toisen menneisyyteen, aistia kunkin valokuvan iloinen tunnelma. Tässä minä olen Kanarian hiekkarannalla, tässä taas urheilukilpailuissa. Tässä äiti nauraa, tuossa ollaan tädin kanssa hiihtämässä, tässä on joulupukki, tässä sodanaikaisia sukukuvia.

intia4

No on niitä erojakin toki – rohkea suomalaistyttö reppureissasi Euroopassa jo lukioiässä ja hyppäsi Intian koneeseen heti ylppäreiden jälkeen. Sellaista ranskalaisnuoret harvemmin tuossa vaiheessa vielä tekevät. Ja joitain muitakin tietty, kuten nämä täällä.

Mutta silti – ehkä jossain mielikuvissani joskus kuvittelin, että meidän erimaalaiset menneisyytemme olisi ollut vielä enemmän erilaisia.   

erasmus clermont

Miltä teistä tuntuu sukeltaa toisen menneisyyteen? Tiedän nimittäin, että on heitäkin, jotka tuntevat mustasukkaisuutta puolison menneistä vuosista. Jotka hävittävät valokuvia, entisen tyttöystävän antamia lahjoja. Heitä, jotka kysyvät elämästä ennen, mutteivät sitten kestäkään kuulla totuutta. Onko elämä saattanut ehkä olla parempaa ennen minua? Olenkohan koskaan yhtä hyvä?

Kaivoin tänään omia kuviani esiin ja mietin omia vuosiani ennen tapaamista. Mon dieu, kaikkea niihinkin mahtuu. Ajatella, että mikä onni onkaan, että meillä molemmilla on ollut huisin rikas elämä kaikkine kommervenkkeineen jo ennen toisiamme. Eipähän tarvitse enää säheltää, voipi olla vain.

Valentinen päivään kuuluu pusuttelu (eikä panopasta)

Ah, rakastan L’arnacœur-elokuvaa! Se kuuluu ehdottomasti parhaisiin ranskalaisiin romanttisiin komedioihin. Elokuvamaisemat ovat sitä paitsi meiltä Rivieralta tuttuja. Kai olette jo nähneet? Sopii muuten erinomaisesti romanttisen Saint Valentinen päivän leffa-ateriaksi.

Meillä Ranskassahan ystävänpäivää juhlitaan nimenomaan pusupusu-hengessä: kukkapuskia, lahjoja, samppanjaa, illallisia.  Lyonissa asukkaiden rakkausviestejä nähdään tänään jopa kaupungin sähköisillä ilmoitustauluilla.  Suloista, eikö vain?

Olkoonkin, että monet haukkuvat juhlapäivää taas yhdeksi markkinointikikaksi, minusta höpsöä romantiikkaa ei ole ikinä liikaa – varsinkaan tässä ruuhkavuosisuhteessa. Söpöt sanat tekevät arkirutiineista paljon kauniimpia. (Totuuden nimissä on sanottava, meidän perheessämme juhlapäivää vietetään vasta lauantaina kun mummi saapuu lastenvahdiksi.)

Suomessa juhlitaan tänään ennen kaikkea ystävänpäivää, mikä on ihanaa tietty sekin. Poskipusuja vaan sinne kaikille ystäville ja tutuille! Jos somemaailmaan tosin on uskominen, jalansijaa ovat näemmä saamassa myös aikuiset suhteet. Äkkiseltään näyttäisi, että niistä on höpsötysromantiikka kaukana.

Vai mitä itse tuumaatte petileikkeihin innostavista K-18-hampurilaisaterioista? Tai “pihtareimmankin kaatavasta” panopastasta? Olin ahdistua pahanpäiväisesti näistä luettuani, vaikka varmaan oli kyse vain ihan “hyvästä” huumorista.

Sanonpahan silti, että “oh mon dieu” vaan nämä pienet suuret erot. 

Olen ehkä muuttunut Ranskassa über-vanhoilliseksi romantikoksi. Ruokamaassa kun panopastasta puhumista pidettäisiin hyvinkin moukkamaisena – eikä vähiten siksi, että jopa kouluaterioilla on kauniit nimet.

Oli miten oli,  muutama hippunen romantiikkaa tuskin tekisi pahaa kellekään siellä kylmässä pohjolassakaan. Täältä sitä nyt pesee, halusitte tai ette: PUUUUUH puhallan oikein paljon lämpimiä Välimeren henkäyksiä, tinakuorisia sydämiä ja kynttilänvaloa sinne kauas. Muistathan suukottaa rakkaintasi!