Aitoa ranskalaista rakkautta

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut seurattua parisuhdeasioita mediassa tavallista enemmän. Miksikö? No tietysti siksi, että minulta on vielä tänä keväänä – ja tarkemmin sanottuna huhtikuussa – tulossa ulos kirja rakkaudesta tai oikeastaan “amourista“!

Ensimmäisessä kirjassani puhuttiin vanhemmuudesta ja lapsista, tässä toisessa nyt pysytellään sitten pikkuisen tiiviimmin aikuisten elämässä.

Rakkauden syövereissä törmäsin syksyllä  aihetta liippaavaan, aivan mielettömän kiinnostavaan projektiin. Siinä ranskalainen toimittaja Stefania Rousselle kiertää ympäri maata ja tutustuu ranskalaiseen rakkauteen paikallisten ihmisten kautta. Tarinat julkaistaan Instagramissa ja ainakin osa myös Le Mondessa.

“ When I turned 18, I wanted to leave home and I was looking for a way out. This American comes along who is in the military, and tells me: “ You are special and I want to be with you.” I moved to the United States with him, but soon, the physical and mental abuse started. I really thought: “If I stay, somebody is going to die one day.” I had a child with him, hoping things would change, but that didn’t work. She is handicapped. He wasn’t abusive to her but he wasn’t a good father. So I got out. I divorced him when I was 22 and moved back to Holland. Twenty years later, I am 40. I am thinking, I am going to grow old by myself, which is fine. I don’t feel incomplete. But one night I go to a concert, and there is Duke. We knew we were going to be together for the rest of our lives when we sat down at his home two days later. He touched my arm and there was a flush of electricity. I had never experienced that feeling before, neither had he. We knew. We had an old celtic marriage, it was a hand fasting, where we bond our hands together with rope to symbolize commitment. It was really amazing, it still is. We have been together for 21 years. We moved to the mountains and built this house, together. I love him for the way he makes me feel. People say that for love to work, each person has to be independent. But then, where is the connection? You have to dare to be dependent on the other person.” Annemiek Couwenbergh, 62, and Duke van Egmond, 59, owner of the “Duke en Miek guesthouse” in La Montagne (Haute-Saône). #AmourRoadTrip #AmourEtAlsphate #SurLaRoute #Amour #Love #Lovequotes #France #Roadtrip #picoftheday #photography #documentary #humans #Life #Jetaime #ShareTheLove #instagram

A post shared by Stefania Rousselle (@stefaniarousselle) on

Hän on löytänyt projektiinsa kauniita tarinoita ranskalaisten syvistä tunteista ja elämästä. Ihmiset myös uskaltavat olla Roussellen edessä hurjan haavoittuvia ja herkkiä. Kuvat ja niiden kauniit tekstit avaavat sydänsuruja, väkivaltaa, menetyksiä, mutta toisaalta myös iloa, intohimoa ja yllätyksiä. Moni saattaa löytää ranskalaisesta rakkaudesta paljon sellaista, mikä voisi olla kuin suoraan omasta elämästä. Me ihmiset olemme näissä tunneasioissa loppujen lopuksi niin kovin samanlaisia.

Toisaalta mielessään ranskalaista stereotypiaa hellittelevä saattaa myös yllättyä: kaikki ranskalaiset eivät näytä pariisittarilta saati nyt onnistu romanttisissa suhteissaan. Hehän ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vahva suositus jos tavallinen ranskalainen elämä kiinnostaa. Bisous!

 

Voivatko nainen ja mies olla kavereita? Kolmen kahvin teoria

kahvi

Toistetaan tämän nyt vielä uudestaan. Voivatko nainen ja mies tosiaan olla “vain” ystäviä? Näinkin hassunkuriseen keskustelunaiheeseen päädyimme lauantai-illan apérolla italialaisten ystäviemme kesken.

–  No tietysti voi! huudahdin. Oletteko tosissanne?

Italialaiset ystävämme eivät olleet asian suhteen yhtä yksioikoisia. Ystäviksi voidaan tulla, jos jotain on jo kertaalleen ystävysten kesken tapahtunut, he väittivät. Tai sitten niin, että toinen ystävyksistä on kiinnostunut vain saman sukupuolen edustajista.

Höpölöpö, sanon minä, Pohjan akka.

Illan pimetessä kaksikko esitteli meille kehittelemänsä, hauskan “kolmen kahvin” teorian. Teorian mukaan mies ja nainen voivat käydä kahdestaan kaksi kertaa “platonisilla” kahveilla, mutta kolmannella kerralla tapahtuukin jo sitten varmasti jotain. Tai ainakin ystävyksistä toinen osapuoli toivoo, että jotain tapahtuisi. Jos ei tapahdu, ystävyyssuhdekin kuivuu kokoon.

Tästä oli kuulemma kokemusta. On ollut väärinymmärryksiä. Toiveita parisuhteesta kun toinen toivoikin ystävyyttä. Kaverin kaipuuta, kun toinen odottikin intiimimpää kanssakäymistä. Moni tarina nauratti meitä kovasti.

Hmmm. Varmaan semmoista on tapahtunut, kyllä. Mutta silti…. Mitä mieltä te olette?

ranskalaiset2

Näinä, itselleni hieman yllättävinä hetkinä tuppaan ottamaan alkuhämmennyksen jälkeen askeleen kauemmas ja kuuntelemaan muita.  Tarkkailen muiden tapoja katsoa maailmaa, niitä ajatuksia, jotka ehkä opitaan kotona tai koulussa välitunnilla. Ne ovat toisenlaiset kuin omani, muttei välttämättä huonompia.

Kaikkialla miehet ja naiset tosiaan eivät voi olla ystäviä. Ainakaan samalla tavalla kuin meillä.

Sitä paitsi pitää muistaa, että muutenkin parisuhdeasiat saavat eri puolilla maailmaa ne omat, omalaatuiset muotonsa. Ne eivät koskaan tunnu kääntyvän ihan sanatarkasti.

 

Pyykätään ja kokataan korkkareissa

viretta2

Tällä viikolla vietetään parisuhdeviikkoa! Onpa hienoa. Ei muuta kuin sukelletaan lempiaiheeseeni taas siis.

Matkasin nimittäin eilen päiväksi Marseilleen vähän hakemaan ideoita (mikä piti myös sisällään tukun vahinko-ostoksia) sekä tapaamaan paria tuttua ihmistä kirjaani varten. Toinen heistä oli yksi upea, aina täydellisen chic ranskalaisnainen, joka käyttää korkokantakenkiä kotioloissakin. Siis aamusta iltaan, joka päivä.

Kyllä. Korkkareita. Jopa laittaessaan ruokaa. Varmaan pyykätessäänkin.

Tämä ei toki ole eka kerta kun kuulen vastaavasta. Monissa ranskalaisissa perheissä arvostetaan näitä esteettisiä arvoja myös perhepiirissä. Verkkareita ei siis vaihdeta ylle heti kun päästään kotiin (toisin kuin allekirjoittanut), vaan itseen panostetaan ihan siinä tutuimmassakin seurassa.

rantakukka

Korkokantakengissä ja arkisessa koti-illassa on silti mielestäni jotain niin hämmentävän eksoottista, että halusin istahtaa henkilön kanssa rauhassa alas ja jutustella näistä esteettisistä näkökulmista himpun verran lisää.  (Aiheesta lisää sitten kirjassa).

Joku – tai ennemminkin ehkä suomalaisten kohdalla MONI – kun saattaisi arvella, ettei kukaan ryhtyisi semmoiseen ihan vapaaehtoisesti. Ettei vain ranskalainen macho-mies pakottaisi vaimoaan arkena korkkareihin?

Ei. Aivan vapaaehtoista tämä on kuulkaa. Plussaa on tietysti se, että mieskin viihtyy tyylikkään vaimonsa seurassa (jos sitä vaatteista ja kengistä koitunutta luottokorttilaskua ei lasketa mukaan) ja panostaa näin myös omaan ulkonäköönsä.

Haastattelemalleni uranaiselle laittautuminen ja kaunistautuminen on suuri elämänilo. Verkkareita hän ei käytä (eikä edes urheillessa, koska hän ei urheile koskaan), eikä  esiinny meikittä kuin korkeintaan aamiaispöydässä. Pukeutuminen on leikittelyä, tunnelman luomista arkipäiviin.

– Minulle pikkukauppojen kiertely on omaa aikaa. Jollekin se on ruuanlaitto tai liikunta, minulle se on tämä, hän kertoi vilpittömästi.

Niin kuin sanottua, laittautuminen, tai “itsestä huolehtiminen” (prendre soin de soi-même) pitää myös parisuhteessa tiettyä virettä yllä. Kun on ulkoisesti hyvässä kunnossa, viestii myös puolisolle, ettei toista kannata ottaa itsestäänselvyytenä, haastateltavani selvitti. On tehtävä hommia, jotta toinen viihtyisi.

ruusu

Mieleen pulpahti pariskunta Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, jotka eivät koskaan edes sinutelleet toisiaan. Pieni etäisyys piti jännitettä yllä.

– Pukeutumisessa ei kuitenkaan pidä mennä liian pitkälle. On aina tärkeää muistaa “juste milieu”, keskitie, haastateltavani muistutti vilauttaen samalla ranskalaisen naisen tyyliavainta.

Pelkkä ulkonäkö ei vireen ylläpitoon tietenkään riitä, vaan tarvitaan myös yhteistä aikaa ja sopivasti riippumattomuutta. Mutta myös tässä kaikessa olisi hyvä muistaa se juste milieu. Mieluummin harmaan sävyjä kuin pelkkää mustaa tai valkoista.

Lounaan jälkeen olin uudella tavalla virkistynyt ja ryhdistäytynyt. Kotikorkkareihin en kyllä edes virettä ylläpitääkseni jaksaisi taipua. Mutta ehkä esikoisen syntymän yhteydessä ostettu, kauhtunut lökökylpytakki voisi viimein vaihtua astetta tyylikkäämpään versioon.

Vaikkapa vain miehen takia.