Onnelliset hetket riittävät tosi mukavaan elämään

leija tytto 2

Oletko onnellinen?

Kysymme tuon kysymyksen aina jokaisen podcast-jakson päätteeksi. Yleensä jokainen haastateltava vastaa siihen kyllä, ehkä sen kummempia ajattelematta. Niin minäkin tekisin.

Toisin oli kuitenkin Tarjan, vuosikymmeniä avustustyötä tehneen naisen kohdalla.

– Onnellisuus koostuu pienistä hetkistä, se ei ole pysyvä olotila. Olen tyytyväinen elämääni ja koen usein onnellisuuden hetkiä, hän sanoin haastattelussa (kuule kokonaisuudessaan täällä). Hänen vastauksena jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa.

leijakilpailu

Välillä minusta nimittäin tuntuu, että yhä useamman meistä elämä koostuu onnen tavoittelusta. Sosiaalinen media punkee onnellisuutta pursuavia kuvia, naistenlehdissä meitä neuvotaan onnellisempaan elämään ja tarttumaan tähän hetkeen, koska se on parasta juuri nyt. Onnellinen on sitä paitsi terveempikin. (Venla Pystysen erinomaisessa kolumnissa aihetta vietiin vielä pitemmälle: sosiaalinen paine olla onnellinen voi jopa johtaa masennukseen.)

leija frejus

Itsekin olen varmasti syyllistynyt antamaan elämästäni joskus blogissa positiivisemman kuvan kuin mitä se onkaan. Ehkä sen olen tehnyt siksikin, että olen halunnut uskoa olevani onnellisempi.

Nuo Tarjan sanat – kummallisella tavalla – antoivat minulle eräänlaisen synninpäästön. Kyllä se ihan elämässä riittää, jopa aurinkoisessa ja kauniissa Etelä-Ranskassa, että ihmisellä on onnellisia hetkiä. Ei sitä tarvitse koko aikaa henkisessä paratiisissa piehtaroida.

Niin kaunista että itkettää! Ihan fiilareissa Frejusin leijafestareilla 😍☀️🎏 #cerfvolant #leija #france #saturday

A post shared by Helena Liikanen-Renger (@chez_helena) on

Onnelliset hetket saatankin tuntea niin voimakkaina, että melkein itkettää. Yksi sellainen ihana, tosi onnellinen hetki koitti esimerkiksi leijafestivaaleilla läheisessä kaupungissa Fréjusissa, mistä nämä tämänkin postauksen kuvatkin ovat. Rannan äärellä järjestetyillä festivaaleilla oli näimme parin tunnin sisällä tuhansia upeita leijoja, kaunista musiikkia ja ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Mutta – kuten arvaatte – mahtui siihenkin päivään paljon kiukun hetkiä, väsymystä, nälkää ja ärtymystä. Onnellisuus ei ollut pysyvää, mutta riitti hyvin.

P.S. Podcastin huikeisiin haastateltaviin pääset tutustumaan parhaiten Facebook-sivujemme kautta.

Onni on nyt tätä

Helena

Vein tyttären aamulla kouluun ja pojan päiväkotiin. Ensitöikseni kotona kaivoin pojan vauvakirjan esiin, selailin vanhoja kuvia ja liimasin siihen uusimman Halloween-otoksen. Oli hirvittävän haikea olo. Kaksi viikkoa lasten syyslomaa on takana ja talo taas tyhjänä. (Ranskassa näitä kahden viikon lomia on suurin piirtein seitsemän viikon välein.)

Jos mies olisi kuullut aamutouhuistani, hän olisi puistellut päätään epäuskoisesti. Naiset. Les femmes.

Olen nimittäin ollut hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että itku on punkenut esiin vähän väliä (kuten Charlottella yllä). Olen ääneen tuskaillut lasten loman PITUUTTA, sitten kohta taas pitänyt pientä sylissä, minuutin kuluttua laskenut mielessäni tuhanteen, sitten leikkinyt intiaania ja piiloutunut hengittämään vessaan, myöhemmin innokkaasti piirtänyt joulukortteja, sitten taas väistellyt lentäviä leluja ja kaivanut keittiönkaapista salasuklaata, jotta jaksaisin iltaan asti.

lapsetfortcarre

Äitiys on kauhean vaikeaa. Kuka olisikaan voinut kuvitella niitä tunteiden vuoristoratoja, sitä rakkautta ja kiintymystä, toisaalta taas kiukkua ja epätoivoa, mitä lapset tuovat mukanaan. Keneltä voisi ostaa rakettibensaa, joka auttaisi ääripäivinä jaksamaan?

Puhumattakaan emootioista, kun kuvioon astuvat mukaan omat työt. Jatkuva kiire, riittämättömyys ja lopulta voimattomuus saattavat kutistaa olemattomaksi, ellei huolehdi. Olen tässä noviisi – miten te kaiken järjestätte?maisema

Suomen mummia on lomilla kova ikävä. Onneksi kuitenkin on maailman ihanin mies, joka kysymättä ilmoittaa vievänsä pienet aamupäiväksi uimaan, kuten nyt lauantaina. Kaivoin musiikin korviin ja ryntäsin rannalle kävelylle (ilman rattaita), juoksin lempipaikkaani mäelle katsomaan maisemia ja hengitin syvään. Pieni hetki riitti: olin elossa taas. Olin kuin uusi äiti.

Luin Meidän Perhe-lehdestä kuinka monissa ruhkavuosiperheissä puolison into tehdä kotitöitä nähtiin tärkeämpänä kuin varsinainen lemmen leiskunta. Se nauratti. Juhlimme viikonloppuna viidettä hääpäiväämme (mistä ylin kuvakin). Onni on nyt tätä.