Suomi tulikin tänne

IMG_3526

– Tuntuuko Ranska sinusta jo kodilta? kysyi tänään aamuteelle tullut paikallinen naapuri.

Pysähdyin miettimään.

– Joo. Loppujen lopuksi kaipaan aika harvoja asioita Suomesta, vastasin.

Buzzfeed listasi juuri 56 asiaa, joiden takia Suomesta ei kannattaisi koskaan lähteä. Kuvissa vilisee metsää eri muodoissa,  pullaa sekä munkkia, saunamökkiä ja hiljaisuutta. Kaikkihan ne koskettavat, varsinkin näin joulun alla kun itku on kamalan herkässä.

Mutta onko niitä ihan oikeasti ikävä? Nyt menossa on kolmas vuosi putkeen ulkomailla. Huomaan, että kaipuuta sinne Töölön kaikuviin kortteleihin on koko ajan vähemmän.  Suomi onkin… Hmm, no voisi ehkä sanoa, että se on tullut tänne. Se on oikeastaan läsnä joka päivä.

Suomen keskustelunaiheita voi seurata netistä. Suomalaisia herkkuja saa hätätapauksessa meidän kaupungin pohjoismaisesta kaupasta. Metsään täällä pääsee tarvittaessa, ja meri kelpaa järven puutteessa. Yksinkään ei tartte pohjoisten ajatusten kanssa olla: täällä on nimittäin yllättävän paljon samanhenkisiä, samanlaisessa elämäntilanteessa olevia suomalaisia naisia. Niin tosiaan ja onhan tämä perhearkikin ainakin puoliksi suomalaista.

Sitä paitsi kesällä kuitenkin pääsee Suomeen tankkaamaan niitä saunan höyryjä, uimaan kesken yöttömän yön ja paistamaan nuotiolle makkaraa.

IMG_3529

Oikea ikävä on ainoastaan perhettä ja ystäviä. Jos saisin toivoa, pitäisin omat vanhemmat ja siskon lähempänä. Mutta toisaalta kun tapaamiset ovat harvinaisempia, yhdessäolo korostuu. Kuinka usein vietin kokonaisia päiviä omien vanhempien kanssa asuessani Suomessa? Ystäviäkin kaipaan, mutta en vain sieltä Suomesta vaan myös muualta maailmasta.

Välillä ikävöin myös vanhaa työporukkaa ja sitä että ratikalla voi ajaa pääkaupungissa metsäkävelylle hengittelemään. Ja sitä, että asioita voisi hoitaa ihan omalla kielellä eikä virastossa mene ikinä kokonaista päivää. Siitäkin tykkään, että puolituttuun voi luottaa.

Mutta ikävä ei ole talvea, pimeyttä eikä sitä valtavaa väsymystä, jota yritin poistaa kirkasvalolampun ääressä kahvia juomalla. Kaipaa en loskaakaan, vaikka ei tämä jatkuva sade kyllä sen parempi ole. Tylsää oli sekin kun päivää ei sanottu tai käveltiin kaupassa päin näköä.

Mutta on se rakas, eikö vain.

Mitä te kaipaatte? Mikä teille on rakkainta? 

Kaipuu entisen arjen aamiaispöytään

smoothie

Arki on arkea, mutta joka maassa vähän erilaista. Jopa sen Suomi-mamman perheessä.

Vaikka kaurapuuro pysyisikin perheen aamiaispöydässä niin Shanghaissa kuin Reykjavikissakin, ujuttautuu arkeen aina mukaan niitä pieniä paikallisia erikoisuuksia, mitkä tietysti tekevät tästä ulkomailla seikkailemisesta juuri niin ihanaa.

Yksi on tietysti ruoka, mitä menneiltä reissuilta jää usein kaipaamaan. En puhu nyt siis pelkästään ruisleipä- tai karjalanpiirakkaikävästä, vaan himosta johonkin herkkuun, johon on matkan varrella ehtinyt tottua. Edes hetkeksi. Ehkä te olette huomanneet saman.

Intian vapaaehtoistyöajoilta jäi ikuinen himo mausteiseen ruokaan. (Etelä-Ranskassa kunnon aasialaisen ruuan ravintolaa saa muuten etsiä.) Kaliforniasta on ikävä supermegaterveyspommi-smoothieta ja niitä jättikokoisia ja monimutkaisen nimisiä take away-kahveja. Ja Belgian teinivuosilta jäi, noh, ehkä se, ettei sinisimpukoita enää tee kamalasti mieli. Heh heh.

ruoka

Sunnuntaina tuli kuitenkin taltutettua monta kaipuuta yhdellä kertaa. Menimme paikallisten suomalaisleidien kanssa brunssille Nizzaan (kaupunkikaipuu) ilman lapsia (oman ajan kaipuu) syömään terveellistä raaka-ravintoa (smoothie-kaipuu).

sophieItsekin eri puolilla maailmaa asunut  Sophie pyörittää sataman lähellä pikkuruista The Nice Life Concept -kahvilaa, jonka herkut toivat mieleen Santa Monican auringon. Oli vihreää terveysjuomaa, chai-lattea, quinoapohjaista salaattia ja raakasuklaakakkua. Makuja, joihin ei croissanttien ja maitokahvien voimaan uskovassa maassa useinkaan törmää. Olipas ihanaa, voin suositella  samoissa vesissä uiskenteleville ja toki muillekin.

Nyt voi sitten taas palata kaurapuuron ääreen.

kookos

P.S. Kun tulivat nämä smoothiet puheeksi – eihän kellään sattuisi olemaan huippuja reseptejä, joihin kiwit sopisivat hienosti mukaan? Meillä nimittäin kasvaa noin 200 kiwiä tuossa pihalla, ja olen vähän hukassa.  Lupaan herkuista tarinaa myöhemmin.

Äiti “palaa” töihin

Photo: Naneen Rossi

Siitä on nyt yli kolme vuotta kun lähdin työpaikalta. Ensin syntyi esikoinen. Sitten sain opiskelupaikan Kaliforniasta, missä vierähti ihan uskomaton vuosi. Keskellä sitä huomasin olevani taas raskaana. Ja tasan kaksi vuotta tyttären syntymän jälkeen meille syntyi poika täällä Etelä-Ranskassa.

Jos asuttaisiin Suomessa, olisin varmaan jo palannut työpaikalle. Toisinpa kävi. Pitkäksihän tuo on venähtänyt.

Silloin kun Kaliforniasta ei palattukaan vanhoihin kuvioihin Suomeen vaan tänne Välimeren rannalle, kapasiteetti riitti pohtimaan lapsia, hoitokuvioita, synnytystä ranskaksi, kodin pyörittämistä ja yövalvomisia. Viime vuosi olisi varmasti ollut elämäni intensiivisin ilman niitä kodin kosteusvaurioitakin. ONNEKSI se on ohi.

Kotiäitin homma on tärkeää ja hienoa, mutta ei kyllä ihan sitä minun omintani. Keittiössä ja pyykkivuoren takana olen sillä kuuluisalla epämukavuusalueella. Tunnustan: olen pitkään kaivannut takaisin töihin. Niin kuin  varmaan aika moni muukin ulkosuomalainen mamma.

Mutta kun elämässä on valinnut edetä tämmöistä vähän epäsuorempaa reittiä, ei semmoinen ihana, tavallinen ”työhönpaluu” onnistu.  Luin tämän Hesarin jutun aiheesta vähän nieleskellen, niin vaikeaa kun se töihinmeno nyt siellä onkin. Mutta vitsit välillä olisi silti kiva tietää minne elämä seuraavaksi vie, raahautua tuttua reittiä vanhan työpöydän ääreen ja kävellä työpaikan ruokalaan makaronilaatikon ääreen jorisemaan.

Mutta ei auta, itsepähän tieni valitsin. Täällä ollaan. Jos töitä meinaa, pitää  vain potkia itseään persuuksille ja miettiä, että missä on hyvä, ketä oma tekeminen voisi kiinnostaa ja minne nokkaa kannattaisi tunkea. Usko ittees, niinhän ne Amerikassakin opetti. Onneksi sentään kävin sen koulun.

Mutta ei tätäkään nyt ihan mukavuusalueeksi voi sanoa, mutta vähitellen.

pyykki

 

 Tältä työpisteeni (ja työkaverini) näytti aamulla kun tein live-raporttia Radio Novaan. Ulkona oli kamala ukonilma ja pyykkihuone oli ainoa minne ei jyrinä kuulunut.