Onko sinulla ranskalaisia ystäviä?

IMG_0293

Kotikadulla asuva rouva, lapsen luokkatoverin äiti, kutsui meidän konkkaronkan viettämään keskiviikkoiltapäivää heidän luokseen. Olin kutsusta niin innoissani, että soitin heti miehelleni.

–  Minut kutsuttiin lasten kanssa kylään!

Mies kuunteli ja nauroi. Häntä, ranskalaista, jaksaa hämmästyttää uteliaisuuteni ranskalaisten sosiaalista elämää kohtaan.

Mutta kaikki ulkomailla pitempään asuneet tietävät, että tutustuminen paikallisiin vaatii ihan omat kommervenkkinsä. Eikö vain? Yleensä ulkomaalaisen on helppo tutustua toiseen ulkomaalaiseen, toiseen jolla ei ole turvaverkkoa eikä juuria saati kaveripiiriä uudessa kotimaassa.

Niin on käynyt myös minulle: ystäväni täällä ovat pääasiassa italialaisia ja suomalaisia.

– Onko sinulla ranskalaisia ystäviä? kysyvät monet. No on, yksi, nimittäin naapurini. Mutta hänkään ei ole oikeasti täältä Etelä-Ranskasta kotoisin vaan Lyonin läheltä. Ulkopuolinen siis omalla tavallaan.

Kotikadun rouva sen sijaan on paikallinen. He asuvat vieläkin paikallisemman miehensä isovanhempien alakertaan rakennetussa asunnossa, kuten täällä on tapana.

Takapihalla oli uima-allas ja joukko jälkikasvua. Välipalaksi lapsille tarjottiin suklaakakkua, suklaata ja kokista. Nuorisoa komennettiin kovaäänisesti pois pahanteosta.

Katselin kiinnostuneena. Ihmettelin. Utelin. Kyselin. Ja yritin siirtää keksejä yksivuotiaan ulottumattomiin.

Myöhemmin pohdin, että tulikohan kyseltyä turhan paljon. Ehkä innostuin liikaa kuultuani, että hän on kotikäyntejä tekevä kauneudenhoitaja. Ehkä.

Kun seuraavana aamuna vein tyttären kouluun, rouvan kolmevuotias poika tuli jutustelemaan.

–  Haluaisin tulla teille kylään. Ja nukkuakin teillä.

–  Jassoo. Toki! Ensin pitää puhua asiasta äitisi kanssa.

–  Olen jo puhunut. Hänelle se sopii.

Ensi viikoksi pitänee ostaa kotiin suklaakakkua. Ehkä sitten uskallan ottaa muutaman kuvankin.

Koulutettu nainen kotiäidiksi ulkomaille – unelmien tulevaisuus?

P1050086

Miehen työpäivät ovat ylipitkiä? Kotirouvailu tuntuu yksinäiseltä? Ja mummikin on tuhannen kilometrin päässä? Omia juttuja et millään saa aloitettua, koska sopivia hoitojärjestelyjä on vaikea löytää?

Hmm. Annas kun arvaan. Olet miehen perässä maailmalle muuttanut suomalaismamma.

Blogistikollegani Jeanette “Peppe” Öhman kirjoitti oivan artikkelin Huvudstadsbladetiin siitä, kuinka tehtävät miesten ja naisten välillä jaetaan Yhdysvalloissa. Haastateltavana oli suomalaisperhe Santa Monicassa (ystäviäni muuten!).

13030030

Haastateltavien mukaan Kaliforniassa joko äiti on kotona lasten kanssa tai sitten lapset ovat pitkät työpäivät naispuolisen hoitotädin kanssa. Jotkut Yhdysvalloissa palkkaavat jopa yönannyjä valvomaan itkevän lapsen rinnalla, jotta itse jaksaisivat töissä. Isukit painavat vaan pitkää päivää. Niin pitkää, ettei kotiäidille tahdo omaa aikaa jäädä ollenkaan.

Tuskin valehtelen kun väitän saman kuvion olevan totta meille niin monille miehen perässä maailmalle lähteneille. Kuinkakohan moni koulutettu suomalaisnainen hoitaa perheen lapsia ulkomailla?

Kun lähdimme Kaliforniaan vuonna 2012 (siltä reissulta kaikki tämän postauksen kuvat!), oli mies lapsen kanssa kotona. Minä sain opiskelupaikan ja mies päätti pitää pienen tyttäremme kanssa sapattivapaata. Oli päätöksestään hyvin tyytyväinen, joskin leikkipuiston ainoa isukki.

joulujuhla

Sitten kun tultiin Ranskaan, vaihtuivat roolin päittäin. Olin raskaana, joten oli luonnollista että jään kotiin. Mutta kohta kaksi vuotta on kulunut ja töihin tekee mieli.  Ulkomailla suomalaisäiti on kuitenkin ihan uuden edessä. Mitä tehdä kun työpaikka ei odotakaan? Kuka hoitaa ja hakee lapset jos päivä venyy?

Meillä Ranskassa, kuten Jenkeissäkin työpäivät ovat pitkiä (lounaatkin parituntisia) ja kun siihen lasketaan työmatkat päälle, on meillä mies poissa kotoa noin 11 tuntia päivästä. Pariisissa lukemat ovat vieläkin hurjemmat.

13010016

Vaihtoehtoina onkin joko pitää pienet lapset hoidossa reilut 10 tuntia päivässä tai pyrkiä järjestelemään itsensä jollain tavalla osaksi aikaa kotiin.  Suomalaista välimuotoa, jossa kotiin pääsisi lasten kanssa jo neljän jälkeen, saa ainakin täällä todella etsiä.

Muutto ulkomaille avartaa enemmän kuin mikään, en ikinä vaihtaisi näitä kokemuksia pois. Mutta ennen lähtöä, muistathan kysyä itseltäsi: kuinka paljon minä olen valmis joustamaan?

Ulkomailla postissa käyminenkin on jännää

Tuossa niitä nyt olisi, meidän puskan kiwejä. Niitä on syöty jo monen viikon ajan, aina aamiaisella. Lisäksi ystävät ovat saaneet lahjaksi ja naapureillekin on kannettu.

Pitkältä ulkomaankeikaukselta Suomeen palannut ystäväni puki sen osuvasti sanoiksi: ”Suomessa on kivaa, mutta välillä vähän tylsää. Ulkomailla postissa käyminenkin voi olla jännää”.

Niinhän se vähän on, vaikka toista vuotta Ranskassa jo viedään, tosi moni arkinen asia tuntuu kutkuttavalta. Kuten nyt nuo kiwit. En voi käsittää, että meidän pihan lonkeroisesta puskasta tuli noin paljon supermarketista tuttuja hedelmiä.

Arkisessa kaupassakäymisessäkin voi olla puolensa. Hedelmähyllyssä on paljon uusia tuttavuuksia, ja olenkin viihdyttänyt ystäviäni kertomalla toistuvista harhaostoksistani. Viimeisin oli tämä: luulin sitä bataatiksi (kuten kaupan lapussa luki), mutta väri olikin sisältä vaalea. Maailmaakiertäneet ystäväni osallistuivat arvausleikkiin. Olisiko se vaalea bataatti? Jamssi? Vai sittenkin eteläamerikkalainen maniokki? Viimeisin osui ilmeisesti oikeaan. Perhe söi siis bataatin sijasta arkiruuaksi juuresta, jollaisesta en ollut koskaan kuullutkaan. Hirmu hyvää.

10347173_10152717588133315_249776767662840259_n

Toisaalta ulkomailla on myös pakko oppia erilailla sopeutumaan ja ottaa tilanteet semmoisina kuin ne tulevat. Pitää avoimin mielin jaksaa tutustua ihmisiin, vaikka ei aina innostaisi. Maanantaisin tytön tanssikurssin aikana on tapana käydä muiden äitien kanssa kahvilla. Olen kuuden italialaismamman keskellä ainoa muunmaalainen. Naiset puhuvat italiaa ja ranskaa sekoittaen, yritän kuunnella ja osallistua keskusteluun. Normaalisti äänekäs minäni on kerrankin hiljaisin, sopeudun ja olen älyttömän iloinen kun joku porukasta muistaa välillä puhua minulle ranskaa, jota ymmärrän. Eksotiikkaa kerrakseen.

Kun miettii, niin ehkä perimmäinen syy ulkomailla asumiseen onkin juuri tämä. Elämä täällä ei ole peruna vaan kiwi.