Mahtuvatko muistot matkalaukkuun?

maisema

Terveiset Alsacen maaseudulta, Sveitsin rajapinnasta, anopin kotoa. Täällä mikään ei normaalisti muutu miksikään, mutta nyt on toisin. Anopin on nimittäin aika luopua liian suureksi käyneestä talosta.

Tähän kotiin liittyy paljon muistoja, joissa minä en ole ollut osallisena. Tavaroita läpikäydessämme olenkin kuullut lukuisia tarinoita menneisyydestä. Kuinka tässä huoneessa asui isoisoäiti ja  kuinka nämä kuvat ovat peräisin Algerian sodasta, jossa isotädin mies oli mukana. Kuinka eräänä vuonna vesi nousi näin korkealle kellarissa ja kuinka tässä tuolissa isoisä tykkäsi aina istua.

valokuvat

Ja mikä virne nousi miehen kasvoille kun tämä löysi lasikuulakokoelmansa 35 vuoden takaa. Näistä lapset varmasti tykkäävät, viedään kotiin! Viedään vain.

Mutta kun diakuvalaatikoita löytyykin lukuisia ja mustavalkoisia valokuviakin triljoona, alkaa ahdistaa. On huonekaluja, jotka eivät mahdu uuteen kotiin. Ottaisitteko? Sitten on viinilaseja, jotka etsivät uutta astiakaappia. Apua. Kuinka paljon muistoja kunkin ihmisen tulee kantaa mukanaan? Joutaisiko tämä jo pois? Onkohan oikeasti järkevää ottaa lapsista joka viikko 500 kuvaa?

Meidän pikkuperheemme tavaramäärä on maailmalla pienentynyt vuosi vuodelta. Ensimmäisen suuren konmarituksemme suoritimme,  kun lähdimme vuodeksi Los Angelesiin opiskelemaan. Emme ottaneet mukaan kuin pari matkalaukullista vaatteita, muutaman lelun sekä joitain valokuvia. Vaikka asuimme riisutussa opiskelija-asunnossa, yllättäen vuoden aikana ei tullut ikävä yhtään design-lamppua saati retrotuolia.

kalkkuna

Tajusin, että ihminen pärjää aika vähällä. Muistot syntyvät elämästä, kuten tämänkin hassunkurisen kalkkunan tapaamisesta sukulaisten maatilalla. Eikö olekin komea!

Oli Los Angelesissa toki yksi asia, jota oikeasti kaipasin. Se oli joka-aamuinen kahvikuppini. Kuppi, joka sopii täydellisesti omaan kouraan ja joka elää kanssani arkisissa, yksinkertaisissa onnen hetkissä.