Paluu oikeille juurille

biot1

Aamulla lihakaupassa kuopukseni osoitti tiskiä ja täräytti ilmoille lempisanansa:

– KALA!

– Kulta, tuo ei ole kalaa vaan lihaa, selitin suomeksi.

Lihakauppias kiinnostui jutustelustamme. Käänsin keskustelumme ranskaksi, minkä jälkeen myös hän alkoi tapailla suomalaisia sanoja kiinnostuneena. Oli nimittäin vastikään nähnyt Suomen luontoa ja maalämpöä koskevan televisio-ohjelman.

biot2

Siinä jutustellessamme kerroin, että vien lapset tänäkin kesänä useammaksi viikoksi Saimaalle saareen. Siellä he saavat käydä isoisän kanssa kalassa ja nostaa mummin kanssa maasta perunoita.

– Välillä tuntuu, että täällä monilta on suhde luontoon kateissa, totesin.

Lihakauppias oli samaa mieltä.

biot3

Viimeksi viikonloppuna perkasin uunista tullutta kalaa ranskalaiselle sukulaiselleni. Hän ei halunnut kokonaista kalaa lautaselleen, vaan sievästi palastellut osat. Kokonaisen eläimen näkeminen kun sai hänet kuulemma voimaan pahoin.

En väitä, että moinen olisi Ranskassa mitenkään tavanomaista – syödäänhän täällä syödään etanoita ja sammakoitakin. Mutta kylläpä silti olisi harmi, jos puoliksi suomalaiset lapseni olisivat isoina samanlaisia hienohelmoja (huomaa tyttären vaatevalinta metsäretkelle).

biot4

Kauppalehdestä luin artikkelin, jossa Piilaakson vaikuttaja kehottaa suomalaisia palaamaan juurilleen. ”Viihdyn Suomessa, koska olette paljon lähempänä luontoa. Amerikkalaiset etsivät aina itseään”, Catherine Fake sanoo haastattelussa.

Vuodet ulkosuomalaisena ovat nostaneet pintaan saman ajatuksen. Sillä sitä minä täällä eniten Suomesta kaipaankin, että voisi kokea olevansa yhtä luonnon kanssa.

biot5

Pienen sellaisen ohikiitävän hetkisen koin taannoin pittoreskin Biotin kylän kulmalta lähtevällä metsäpolulla, jolla saimme käyskennellä ihan itsekseen. Siltä reissulta nämä kuvatkin. Niin kaunista ja tunnelmallista, muttei siltikään sama juttu kuin suomalainen metsä. (Suokaa anteeksi nostalgiahuumani.)

Vielä reilu viikko, sitten täältä tullaan rämeikkö!

Mikä on metsä?

lac1

Vakava keski-ikäistyminen vaivaa. Tai sitten olen taas raskaana (vitsi vitsi).

Viime viikolla olin lasten kanssa piskuisessa viiden palmun puistossa “tutkimusmatkalla”.

– Ihanaa olla metsässä! tyttäreni huudahti.

Arvaatte toki: meinasin ruveta itkemään. Voi tyttörukkaa, millaisia metsiä häneltä onkaan elämässä jäänyt näkemättä. Aikani lasteni kohtaloa dramaattisesti surkuteltuani päätin, että jälkikasvu on saatava metsään. Jonnekin, missä polut ovat polkuja, eivätkä valmiiksi asfaltoituja reittejä.

lac5

Koska aurinko ei meitä tänä sunnuntaina auttanut, suuntasimme järvelle noin puolen tunnin matkan päähän kotoa. Lac de Saint-Cassian-järvi sijaitsee lähellä Frejus’n kaupunkia. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä ja kolme kilometriä leveä järvi, joka syntyi padon sortumisen seurauksena 50-luvulla. Onnettomuus vaati silloin yli 400 ihmisen hengen ja oli yksi 1900-luvun järkyttävimmistä katastrofeista Ranskassa.

lac3

Nyt paikalla on vettä ja paljon pusikkoista metsää, mikä kelpasi äidin pahimpaan nostalgiahuumaan.

– Tämä on ihan kuin Suomessa. Kamalan kivikkoista, oksat pistelevät ja itikat purevat, sanoi mies puolivälissä matkaa, joka oli aikamoista rämpimistä.

Nauratti. Noin kolmen minuutin jälkeen tyttären suusta kuului: – Mutta missä ovat kaikki kaverit?

Onneksi ravintola, liukumäki ja keinu olivat kävelymatkan päässä. Kesällä voidaan sitten tulla polkuveneilemään.

lac6

lac2