Ne ovat täällä taas

tignes tunnekuohut

Ah! Talviolympialaiset ovat alkaneet! Les Jeux Olympiques!

Tiedoksenne: olen intohimoinen penkkiurheilija aina parin vuoden välein – eli olympialaisten aikaan. Innostun tietty erityisesti kun suomalainen saa mitalin, mutta suoraan sanottuna minulle riittää älyttömästi iloa oikeastaan ihan jokaisen kisaajan voitosta. Tämmöisen syväkokijan rinnassa läikähtää kun vuosia harjoitellut onnistuu elämänsä tärkeimmässä tapahtumassa. Katsokaa nyt tuota amerikkalaista kelkkailijaa, miten onnellinen! Entä tuo hollantilainen pikaluistelijasankari! Mikä onnenpäivä!

Millaisia tuntemuksia kisat herättävät teissä?

Tänään kun ranskalainen kumparelaskija Perrine Laffont voitti kultaa, pyyhin kyyneleitä. Jo eilen tulevasta kisasta puhuttiin paikallisessa urheiluohjelmassa intohimoisesti: kestääkö nuoren Laffontin hermot vaiko eivät? Kuinka löytää laskemisen ilo varsinaisessa kisassa?

Kun Perrinen voitto sitten selvisi, ranskalaiset tunteet kuohuivat valtoimenaan. Väsynyt Laffont alkoi itsekin itkeä suoran lähetyksen haastattelussa. Voit katsoa sen täältä.

Oikeasti – miten kukaan voi tällaisen ääressä pysyä kylmänä? En minä ainakaan. Jamais! 

(Olympialaishuumaa yritän toki aina tartuttaa myös jälkikasvuuni – välillä paremmin, välillä kehnommin siinä onnistuen. Heh.)

Tignes

Innokkaasti odotan myös Kiinan lumilautajoukkueen pärjäämistä. Mehän Lillin kanssa haastattelimme podcastiimme jokunen aika sitten joukkueen suomalaista valmentajaa, Timo-Pekkaa, joka kertoi joukkueensa neljän vuoden matkasta kohti tätä huipentumaa.

Tässä joka suuntaan säntäilevässä maailmassa olympialaiset edustavat tarpeellisen pysyvää ja muistuttavat meitä myös menneistä vuosista. Kippis ja kiitos!

 

P.S. Me olemme muuten juuri saapuneet perinteiseltä lapsiystävälliseltä parisuhdehiihtolomaltamme Alpeilta, mistä tosiaan tämän postauksen pari kuvaakin. Elämä hymyilee taas valtoimenaan. Matkakohteemme oli tällä kertaa uusi, mutta päiväohjelma noudatteli aika tarkasti viimevuotista, josta voit lukea lisää täältä.

 

Jouluruohot ja hanhenmaksat – hyviä pyhiä Ranskasta

joulupukki

Tuo kuva kertoo kaiken olennaisen. Meillä kotona Ranskassa joulupukin päästä kasvaa ruohoa, vaikka tietysti kaikenlaisen ruohon pitäisi minusta liittyä pääsiäiseen ja keltaisiin tipuihin. Jopas jotakin.

Kyse on tietysti provencelaisesta traditiosta, le blé de noëlista, eli joulun vehnästä. Perinteen mukaisesti edelliskauden siemenet pannaan kasvamaan joulukuun neljäntenä päivänä. Jos jouluna vehnä (tai vaihtoehtoisesti linssit tai kikherneet) ovat itäneet hienosti, tulevasta kaudesta on tulossa hyvä.

Samaan syssyyn kuuluu sitten sanoa provencelaisesti ääntäen “Quand lou blad vèn bèn, tout vèn bèn !” – Kun vehnä voi hyvin, kaikki on hyvin!”  

Me vietämme tänä vuonna joulun miehen sukulaisissa, mikä tarkoittaa, että joulu suomalaisittain  muutenkin pikkuisen hassunkurinen.

Joulupuuroa ei syödä (“voithan sä tehdä, mutta ei kukaan syö puuroa vapaaehtoisesti”), eikä siis kukaan saa mantelia. Yhyy. Sen sijaan loppiaisena kyllä syödään kuninkaiden torttua, joka ajaa vähän saman asian: sen sisälle on piilotettu pieni posliiniveistos, jonka saaja saa painaa päähänsä kultaisen kruunun.

No, glögit ja vihreät kuulat ujutin kaikesta huolimatta laukkuun mukaan. Jos jossain välissä sittenkin… Varsinaista jouluruokaahan ei suvun juhlapöytään hanhenmaksan, graavilohen ja suklaisen jälkiruokahalon lisäksi oikeastaan kuulu. Jouluruoat no – ne vaihtelevat isossa maassa alueittain, jos niitä on ollenkaan.

Juuri eilen keskustelin joulunvietosta koulun portilla erään isoäidin kanssa.

– Minä vielä pohdin, että mitä ruokaa laittaisin jouluksi, hän sanoi.

– Ai? Meillä on Suomessa jouluna tarjoillaan aina samaa ruokaa.

– Niinkö? Kiinnostavaa. Mitä?

– No kinkkua, kasvismuhennoksia ja…

– Kinkkua?!

 

Heh. Toivottavasti ensi vuonna sitten…

Hyvää joulua kaikille! Joyeux Noël!

 

Lomailua vaihteeksi kodin kupeessa

rantaelämää4

Teimme tänä vuonna radikaalin päätöksen: jäimme koulujen loputtua pariksi viikoksi Ranskaan sen sijaan, että olisimme kiirehtineet Suomeen. Herranjestas sentään, ihmisethän maksavat päästäkseen tänne lomalle. Miksi meillä on lomalla aina niin kiire pois?

Viime vuoden Suomen heinäkuu kohteli meitä niin kylmästi, että ajatuskin siitä viluttaavieläkin. Joka aamu satoi ja mittari näytti kolmeatoista. Jos seura ei olisi ollut erinomaista, olisivat kesämuistot aika paljon harmaammat. Eniten harmitti se, että sitten kun elokuussa palattiin Ranskaan, olivat miljoonat turistit täällä vallanneet hiekkarantojen pienimmänkin kaistaleen. Samanaikaisesti Suomessa taas nautittiin mitä parhaasta kesästä.

rantaelämä11

Tänä vuonna minä halusin lasten pääsevän edes vähän rantaelämän makuun. Myöhensimme lähtöämme parilla viikolla: sen sijaan Suomesta meinataan nauttia melkein elokuun loppuun saakka. Suomen sääkarttoja kun tiirailen, tuntuisi olleen ihan hyvä päätös.

rantaelämä21

Ranskan elämässä parasta mitä tiedän ovat illat Cap d’Antibesin alkupäässä sijaitsevalla Port Gallice -sataman kupeessa sijaitsevalla aurinkorannalla, heti miehen palattua töistä. Lasten pitkien lomapäikkäreiden päälle pakkaan rannalle eväät, ehkä aikuisille yhdet oluet. Iltakuuden-seitsemän tienoilla heinäkuun turistit ovat  jo palanneet hotelleihinsa,  hiekalla on väljää. Ulkona on yhä lähes 30 astetta, lapset hilluvat innoissaan meressä. Aurinko paistaa vielä, mutta matalammalta, eikä pistoksia enää tarvitse niin pelätä. Rentouttavaa.

Kotona ollaan vasta yhdeksän jälkeen. Mikäs kiire tässä, lomalla.

 

Holiday at home

Usually we fly to Finland as soon as schools are over. This year we decided to stay a bit at home: I mean we do live in a holiday destination called the French Riviera. Why not enjoy it a little bit?
The best thing I know is to pack the dinner with us and head to the beach for the evening. That is when the tourists have already gone for the day and there there is lot’s of space to play around. These pics are from Port Gallice, close to Juan les Pins. What a perfect evening!