Yllätyksiä täynnä / Surprises surprises

Juoksin tänään hikihatussa tyttären koululle. Olin nimittäin aamukävelyllä törmännyt ystävään, joka vietti lastensa kanssa vapaapäivää rannalla.

Mitä ihmettä? Eikö tyttäresi ole tänään koulussa? kysyin.

Ei, tänään on koulun keittäjien lakko, etkö ole kuullut? Olisin joutunut hakemaan lapsen kotiin jo puoliltapäivin, joten päätin pitää vapaapäivän, hän kertoi.

Kylmä hiki nousi otsalle. En todellakaan ollut kuullut lakosta. Miten on mahdollista, etten ole kuullut? Onko minulta jäänyt taas jotain ymmärtämättä?

Vasta pari kolme viikkoa sitten sain kuulla, että ensi viikolla alkava syysloma on Ranskassa kaksiviikkoinen. KAKSIVIIKKOINEN! Ja juurihan se koulu alkoi, syyskuun alussa.

–  Mikset kertonut, että syysloma kestää kaksi viikkoa, tivasin silloin mieheltäni.

– No, ei minulle tullut mieleenkään, ettet tiennyt. Ranskassa syysloma on aina kaksi viikkoa.

Niinpä. Minun päähäni oli juuttunut suomalainen lukujärjestys, jonka mukaan syysloma on aina maksimissaan viikon. Yhtälaillahan minulle oli ollut yllätys, että kouluruokailuun pitää ilmoittautua ja että siitä pitää maksaa. Ja, että kouluun pitää ensimmäisellä viikolla viedä paketillinen nenäliinoja, muovikuppeja ja kosteuspyyhkeitä. Ja että urheiluharrastuksiin täytyy saada lääkärintodistus.

Olisihan äidin pitänyt kaikki nämä asiat selvittää, tiedän. Mutta kaikkea ei vaan tule ajatelleeksi. Omista elämän varrella opituista tavoista on yllättävän vaikeaa päästä eroon.

Saavuin koululle hiki valuen. Ilmoitustaululla ei ollut merkintää lakosta. Meidän koulu ei siis kuulu lakon piirin.  Hyvä niin.

Mutta kertoisiko joku vielä miksi?

I hurried to my daughter’s school at lunchtime. I had namely bumped into a friend on the beach who was having a day off with the kids.
– Isn’t your daughter at school today?
– Nope, today is the strike of the school cooks, haven’t you heard? I would have had to get my daughter home already at noon, so I decided to have a day off.
I felt a cold sweat on my forehead. I hadn’t heard of any strike. How is that possible? Did I again miss something important?
Just a couple of weeks ago I learnt that the fall break or ”le Toussaint” is actually two weeks long. TWO WEEKS! And the school started just a month ago.
–  Why didn’t you tell me that le Toussaint is two weeks long? I asked my husband (who is French).
–  It didn’t cross my mind that you wouldn’t know that. It’s always been two weeks long in France.
I admit. I still have the Finnish schedule stuck in my head.  According to my knowledge and experience, the fall break lasts maximum a week. It had also come as a surprise to me that you’re supposed to sign up for the school cantina and actually pay for it (in Finland it is all free). And just how weird it felt when the school asked us to bring a bit of money, a pack of plastic cups and a box of tissues to class during the very first week?
I should have known, I should have checked. But you just don’t think of everything. Plus it is surprisingly hard to get rid of all the learnt customs, even at 36.
I arrived to school sweating. There was no information about a strike on the bulletin board. That most probably meant that our school didn’t take part in it. Good.
But can someone please now tell me why that is? 

 

Bébé kasvattaa kohta äitiä

Aika moni tämän blogin lukijoista on varmaan tutustunut Pamela Druckermanin teokseen ”Bringing Up Bébé”. (Niille, jotka eivät tiedä, Druckerman on siis amerikkalainen kirjailija, joka asuu perheensä kanssa Pariisissa ja on kirjoittanut ranskalaisista kasvatusmetodeista bestsellerin. ) Täällä ollessani olen verrannut Druckermanin kokemuksia omiini; osa on samankaltaisia, osa taas aivan jotain muuta. Yksi on kuitenkin yhtäläinen, nimittäin episodi nimeltä caca boudin (vapaasti käännettynä kakkapökäle).

Aloitetaan alusta.

Naapurissamme asuu tyttäreni samanikäinen koulukaveri.  Hän käy meillä usein leikkimässä, mistä molemmat lapseni tykkäävät kovasti.  Ja koska hänen perheessään puhutaan vain yhtä äidinkieltä, on hän myös omaa tyttöäni sujuvampi ja räväkämpi suustaan.

–  Tyttö on koulun alettua alkanut puhua tuhmia, hänen äitinsä kertoi minulle.

–  Oletteko huomanneet samaa? hän kysyi.

Enpä ollut. Ajattelin sen johtuvan kielestä. Lapsi puhuu koulussa ranskaa, mutta kotiintullessa vaihtaa äitinsä kieleen. Ehkäpä tuhmat sanat unohtuvat välitunnille, ajattelin. Tai ehkä hän ei ymmärrä niitä vielä.

Mutta sitten naapurintyttö tuli kylään.

–   Caca boudin, caca boudin, caca boudin, caca boudin! pieni naapurimme huusi jokaisella hypyllään trampoliinissa.

–   Mitä tyttö huutaa? kysyin vuoroaan odottavalta lapseltani.

–  Se huutaa caca boudin, hän vastasi ja nauroi. Ja huusi samalla mitalla omalla vuorollaan.

Koska muistin Druckermanin kirjoittaneen caca boudinistä, kaivoin opuksen pitkästä aikaa esiin. Kuten kirjailija, olin epävarma kuinka ”kakkapökäleeseen” pitäisi suhtautua. Onko kyseessä nyt sitten tuhma sana, josta pitäisi huomauttaa, vai pitäisikö antaa asian vain olla.  Päädyin toimimaan kuten hän, eli varman päälle: pyysin tyttöjä lopettamaan hölmöilyn heti (vaikka viekas naapurintyttö väittikin äitinsäkin niin sanovan).

Ja samalla tajusin jotain tosi tärkeää. Ymmärsin että tämä oli vasta alkua. Että tulppa oli nyt auki.

Tyttö viettää päivänsä ympäristössä, jollaisesta minulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta.  Hän kertoo juttuja, joita en voi ymmärtää täysin koska en tunne sosiaalista kontekstia.  Ihan kohta hän puhuu ranskaa paremmin kuin minä.  Pian minä olen se, jota opastetaan eteenpäin tässä vieraassa ympäristössä. Se äiti, joka ei tajua mitään.

Apua. Pysäyttäkää kellot.

Kolmen ruokalajin lounas kolmevuotiaalle

kouluruoka

Paikallislehdestä voi päivittäin lukea, mitä pian kolmevuotias tyttäreni kunakin päivänä syö koulussa.

Tänään on näemmä alkupalaksi tarjolla porkkanoita ja punajuuria viinietikalla, pääruuaksi haudutettua kalkkunanpaistia tuoreilla ranskalaisilla perunoilla ja jälkiruuaksi suklaajäätelötikku.

Viime viikolla lapselle tarjottiin lehden mukaan tuoretta ”cappelleti”-pastaa naudanlihakastikkeella. Oli pakko googlata, että mikä hitto on cappelleti.

Ei ihme, että aiemmin kaikkea hyvällä ruokahalulla kotona syönyt tyttäreni on alkanut käyttäytyä kehnosti. Pöydän päästä kuuluu yhä useammin YÄÄK tai BLÄÄ ja lautanen tyrkätään mielenosoituksellisesti sivuun. Myönnetään. Meillä on vain harvoin kolmen ruokalajin illallisia.

Tyttären koulukaverin isä kertoi minulle yhtenä keskiviikkona, että hänen lapsensa oli karannut salaa kouluruokailuun, vaikka sinä päivänä oli tarkoitus syödä kotona. Kuka nyt äidin patojen ääreen haluaisi.

Sama koskee perheen pienintä. Siitä lähtien kun poika on alkanut käydä hoitajansa luona kaksi kertaa viikossa, kotona tehdyt vihannesmössöt eivät maistu. Ihana hoitajamme kertoo aina illalla, kuinka poika on syönyt munakoisoa kinkulla ja tuorejuustolla. Tai herkutellut isoäidin kesäkurpitsapaloilla.

Turha tässä on äidin ottaa itseensä. Iloitaan nyt vaan siitä, että lapset pääsevät nauttimaan ranskalaisista herkuista.