Kännykkäkielto voimaan 2018

känny

Nyt se sitten tapahtui: Ranskan opetusministeri ilmoitti sunnuntaina, ettei kännyköitä enää ensi syksystä alkaen saa tuoda kouluun. Miltähän tämä mahtaa kuulostaa suomalaisista digiluokkien opettajista? Tai suomalaisista oppilaista?

No, mikään älyttömän suuri uudistus tämä ei Ranskalle ole, sillä kännyköitähän ei nykyäänkään saa tuoda luokkahuoneisiin kuin erityistilanteissa. Uusi kielto koskee nyt kuitenkin myös välitunteja ja sitä kuuluisaa, parituntista lounastaukoa (lukiota lukuunottamatta). Puhelinta ei kouraan saa ottaa, vaan lepoaika tulee viettää kavereiden kanssa leikkimällä ja pelaamalla, oli kyse ihmisen perusoikeuksista tai ei.

Opetusministerin mukaan on ongelmallista, että oppilaat viettävät vähät vapaa-aikansa ruudun ääressä. Kyse on siinä mielessä myös “kansallisesta terveydestä”, ministeri sanoo.  Kiellon avulla on tarkoitus myös tapella nettikiusaamista vastaan, mikä se on Ranskassakin hirmu yleistä. Ehkä koulukavereista tulisi nakutettua vähemmän pahaa jos kännyä ei olisi kourassa, saati nyt postattua tyhmiä kuvia.

Kaivamieni tietojen mukaan Ranskassa noin 60 prosentilla 7-11-vuotiaista on kännykkä. Suurin osa ajattelee kuitenkin, että  kännykkä kuuluu vasta yli 11-vuotiaalle, eli yläasteelaiselle. Suomessa tilanne on toinen: siellä jo moni ekaluokkalainen saa oman puhelimen. Hankinta varmasti isoksi osaksi selittyy yksin taitetulla koulumatkalla. Sellainenhan on Ranskassa täyttä utopiaa, samoin kuin lapsen pitkät, yksin vietetyt iltapäivätkin.

Meidänkin kuusivuotias haaveilee aina kännykästä Suomen matkojen jälkeen. Onneksi Ranskassa se sitten unohtuu – sillä eihän kavereillakaan ole täällä puhelimia. Leikkikapulat, niin kuin tuo vanha yläkuvassa, riittävät hyvin.

Kuinka tämä kännykielto sitten oikein pannaan voimaan, se onkin toinen juttu. Saattaahan olla, että kännyköitä voi joskus tarvita kesken päivän, jotta voisi soittaa vanhemmille. Joskus puhelimia käytetään myös opetustarkoituksissa.

Pitääkö kouluille vastaisuudessa asentaa erilliset kännykaapit? Vai joutuuko opettaja rankaisemaan väärinkäytöksistä?

 

 

Hei, olen tyttö. En ole poika.

Helena

– Hello, I’m a girl.

– Are you a boy?

– No, I’m a GIRL.

Kuusivuotias tyttäreni on aloittanut koulussa englannin opiskelun. Asumme maassa, jossa lapsille opetetaan ensimmäisellä kielitunnilla erottamaan pojat tytöistä ja tytöt pojista.

Se nauratti kovasti. Olen nimittäin näin etänä seurannut synnyinmaassa vellonutta keskustelua pojista ja tytöistä, ja kuinka sitä ei pitäisi koulumaailmassa erikseen korostaa.  Suomessa ollaan mielestäni ihan oikeilla linjoilla, kunhan tässäkin muistettaisiin ne harmaan sävyt – mikäänhän ei tunnetusti ole täysin mustavalkoista.

Ranskassa pojat ovat pitkälti poikia ja tytöt tyttöjä, kyllä. Jos tästä aiheesta (ei saa puhutella tytöistä tyttöinä!) yrittää tässä omassa asuinympäristössä virittää keskustelua, saa takuuvarmasti osakseen kummastelevia katseita. Niin – huomasinhan vielä viime joulunakin yhden nettilelukataloginkin jaetun tyttöjen ja poikien mukaan. Pojille tarjottiin autoja ja tytöille nukkeja. Huhhuijakkaa.

Toisaalta – olen näin Ranskan vuosien jälkeen saanut huomata, että konservatiivisesta kasvatuksesta huolimatta sukupuolierot saattavat korostua joissain tilanteissa ja odotuksissa Suomessa jopa Ranskaa enemmän. (Toki tämä ehkä muuttuu tulevaisuudessa).

Ranskassa olen kuullut naisen ja miehen olevan parhaimmassa tapauksessa toistensa täydentäjät. He eivät siis toistensa vastapuolet tai vihamiehet, vaan toisilleen complémentaire. 

Heitän tässä ilmoille pari ajatusta.

ranta-lapset2

Pitkään Suomessa asunut ranskismieheni sanoi taannoin, että suomalainen mies on sellainen, joka pysyy hengissä vaikka yksin keskellä lumista talvimetsää ja sytyttää vaikka märistä oksista nuotion. Suomalainen mies ei pienestä hätkähdä, vaan puskee läpi jään vaikka pelkällä sisulla ja remontoi ohessa talon. Eikä mielestäni ole aivan väärässä. Suomalainen mies on latinonäkökulmasta miesten mies, todellinen äijä.

Romanttinen, auringosta ja kevyistä elämäniloista nauttiva ranskalainen serkku puolestaan voi olla – rakkausvalmentaja Florence Escaravagea lainatakseni –  myös hyvin sinut “feminiinisen puolensa kanssa” (vaikkei tätä kasvatuksessa korostettaisi). Ranskalainen mies saattaa lausua runoja ja kantaa vaimonsa kimaltavaa käsilaukkua häpeilemättä. Hän on hoikka, harvoin lihaskimppu ja pukeutuu istuvaan kukalliseen paitapuseroon, muttei ole heikko (vaikkei osaisi hakata puita saati soutaa).

Vai?

ranta-lapset

Toisaalta mitä tulee siihen complementaireen, esimerkiksi ranskalaisissa illanistujaisissa miehet ja naiset istuvat sekaisin, mies-nainen-mies-tyyliin, koska eri sukupuolten edustajat viihtyvät erinomaisesti keskenään ja haluavat viettää aikaa yhdessä. Jopa ranskalainen feministi, Simone de Beauvoir koki miehettömät, sukupuolen mukaan erotellut illalliset Amerikan vierailunsa aikana surullisina*, vaikka naisten aseman puolesta taistelikin.

Toisaalta monissa suomalaisissa juhlissa taas näin ei ole. Kuinka moni ollut tilaisuuksissa, joissa miehet karkaavat keskenään saunaan tai grillaamaan ja naiset jäävät keittiöön höpöttämään. Erottelu tehdään sukupuolen mukaan. Miksi näin on?

Tyttäreni on englannin opiskelusta innoissaan. Jännityksellä odotan seuraavan oppitunnin sisältöä.

*Mona Ozouf: Women’s Words: Essay on French Singularity

 

 

 

Millaista on hiljaisesti hyväksytty arkipäivän rasismi?

arkipaivan rasismi

” Tytön koulukaverin äiti (aasialaistaustainen) oli käynyt  katsomassa pikkukaupunkimme katolista koulua valitessaan leikkikoulua pojalleen. Koulun rehtori oli sanonut koulunsa parhaita puolia olevan sen, ettei siinä koulussa ole ulkomaalaisia! Ja kyseessä on siis 2,5-vuotiaana aloitettava maternelle-luokka. Arkipäivän rasismia Belgiassa.”

Luin Belgiassa asuvan kanssasisareni kokemuksesta eräästä Facebookin ryhmästä ja pyysin häneltä lupaa käyttää sitä blogissani. Hänen asiansa nimittäin kosketti kovasti: tällaiseen “hiljaisesti hyväksyttyyn”, jopa tavaksi tulleeseen arjen rasismiin olen valitettavasti törmännyt nykyisessä kotimaassani Ranskassa myös itse.

Erityisen raivostuttavaa on se, kun aikuiset puhuvat pienten lasten osaamisesta ja olemisesta heidän syntyperänsä perusteella. Kuten silloin, kun tuttavani oli puhunut lasteni koulusta kaverinsa kanssa. Hän itse oli valinnut jälkikasvulleen yksityiskoulun.

–  Tiedätkö, tämä kaupungilla työskentelevä ihminen kertoi minulle, ettei se ole hyvä koulu, koska siellä on niin paljon… no tiedäthän.

tulppaani

Niitä. Tiesin tietysti, että tässä keskustelussa niillä tarkoitettiin pohjoisafrikkalaistaustaisia lapsia, tavallisia, pieniä, Ranskassa syntyneitä ja ranskaa puhuvia ihmisiä. Joku saattaa kutsua heitä myös maahanmuuttajiksi, vaikka perhe olisi ollut maassa jo sukupolvia.

Minua, vaaleaa pohjoismaalaista, ei maahanmuuttajaksi ole sen sijaan kutsuttu koskaan, vaikka sellainen olen. Syrjintääkään en ole kokenut henkilökohtaisesti, ehkä siksi, että pärstä on kuin äärioikeistolaisen Front Nationalin vaalimainoksesta. C’est pas pareil.

Kun aikoinaan valitsimme asuinaluettamme kotikaupungissa, oli pohdittava toki myös lasten koulua. Moni kunnianhimoinen vanhempi saattaa Ranskassa hakea lapselle paikkaa arvostetussa kielikoulussa, toinen taas suosia katolista yksityiskoulua.

Me halusimme lapsemme kuitenkin tavalliseen, hyvään esikouluun. Tavoitteena oli löytää mahdollisimman heterogeeninen oppilaitos, sellainen, joka olisi jonkinlainen yhteiskunnan peili: kaikenlaisia lapsia kaikenlaisista perheistä, eikä yksikään ryhmä yliedustettuna.

Yhdyn erään ranskalaistuttavani sanoihin: matematiikkaa ja englantia voimme opettaa kotonakin, mutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä lapsi oppii koulussa. (Vaikka välillä ranskalainen koulujärjestelmä ottaakin vanhempana pirusti päähän). Todellinen Ranska vaan sattuu olemaan hirmu värikäs ja monisyinen: siksi on hyvä oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen.

unikot

Varmasti taustalla vaikutti myös se, että olimme molemmat käyneet ihan tavallisen julkisen ala-asteen: minä Mikkelissä, mies Alsacessa. Molempien kokemukset olivat hyviä ja näin jälkikäteen katsottuna myös tärkeitä –  näinhän minä myös teinivuosieni aikana Belgiassa millaista varakkaan yksityiskoulun ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen elämä voi olla. Ulkomailla oleminen oli aivan mieletöntä, mutta ihan oman henkisen kasvun kannalta sanoisin, että onneksi olivat myös ne toisenlaisen teinitodellisuuden kokemukset Itä-Suomesta.

Omien lasten koulutaival on vasta ihan alussa ja maailmanmenosta voisi nopsasti päätellä,  että näitä asioita tulee vuosien varrella, mahdollisten muuttojenkin yhteydessä vielä pyöriteltyä monta kertaa. Olisin kuitenkin halukas kuulemaan, että millaisia kokemuksia teillä on koulumaailmasta. Oletteko kohdanneet hiljaista rasismia vanhempien tai lasten keskuudessa?