Päivä ranskalaisessa koulussa

koulupaiva

Olin  epähuomiossa mennyt lupaamaan pikkuisen liikoja. Olin merkannut tyttären opettajan uimavalvojakalenteriin nimeni eilisen kohdalle. Maanantaina opettaja kuitenkin lähestyi minua ja sanoi:

– Madame, muistattehan, että huomenna iltapäivällä on myös lasten teatteriretki, johon lupasitte osallistua jo viime syksynä?

Ah, oui? Enpä ollut muistanut, mutta eipä sitten auttanut kuin kiemurrellen vetää suu hymyyn ja sanoa:

– No niin, minäpä siis vietän koko päivän kanssanne!

Tyttöhän oli luonnollisesti vallan innoissaan: äiti mukana koulussa aamusta iltaan! Jippii!

Hetken hämmennyksen jälkeen päätinkin ottaa uuden kokemuksen vastaan avoimin mielin. Pääsinhän näin myös tutustumaan ranskalaisen kouluun, mikä terrori-iskujen myötä tiukentuneiden turvajärjestelyiden vuoksi on ollut mahdotonta.  Ja toisaalta sain nähdä omin silmin, kuinka kuria pidetään – huutavista opettajistahan tässä maassa huhutaan paljon.

Yllätyksekseni aamun uintireissuhan meni kerrassaan erinomaisesti. Bussilla mentiin uimahallille, missä päätehtäväni, tyttöjen  uimahattujen venyttäminen karkaileville välimerellille kiharoille onnistui ainakin ysin arvoisesti. Sitä paitsi pikkumuikkelit olivat ihanan kohteliaita.

– Bonjour madame. Madame, voitteko auttaa? Madame, voitteko laittaa hatun päähäni?

Kun pienokaiset pääsivät veteen, uimakoulua oli hauska seurata. En kuullut kiljuntaa tai karjuntaa juuri lainkaan, vaikka luokanopettaja kehottikin minua valvojana kovempiin otteisiin. Osasihan se ja se käyttäytyä? Komennatte pukuhuoneessa kunnolla! JA sanotte, että vihkoon tulee punainen pilkku jos ei totella! 

Iltapäivällä lounaan jälkeen lähdettiin sitten kävellen teatteriin. Meidän ryhmästämme huolehtivat opettajan lisäksi kolme äitiä. (Tasa-arvohuomautus: naapuriluokan valvojina kunnostautuivat tutut isät.)

Kun reilun kilometrin poukkoilevan vaelluksen jälkeen pääsimme teatterille, koulun sadat oppilaan asetettiin aulaan jonoihin. Siellä teatterin työntekijä aloitti puheen, jota jokaisen oppilaan (huom. tässä tapauksessa myös kuusivuotiaiden) oli määrä kuunnella. Puhe meni lyhennettynä suurin piirtein näin:

–  Tässä esityksessä te saatte nauraa, mutta sitten kun vitsi on ohitse, nauru pitää lopettaa. Jaloilla ei saa potkia tuoleja eikä jutella saa, muuten esiintyjän on vaikea keskittyä.

Voi jestas, kuulostaapa tosiaan hirveän hauskalta, pohdin. Kun täti oppilaiden edessä puhui (ilman mikrofonia), lapset keskittyivät lähinnä vertailemaan teatterilippujaan ja pyyhkimään hikeään. Näinköhän Suomessakin kerrataan käytössäännöt aina ennen esityksiä? Ehkäpä sitten.

Teatteriesitys oli kuin olikin hauska: klovni temppuili, törmäili ja kaatuili. Lapset hirnuivat kielloista huolimatta ja kommentoivat esiintyjän temppuja aina kun… saivat. Käytävällä istuva teatterin työntekijä nimittäin kulutti puolitoistatuntisen vaatimalla nuorelta yleisöltä hiljaisuutta. SHHHH!!! SHHHH!! SHHHH!! SHHHHH!!!!!

Miksi? Kertokaapa se minulle. Itse selittäisin sitä ehkä näillä arvostetuilla ranskalaisilla käytöstavoilla, joihin kouliminen aloitetaan maassa varhain. Ja kieltämättä lapset istuivatkin kiltisti paikoillaan koko esityksen ajan. Se oli sitä yhden aikuisen ärsyttävää suhinaa lukuunottamatta oikein mukava hetki.

Kotimatkan poukkoilimme takaisin koululle ja jutustelimme rimpuilevien lasten kanssa esityksestä. Pienokaiset komennettiin takaisin jonoon aina kun väsyneen askel hairahtui sivuun. Yks kaks yks kaks, marssi yks kaks. 

Kaukaa kuulin jonkun aikuisen huutavan: – Etkö ymmärrä mitään? Sinua ei kyllä oteta enää koskaan mukaan!

Kännykkäkielto voimaan 2018

känny

Nyt se sitten tapahtui: Ranskan opetusministeri ilmoitti sunnuntaina, ettei kännyköitä enää ensi syksystä alkaen saa tuoda kouluun. Miltähän tämä mahtaa kuulostaa suomalaisista digiluokkien opettajista? Tai suomalaisista oppilaista?

No, mikään älyttömän suuri uudistus tämä ei Ranskalle ole, sillä kännyköitähän ei nykyäänkään saa tuoda luokkahuoneisiin kuin erityistilanteissa. Uusi kielto koskee nyt kuitenkin myös välitunteja ja sitä kuuluisaa, parituntista lounastaukoa (lukiota lukuunottamatta). Puhelinta ei kouraan saa ottaa, vaan lepoaika tulee viettää kavereiden kanssa leikkimällä ja pelaamalla, oli kyse ihmisen perusoikeuksista tai ei.

Opetusministerin mukaan on ongelmallista, että oppilaat viettävät vähät vapaa-aikansa ruudun ääressä. Kyse on siinä mielessä myös “kansallisesta terveydestä”, ministeri sanoo.  Kiellon avulla on tarkoitus myös tapella nettikiusaamista vastaan, mikä se on Ranskassakin hirmu yleistä. Ehkä koulukavereista tulisi nakutettua vähemmän pahaa jos kännyä ei olisi kourassa, saati nyt postattua tyhmiä kuvia.

Kaivamieni tietojen mukaan Ranskassa noin 60 prosentilla 7-11-vuotiaista on kännykkä. Suurin osa ajattelee kuitenkin, että  kännykkä kuuluu vasta yli 11-vuotiaalle, eli yläasteelaiselle. Suomessa tilanne on toinen: siellä jo moni ekaluokkalainen saa oman puhelimen. Hankinta varmasti isoksi osaksi selittyy yksin taitetulla koulumatkalla. Sellainenhan on Ranskassa täyttä utopiaa, samoin kuin lapsen pitkät, yksin vietetyt iltapäivätkin.

Meidänkin kuusivuotias haaveilee aina kännykästä Suomen matkojen jälkeen. Onneksi Ranskassa se sitten unohtuu – sillä eihän kavereillakaan ole täällä puhelimia. Leikkikapulat, niin kuin tuo vanha yläkuvassa, riittävät hyvin.

Kuinka tämä kännykielto sitten oikein pannaan voimaan, se onkin toinen juttu. Saattaahan olla, että kännyköitä voi joskus tarvita kesken päivän, jotta voisi soittaa vanhemmille. Joskus puhelimia käytetään myös opetustarkoituksissa.

Pitääkö kouluille vastaisuudessa asentaa erilliset kännykaapit? Vai joutuuko opettaja rankaisemaan väärinkäytöksistä?

 

 

Hei, olen tyttö. En ole poika.

Helena

– Hello, I’m a girl.

– Are you a boy?

– No, I’m a GIRL.

Kuusivuotias tyttäreni on aloittanut koulussa englannin opiskelun. Asumme maassa, jossa lapsille opetetaan ensimmäisellä kielitunnilla erottamaan pojat tytöistä ja tytöt pojista.

Se nauratti kovasti. Olen nimittäin näin etänä seurannut synnyinmaassa vellonutta keskustelua pojista ja tytöistä, ja kuinka sitä ei pitäisi koulumaailmassa erikseen korostaa.  Suomessa ollaan mielestäni ihan oikeilla linjoilla, kunhan tässäkin muistettaisiin ne harmaan sävyt – mikäänhän ei tunnetusti ole täysin mustavalkoista.

Ranskassa pojat ovat pitkälti poikia ja tytöt tyttöjä, kyllä. Jos tästä aiheesta (ei saa puhutella tytöistä tyttöinä!) yrittää tässä omassa asuinympäristössä virittää keskustelua, saa takuuvarmasti osakseen kummastelevia katseita. Niin – huomasinhan vielä viime joulunakin yhden nettilelukataloginkin jaetun tyttöjen ja poikien mukaan. Pojille tarjottiin autoja ja tytöille nukkeja. Huhhuijakkaa.

Toisaalta – olen näin Ranskan vuosien jälkeen saanut huomata, että konservatiivisesta kasvatuksesta huolimatta sukupuolierot saattavat korostua joissain tilanteissa ja odotuksissa Suomessa jopa Ranskaa enemmän. (Toki tämä ehkä muuttuu tulevaisuudessa).

Ranskassa olen kuullut naisen ja miehen olevan parhaimmassa tapauksessa toistensa täydentäjät. He eivät siis toistensa vastapuolet tai vihamiehet, vaan toisilleen complémentaire. 

Heitän tässä ilmoille pari ajatusta.

ranta-lapset2

Pitkään Suomessa asunut ranskismieheni sanoi taannoin, että suomalainen mies on sellainen, joka pysyy hengissä vaikka yksin keskellä lumista talvimetsää ja sytyttää vaikka märistä oksista nuotion. Suomalainen mies ei pienestä hätkähdä, vaan puskee läpi jään vaikka pelkällä sisulla ja remontoi ohessa talon. Eikä mielestäni ole aivan väärässä. Suomalainen mies on latinonäkökulmasta miesten mies, todellinen äijä.

Romanttinen, auringosta ja kevyistä elämäniloista nauttiva ranskalainen serkku puolestaan voi olla – rakkausvalmentaja Florence Escaravagea lainatakseni –  myös hyvin sinut “feminiinisen puolensa kanssa” (vaikkei tätä kasvatuksessa korostettaisi). Ranskalainen mies saattaa lausua runoja ja kantaa vaimonsa kimaltavaa käsilaukkua häpeilemättä. Hän on hoikka, harvoin lihaskimppu ja pukeutuu istuvaan kukalliseen paitapuseroon, muttei ole heikko (vaikkei osaisi hakata puita saati soutaa).

Vai?

ranta-lapset

Toisaalta mitä tulee siihen complementaireen, esimerkiksi ranskalaisissa illanistujaisissa miehet ja naiset istuvat sekaisin, mies-nainen-mies-tyyliin, koska eri sukupuolten edustajat viihtyvät erinomaisesti keskenään ja haluavat viettää aikaa yhdessä. Jopa ranskalainen feministi, Simone de Beauvoir koki miehettömät, sukupuolen mukaan erotellut illalliset Amerikan vierailunsa aikana surullisina*, vaikka naisten aseman puolesta taistelikin.

Toisaalta monissa suomalaisissa juhlissa taas näin ei ole. Kuinka moni ollut tilaisuuksissa, joissa miehet karkaavat keskenään saunaan tai grillaamaan ja naiset jäävät keittiöön höpöttämään. Erottelu tehdään sukupuolen mukaan. Miksi näin on?

Tyttäreni on englannin opiskelusta innoissaan. Jännityksellä odotan seuraavan oppitunnin sisältöä.

*Mona Ozouf: Women’s Words: Essay on French Singularity