Millaista on hiljaisesti hyväksytty arkipäivän rasismi?

arkipaivan rasismi

” Tytön koulukaverin äiti (aasialaistaustainen) oli käynyt  katsomassa pikkukaupunkimme katolista koulua valitessaan leikkikoulua pojalleen. Koulun rehtori oli sanonut koulunsa parhaita puolia olevan sen, ettei siinä koulussa ole ulkomaalaisia! Ja kyseessä on siis 2,5-vuotiaana aloitettava maternelle-luokka. Arkipäivän rasismia Belgiassa.”

Luin Belgiassa asuvan kanssasisareni kokemuksesta eräästä Facebookin ryhmästä ja pyysin häneltä lupaa käyttää sitä blogissani. Hänen asiansa nimittäin kosketti kovasti: tällaiseen “hiljaisesti hyväksyttyyn”, jopa tavaksi tulleeseen arjen rasismiin olen valitettavasti törmännyt nykyisessä kotimaassani Ranskassa myös itse.

Erityisen raivostuttavaa on se, kun aikuiset puhuvat pienten lasten osaamisesta ja olemisesta heidän syntyperänsä perusteella. Kuten silloin, kun tuttavani oli puhunut lasteni koulusta kaverinsa kanssa. Hän itse oli valinnut jälkikasvulleen yksityiskoulun.

–  Tiedätkö, tämä kaupungilla työskentelevä ihminen kertoi minulle, ettei se ole hyvä koulu, koska siellä on niin paljon… no tiedäthän.

tulppaani

Niitä. Tiesin tietysti, että tässä keskustelussa niillä tarkoitettiin pohjoisafrikkalaistaustaisia lapsia, tavallisia, pieniä, Ranskassa syntyneitä ja ranskaa puhuvia ihmisiä. Joku saattaa kutsua heitä myös maahanmuuttajiksi, vaikka perhe olisi ollut maassa jo sukupolvia.

Minua, vaaleaa pohjoismaalaista, ei maahanmuuttajaksi ole sen sijaan kutsuttu koskaan, vaikka sellainen olen. Syrjintääkään en ole kokenut henkilökohtaisesti, ehkä siksi, että pärstä on kuin äärioikeistolaisen Front Nationalin vaalimainoksesta. C’est pas pareil.

Kun aikoinaan valitsimme asuinaluettamme kotikaupungissa, oli pohdittava toki myös lasten koulua. Moni kunnianhimoinen vanhempi saattaa Ranskassa hakea lapselle paikkaa arvostetussa kielikoulussa, toinen taas suosia katolista yksityiskoulua.

Me halusimme lapsemme kuitenkin tavalliseen, hyvään esikouluun. Tavoitteena oli löytää mahdollisimman heterogeeninen oppilaitos, sellainen, joka olisi jonkinlainen yhteiskunnan peili: kaikenlaisia lapsia kaikenlaisista perheistä, eikä yksikään ryhmä yliedustettuna.

Yhdyn erään ranskalaistuttavani sanoihin: matematiikkaa ja englantia voimme opettaa kotonakin, mutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä lapsi oppii koulussa. (Vaikka välillä ranskalainen koulujärjestelmä ottaakin vanhempana pirusti päähän). Todellinen Ranska vaan sattuu olemaan hirmu värikäs ja monisyinen: siksi on hyvä oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen.

unikot

Varmasti taustalla vaikutti myös se, että olimme molemmat käyneet ihan tavallisen julkisen ala-asteen: minä Mikkelissä, mies Alsacessa. Molempien kokemukset olivat hyviä ja näin jälkikäteen katsottuna myös tärkeitä –  näinhän minä myös teinivuosieni aikana Belgiassa millaista varakkaan yksityiskoulun ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen elämä voi olla. Ulkomailla oleminen oli aivan mieletöntä, mutta ihan oman henkisen kasvun kannalta sanoisin, että onneksi olivat myös ne toisenlaisen teinitodellisuuden kokemukset Itä-Suomesta.

Omien lasten koulutaival on vasta ihan alussa ja maailmanmenosta voisi nopsasti päätellä,  että näitä asioita tulee vuosien varrella, mahdollisten muuttojenkin yhteydessä vielä pyöriteltyä monta kertaa. Olisin kuitenkin halukas kuulemaan, että millaisia kokemuksia teillä on koulumaailmasta. Oletteko kohdanneet hiljaista rasismia vanhempien tai lasten keskuudessa?

Kuinka yhdistää lasten lomat ja työt Ranskassa?

lapset juoksee

Voi blogirukkaa. Ihan jäänyt vailla kunnollista huomiota.

Missäpä syy? No tietysti siinä, että tämän viikon aikataulut ovat perheessämme todellista infernoa. Ei sinänsä, että tämä mikään yllätys olisi – elokuun kituviikkona taistelemme aina aikaa vastaan. Lapset ovat nimittäin yhä lomalla, mutta mies töissä, kuten minun Suomen etätyökaverini ja asiakkaanikin. Hoitajia ei tälle viikolle löytynyt, joten minä – joustavat työajat omaava kotitoimisto-freelancer – vietän päivät lasten kanssa “lomaillen” ja illat koneella. Toisin sanoen kun mies tulee kotiin, teemme läpsystä vaihdon.

Lopputulos: päiväsaikaan en osaa nauttia lomatunneista, koska työt mietityttävät.  Kun ilta sitten viimein koittaa, on pääkoppa kuin tuulessa humiseva harju.

loma-uimarit

Ranskassahan nämä koulujen lomat on järjestetty varsin toisella tavalla kuin Suomessa. Kesäloma alkaa heinäkuussa ja kahden viikon “pikkulomia” on pitkin vuotta. Tältä kouluvuosi näyttää ensi maanantaista alkaen.

  • Syysloma: 21.10-6.11
  • Joululoma 23.12-8.1.
  • Talviloma 10.2-26.2. (loman ajankohta vaihtelee alueittain)
  • Kevätloma 7.4.-23.4. (loman ajankohta vaihtelee alueittain)
  • Kesäloma 7.7.-3.9.

Lomiahan on siis aivan julmetusti, sanoisi moni moiseen systeemiin tottumaton, ja niin sanoin minäkin kun tähän järjestämään sysättiin. Mutta totuus on, että lukuunottamatta näitä elokuun kituviikkoja, lasten loma-aikojen hoitojärjestelyt onnistuvat työllisiltä perheiltä suht. helposti, vaikka mummola olisi kaukana. Koulujen lomilla nimittäin järjestetään aimo määrä sopuhintaisia julkisen ja yksityisen puolen päiväleirikouluja tai “ilmakeskuksia”, joksi Google translate Centre aérén hupsusti kääntää.

Centre aéré esimerkiksi meidän julkisessa koulussamme tarkoittaa niin sanottua päiväleiriä, jossa lapset viettävät päivänsä aamusta iltaviiteen tai -kuuteen. Siellä he leikkivät, käyvät retkillä, elokuvissa, paikallisessa hoplopissa, rannalla, järjestävät naamiaisia, syövät lounasta ja muuta sellaista. Leirikouluun tulee ilmoittautua ajoissa. Hinta vaihtelee alueittain ja perheen tulojen mukaan. Meidän lapsemme olivat tänä kesänä tällaisessa julkisessa lomaleirikoulussa viikon ja hinta oli kohdallamme noin 70 euroa / viikko / per lapsi (mutta se hinta siis voi olla halvempikin).

IMG_6823

Olen sitä paitsi tässä vuosien aikana joutunut myöntämään, että keskieurooppalaisessa, pätkityssä kouluvuodessa on puolensa. Vaikka lapset viettäisivätkin osia lomistaan esimerkiksi leirikouluissa, huomaan näiden kouluvapaaviikkojen virkistävän lapsia hurjasti – niin kuin tietysti myös vanhempia. Rentoutuneet ja iloiset lapsethan ovat ihan parasta maailmassa!

Suomessa puhutaan vuodesta toiseen liian pitkistä kesälomista, joiden aikana vanhempien on hankala järjestää lapsille hoitoa. Vanhempana mietin myös, että kuinka oppilaat ja opettavat mahtavat kokonaisen, pimeän kouluvuoden jaksaa niin vähillä lomilla. Eikö sitä kannattaisi vähän pilkkoa?

Liitutaulu kuluu ranskalaisen koulun pulpetissa

LIITUTAULU

Katsokaapas veijaria! Sehän on liitutaulu!

Kyseessä ei kuitenkaan ole kuva Ranskan koululaitoksen museosta, vaan ystäväni kotoa. Hänen ranskalaista ala-astetta käyvät tyttärensä hyödyntävät liitutaulua luokassa. Siihen saatetaan esimerkiksi kirjoittaa vastaus opettajan esittämään kysymykseen. Kun vastaamisen aika sitten tulee, nostetaan liitutaulu pystyyn. Kätevää!

Minä itse muistan löytäneeni vastaavan kapineen lapsuudenkodista. Äiti kertoi minulle käyttäneensä samanlaista  koulussa suomalaisella 50-luvulla.

Nämä koulutarvikeasiat ovat elämässäni nyt ajankohtaisia, koska oma tytär aloittaa ensimmäisen luokan. Opettajalta tuli lista vanhemmille kaikesta, mitä kouluun piti ostaa. Sininen, vihreä ja punainen kuulakärkikynä. Kansio. 100 muovitaskua. Passikuva. Lyijykyniä. Kumi.

Ja sitten kryptinen  L’ARDOISE.

– Mikä hemmetti se on? kirosin supermarketin toimistohyllyllä ääneen.

Hyväntahtoinen ranskalaisäiti naurahti ja ohjasi minut oikeaan paikkaan. Se on tämä, hän osoitti. Liitutaulu vol. 2. Sille on määrä harjoitella mm. kaunokirjoitusta, jota Suomessa ei opeteta enää laisinkaan.

ardoise

Sentään koulutakkia ei tarvittu, niin kuin joissain kouluissa. Ylemmillä ranskalaisen koulun luokilla hankintalistalle noussee myös vanhanaikainen mustekynä, ehkä myös verkkokassi tai jopa ranskalaisten rakastama, Bic-merkkinen nelivärikynä (kuva täällä). Wilma-yhteydenpidosta ei tarvitse kenenkään huolehtia – viestintä opettajan ja vanhempien välillä hoidetaan simppelein paperilappusin.

Kun näitä työvälineitä vertaa suomalaisiin digiluokkiin ja tunneilla käytettäviin tabletteihin, alkaa kieltämättä vähän naurattaa, noh, suomalaisena äitinä melkeinpä ahdistaa. Mitä mahtaa tulla lapsista, jotka joutuvat aataminaikaisiin luokkahuoneisiin? Pitäisikö heidät sittenkin viedä Suomeen oppiin?

Helpotus olikin jonninmoinen, kun silmiini männäviikolla osui Arno Kotron taannoinen kolumni abessiivikouluista, jonka voi lukea täältä. Jospa vaikka vain luottaisi siihen, että ennen oli kaikki paremmin?