Ei kai sitä nyt tänne jäädä

fortcarré2

– Haluaisitteko te madame luovuttaa verta, vanhempi rouva kysyi minulta terveystapahtumassa kaupungin keskustassa. Olin tyttäreni kanssa liikenteessä.

– Haluaisin kyllä, mutta taidan olla siihen liian pieni, vastasin.

– Niin, kyllä. Alle 50-kiloiset eivät saa luovuttaa verta. Oikein hauskaa lomaa kaikesta huolimatta.

– Kiitos! Vaikka me kyllä ihan asumme täällä, sanoin hymyillen.

– Voi kyllä minä tiedän! Teidän lapsenne on samassa koulussa kuin lapsenlapseni. Ja te asutte siinä talossa koulua vastapäätä, rouva vastasi ystävällisesti.

Minä hämmennyin: en mielestäni ollut koskaan nähnyt rouvaa. Ja hän tiesi minusta näin paljon! Kuin ajatukseni kuulleena hän lisäsi:

– Teidän porukasta puuttuu yksi. Missä kuopuksenne on?

Kerroin tapahtumasta miehelleni illalla, hän nauroi. Silloin kun muutimme Ranskaan vitsailimme ääneen, kuinka hassua olisi jos olisimme täällä vielä viiden vuoden kuluttua. Viiden, hah ha ha. Ei ikinä. Kun kerran on päästy liikkeelle, ei kai sitä nyt tänne jämähdetä.

Kohta tulee jo kolme vuotta täyteen, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että perheemme on täkäläisessä mittapuussa jo vakiokaluste. Niin ja huomauttaisin, ettei Antibes ole mikään tuppukylä, vaan kunnollisen kokoinen 70 000 asukkaan kaupunki.

Tykkään asua täällä valtavasti. On aurinkoa, hyvää ruokaa, ihania toreja, helppoa arkea, kaunis koti, kivoja ihmisiä, kauneutta. Mitä sitä järkevä ihminen muuta elämältään kaipaisi, mutta kun kaipaa. Kun on kerran lähtenyt, kaipaa aina jotakin, enkä ole kaipauksineni ainoa.

koti1

Viestittelin tänään tuttavan kanssa, joka oli vastikään palannut Ranskasta Suomeen. Hänellä on jo ikävä takaisin lämpöön, Suomen talvet ovat pitkiä. Minulla on usein ikävä Suomeen, mutta tiedän jo valmiiksi, että Suomessa tulisi ikävä Ranskaan. Niin kuin minulla on jo nyt välillä ikävä Yhdysvaltoihin.

fortcarré

Juoksin aamutuimaan Antibesin Fort Carré-linnoituksen vieressä sijaitsevaa urheilukenttää ympäri. Se on huikea paikka: toisella puolella on meri, toisella linna, kivinen katsomokin varmasti satojen vuosien ikäinen. Kiipesin portaita ylös niin kuin Kalifornian rannoilla aikoinaan, punnersinkin. Aamuauringossa hetki oli mieliinpainuva, juuri sellainen, joka vuosien päästä, uudessa kotipaikassa tulisi mieleen. Sellainen, jota ikävöisi. Tiedän jo valmiiksi.

Sillä sitten on vielä se kaukokaipuu. Niin se.

Hyviä juhlia!

kukkatervehdys

Hyvää joulua tai bonnes fêtes, hyviä juhlia, niin kuin täälläpäin maailmaa on tapana toivottaa.

Meidän perheessä viimeiseen viikkoon on jo mahtunut korvatulehdus, ylellinen hotelliyö, kurkunpäätulehdus, vanhempieni kanssa vietetyt suomalaiset joulujuhlat sekä loputon määrä karuselliajeluita. Elämänmakuista sanoisinko, ja vielä roisisti plussan puolella. (Jostain syystä päädyin lukemaan Studio55:n sivuilta surullisimmista joulumuistoista aamulla. Korvatulehdukset tuntuvat tässä mittapuussa pieniltä.)

Näistä omista jouluympyröistämme matkamme jatkuu nyt eri puolille Lounais- ja Kaakkois-Ranskaa. Edessä on satoja, ellei tuhansia kilometrejä, joukoittain sukulaisia ja ikävöityjä ystäviä. Kerron jännittävästä reissustamme herkkuja tulevien viikkojen varrella blogissa, joten olkaahan kuulolla.

Nyt kuitenkin hetken hengähdys, eikö vain. Joulun kunniaksi kuvasin puutarhamme kummallisen kesäistä kukkaloistoa. Ruusuja pukkaa keskellä jouluviikkoa, iirikset kukkivat, narsissitkin ovat jo voimissaan.

No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle, ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille?

Rakkaat naapurit – Chérs voisins

kartta

Suomessa asuva ystäväni kertoi naapuristaan, joka oli muuttamassa pois. Neljä ja puoli vuotta oli asuttu samassa taloyhtiössä, mutta kertaakaan ei ollut naapurin setä kuulemma tervehtinyt.

Rupesin miettimään Lönnrötinkadun kaksiotani, jossa asuin vuosia sitten. Eipä tullut sielläkään naapureita kummemmin tervehdittyä. Sen sijaan naapureiden toimintaa kyllä kommentoitiin hissiin jätetyillä nimettömillä lapuilla. “Joku harrastaa seksiä liian kovaäänisesti”, valitti yksi. Kohta toinen oli teipannut seinään korvatulpat: “Käytä näitä!”  Minä puolestani soitin kerran poliisin naapuriin kun tuntui, että koko koti hajoaa. Nainenkin kirkui. Kohta mies huusi rappukäytävässä: “Marjukka, anna edes kengät!”

Vasta täällä Välimeren äärellä olen ymmärtänyt, mitä se naapurirakkaus voi parhaimmillaan olla. Sunnuntaina lapsi oli sairas: soitin ensimmäisenä naapuriin. Naturopaattiystäväni tuli katsomaan pienokaista ja diagnosoi kurkunpäätulehdukseksi (kuten teki lääkärikin maanantaina). Hän antoi eteeristä öljyä jalkapohjiin hierottavaksi ja homeopaattisia pillereitä suuhun.

– Paljonko olen velkaa?

– Älä nyt höpsi!

Kohta tuli toinenkin naapuri jututtamaan. Eläkeläistynyt puutarhuri oli muuttamassa takaisin synnyinalueelleen Bourgogneen, koska “eläkerahoilla ei täällä ole varaa elää”. Meitä harmittaa kovasti, sillä mies on ollut mukava naapuri ja sitä paitsi leikannut oliivipuummekin aina tarvittaessa.

– Älkää huoliko, annan teille ystäväni numeron, joka tulee sen leikkaamaan, mies sanoi.

– Minulla on muuten paljon kasveja, joita voisin antaa. Eivät mahdu muuttokuormaan, hän sanoi sitten ja pyysi pihalleen vierailulle.

Niin käyskentelimme siellä sitten, hänen kauniissa puutarhassaan, kummallisen suloisessa joulukuun lämmössä ja valitsimme omalle pihallemme kukkia.

-Tuon ne ennen joulua pihallenne, mies lupasi.

Kiitos. Tällaisia ovat rakkaat naapurit.