Kun juurtuminen ahdistaa

Juurtuminen

Suokaa anteeksi hiljaiseloani!

Viime viikko on täyttynyt lapsista, kertyneistä töistä ja loputtomasta häsläämisestä. Lisäksi – kuulostaa ehkä selittelyltä –  mies valmistelee MBA-lopputyötään, mikä on syönyt kaikki viimeisimmätkin vapaa-ajan rippeet illoiltani. Olen ollut arjen pyörittämisestä vastuussa normaalia enempi – yleensä nämä iltahommat jaetaan meillä tasaisesti.

Eilen illalla, pitkän työpäivän ja lapsiarkikaaoksen jälkeen suljin kuitenkin oven, avasin kaljan, menin kylpyyn. Piti pysähtyä, hiljentää meteli, sulkea tietokoneet ja somet, hengittää ja kuunnella hetkinen ihan vain itseään. Miltä minusta juuri nyt oikeastaan tuntuukaan? Kolottaako jostain? Kiristääkö hartioita?

Jestas sentään, kunnia vain kaikille pienten lasten yksinhuoltajaäideille ja -isille.

lapset kavelylla

Edustusrouvan päiväkirjan Kata kirjoitti vastikään erinomaisen tekstin elämänsä vaiheista. Minulle hänen ajatuksensa toivat mieleen 84-vuotiaan rouvan, jonka tapasin vastikään Pariisin matkallani. Kyseinen rouva kertoi minulle, puolta nuoremmalle, kuinka hän vanhana ymmärsi elämän koostuvan erinäisistä vaiheista.  Se tuntui tässä ruuhkavuosikaaoksessa äärimmäisen helpottavalta: mikään ei loppujen lopuksi ole ikinä lopullista.

Olen pohtinut vaiheita ja vaiheilua viime aikoina paljonkin, olemme nimittäin harkinneet täällä muuttoa uuteen kotiin. Se olisi yhden vaiheen loppu ja uuden alku.

Helppoa mahdollinen muutos ei tulisi olemaan: siitä lähtien kun teini-iässä lähdin maailmalle, olen kärsinyt kummallisesta paradoksista. Vaikka olen luonteeltani levoton ja kaipaan kärsimättömästi vaihtelua, suuret elämänmuutokset saavat minut poikkeuksetta voimaan fyysisesti pahoin.  Asettuminen aloilleen uuteen paikkaan ahdistaa aina valtavasti, ehkä siksikin, että muutos tuntuu liian pysyvältä. Väliaikaiset tilat ja jatkuva matkanteko sopii minulle huomattavasti paremmin kuin pysähtyminen.

Opiskelija-asunnossani Helsingissä minulla oli patja ja siskon vanha Lundian hylly. En halunnut ostaa sohvaa saati ruokapöytää, koska se tuntui karsean keski-ikäiseltä ja sitovalta. Paljon kivempi oli pitää jalkaa oven välissä ja matkalaukkua pakattuna, jotta voisi tarpeen tullen vain lähteä jonnekin.

Pitkään mietimme mekin muuttamista jonnekin tältä alueelta. Ensimmäistä kertaa huomasin jatkuvasti muuttuvien tulevaisuuden suunnitelmien tuntuvan vapauden sijasta raskailta. Teki pitkästä aikaa mieli kasvattaa maahan kevyet juuret.  Voisiko tämä elämänvaihe tuntua edes hetkisen verran pysyvältä?

Elämänvaiheista muuten puhuttiin tänään meidän podcastissammekin. Käypä kuuntelemassa.

Ei kai sitä nyt tänne jäädä

fortcarré2

– Haluaisitteko te madame luovuttaa verta, vanhempi rouva kysyi minulta terveystapahtumassa kaupungin keskustassa. Olin tyttäreni kanssa liikenteessä.

– Haluaisin kyllä, mutta taidan olla siihen liian pieni, vastasin.

– Niin, kyllä. Alle 50-kiloiset eivät saa luovuttaa verta. Oikein hauskaa lomaa kaikesta huolimatta.

– Kiitos! Vaikka me kyllä ihan asumme täällä, sanoin hymyillen.

– Voi kyllä minä tiedän! Teidän lapsenne on samassa koulussa kuin lapsenlapseni. Ja te asutte siinä talossa koulua vastapäätä, rouva vastasi ystävällisesti.

Minä hämmennyin: en mielestäni ollut koskaan nähnyt rouvaa. Ja hän tiesi minusta näin paljon! Kuin ajatukseni kuulleena hän lisäsi:

– Teidän porukasta puuttuu yksi. Missä kuopuksenne on?

Kerroin tapahtumasta miehelleni illalla, hän nauroi. Silloin kun muutimme Ranskaan vitsailimme ääneen, kuinka hassua olisi jos olisimme täällä vielä viiden vuoden kuluttua. Viiden, hah ha ha. Ei ikinä. Kun kerran on päästy liikkeelle, ei kai sitä nyt tänne jämähdetä.

Kohta tulee jo kolme vuotta täyteen, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että perheemme on täkäläisessä mittapuussa jo vakiokaluste. Niin ja huomauttaisin, ettei Antibes ole mikään tuppukylä, vaan kunnollisen kokoinen 70 000 asukkaan kaupunki.

Tykkään asua täällä valtavasti. On aurinkoa, hyvää ruokaa, ihania toreja, helppoa arkea, kaunis koti, kivoja ihmisiä, kauneutta. Mitä sitä järkevä ihminen muuta elämältään kaipaisi, mutta kun kaipaa. Kun on kerran lähtenyt, kaipaa aina jotakin, enkä ole kaipauksineni ainoa.

koti1

Viestittelin tänään tuttavan kanssa, joka oli vastikään palannut Ranskasta Suomeen. Hänellä on jo ikävä takaisin lämpöön, Suomen talvet ovat pitkiä. Minulla on usein ikävä Suomeen, mutta tiedän jo valmiiksi, että Suomessa tulisi ikävä Ranskaan. Niin kuin minulla on jo nyt välillä ikävä Yhdysvaltoihin.

fortcarré

Juoksin aamutuimaan Antibesin Fort Carré-linnoituksen vieressä sijaitsevaa urheilukenttää ympäri. Se on huikea paikka: toisella puolella on meri, toisella linna, kivinen katsomokin varmasti satojen vuosien ikäinen. Kiipesin portaita ylös niin kuin Kalifornian rannoilla aikoinaan, punnersinkin. Aamuauringossa hetki oli mieliinpainuva, juuri sellainen, joka vuosien päästä, uudessa kotipaikassa tulisi mieleen. Sellainen, jota ikävöisi. Tiedän jo valmiiksi.

Sillä sitten on vielä se kaukokaipuu. Niin se.

Hyviä juhlia!

kukkatervehdys

Hyvää joulua tai bonnes fêtes, hyviä juhlia, niin kuin täälläpäin maailmaa on tapana toivottaa.

Meidän perheessä viimeiseen viikkoon on jo mahtunut korvatulehdus, ylellinen hotelliyö, kurkunpäätulehdus, vanhempieni kanssa vietetyt suomalaiset joulujuhlat sekä loputon määrä karuselliajeluita. Elämänmakuista sanoisinko, ja vielä roisisti plussan puolella. (Jostain syystä päädyin lukemaan Studio55:n sivuilta surullisimmista joulumuistoista aamulla. Korvatulehdukset tuntuvat tässä mittapuussa pieniltä.)

Näistä omista jouluympyröistämme matkamme jatkuu nyt eri puolille Lounais- ja Kaakkois-Ranskaa. Edessä on satoja, ellei tuhansia kilometrejä, joukoittain sukulaisia ja ikävöityjä ystäviä. Kerron jännittävästä reissustamme herkkuja tulevien viikkojen varrella blogissa, joten olkaahan kuulolla.

Nyt kuitenkin hetken hengähdys, eikö vain. Joulun kunniaksi kuvasin puutarhamme kummallisen kesäistä kukkaloistoa. Ruusuja pukkaa keskellä jouluviikkoa, iirikset kukkivat, narsissitkin ovat jo voimissaan.

No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle, ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille?