Meidän ranskalainen keittiömme

keittio

Meriannen haastoi minut esittelemään ranskalaisen keittiömme. Näin kirjoitettuna se kieltämättä kuulostaa tosi jännittävältä. Ranskalainen keittiö – siellä varmaan loihditaan vain megaherkkuja!

Tosiasiassa meidän kohdallamme tunnelma ei keittiössä ole sen kummempi kuin suomalaisessakaan. Eikä ruokakaan ole kovin kummoista, ainakaan jos minä olen kokkausvuorossa.

No on siellä toki yksi erikoisuus: tiskialtaan edestä avautuu näkymä etupihalle. Olin oikeastaan jo ennättänyt unohtaa, että normaalisti Suomessa on tiskialtaan päällä käytännöllinen ja kätevä tiskikaappi. Vastikään meillä vieraillut ystäväni tästä minua muistutti.

– Tällaisesta minäkin haaveilen, hän sanoi.

Ai, onko meidän keittiössä jotain haaveiltavan ihanaa! Enpä ollut tajunnutkaan.

keittion ikkuna

Tottahan se on – jos tarkemmin pohdin, keittiössä on hirmu paljon kivempi viettää aikaa, kun samalla voi seurata lasten pihaleikkejä, kuikuilla ikkunassa pihan lintuja tai leikata pala ikkunalaudalla istuvaa basilikaa salaattiin.

Ikkunan lisäksi rakastan toki myös keittiömme käytännöllistä (suomalaistyyppistä) kivitasoa, jota voi täällä pitää enempi poikkeuksena kuin sääntönä. Vanhoissa provencelaisissa keittiöissä saattaa nimittäin kivitason sijasta nähdä esimerkiksi laatoitettuja tasoja. Oikein söpöjä ovat nekin, mutta käytännöllisyydestä en sitten tiedä.

Huonointa keittiössämme on ehdottomasti liesituuletin, joka pitää himputinmoista meteliä, muttei vedä kummemmin. Mutta hei – onneksi sentään meillä on se erityislaatuinen ikkuna, jonka saa aina auki.

Mitä jos kaikki kotityöt voisi ulkoistaa?

kookos

Helsingin Sanomat kysyi viime syksynä lukijoiltaan,  millaista heidän elämänsä on kotona. Juttu oli kokonaisuudessaan tosi mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti minä jäin pohtimaan osuutta, jossa puhuttiin kodin siisteydestä.

Monen vastaajan mielestä kodin sotku kertoo siitä, ettei elämässä ole pystynyt siihen, mihin pitäisi. Tässä pätkä eräästä kommentista:

 Lähes jokapäiväinen sotkuisuus muistuttaa omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Lehden haastattelema sosiologi Jenni Berlin toteaa tekstissä, että ”suomalaiset ajattelevat, että itse pitää siivota ja kärsiä.” Britanniassa siivouspalveluita kuulemma käytetään paljon enemmän.

Niinhän se kai vähän tuppaa olemaan, että kunnon suomalainen ihminen tekee ihan kaiken itse. Mutta on toki rahallakin on merkitystä – Suomessa kotiapu kun on huomattavasti kalliimpaa kuin esimerkiksi Intiassa.

Niin – Intiassa.

Nostin Intian esiin, koska me haastattelimme Lillin kanssa podcastiimme tällä kertaa Delhissä asuvaa Miinaa. Hänelle muutto Intiaan oli aikamoinen kuperkeikka: paitsi, että Suomeen jäi hedelmällinen työura, uuteen kotiin tuli perheen lisäksi kotiapulainen, aamusta iltaan puurtava maid. Siivota ei enää tarvitse itse, eikä myöskään laittaa ruokaa.

phonto (10)

Ihanaako? No todellakin,  mutta on kotiapulaisessakin huonot puolensa. Suomalainen nainenhan kaipaa kodissaan myös omaa rauhaa, Miina muistuttaa. Sitä ei enää ole, varsinkaan silloin kun kotiapulainen ja autonkuljettaja kinastelevat keskenään. Silloin kotona on kuin eläisi Bollywood-elokuvassa.

Ja käy sitä välillä niinkin, että maidin vapaapäivänä Miinan tekee mieli pyykätä itse ihan vain pelkästä pyykkäämisen ilosta. Itsetekeminen istuu vahvassa pohjoisen naisessa hemmetin syvällä ja välillä olisi kiva nähdä kotona ikiomien kättensä jäljet.

– Meiltä expateiltä myös oletetaan, että työllistäisimme paikallisia ihmisiä. Meidän ulkomaisten perheiden tarjoamat työpaikat on tosi haluttuja: on inhimilliset työtunnit, annetaan lomaa ja viedään lääkäriinkin tarvittaessa,  Miina muistuttaa.

Jos alussa kotiapulaisen tarpeellisuutta tuli kyseenalaistettua, ei enää. Delhissä on likaista, pöly kantautuu kotiin ja koti on pidettävä puhtaana. Sitä paitsi lapsetkin ovat jo tottuneet apulaiseen, Miina nauraa. Nuorinkin oppi yllättävän nopeasti pyytämään englanniksi kaakaota ja pannukakkuja aamiaiseksi.

Saisinko minäkin pannukakkuja joskus kotona? 

Mitä mieltä sinä olet kotiapulaisista? Onko teillä joskus ollut kotiapua?

Kuuntele Miinan haastattelu kokonaisuudessaan alla olevasta linkistä!

Kun juurtuminen ahdistaa

Juurtuminen

Suokaa anteeksi hiljaiseloani!

Viime viikko on täyttynyt lapsista, kertyneistä töistä ja loputtomasta häsläämisestä. Lisäksi – kuulostaa ehkä selittelyltä –  mies valmistelee MBA-lopputyötään, mikä on syönyt kaikki viimeisimmätkin vapaa-ajan rippeet illoiltani. Olen ollut arjen pyörittämisestä vastuussa normaalia enempi – yleensä nämä iltahommat jaetaan meillä tasaisesti.

Eilen illalla, pitkän työpäivän ja lapsiarkikaaoksen jälkeen suljin kuitenkin oven, avasin kaljan, menin kylpyyn. Piti pysähtyä, hiljentää meteli, sulkea tietokoneet ja somet, hengittää ja kuunnella hetkinen ihan vain itseään. Miltä minusta juuri nyt oikeastaan tuntuukaan? Kolottaako jostain? Kiristääkö hartioita?

Jestas sentään, kunnia vain kaikille pienten lasten yksinhuoltajaäideille ja -isille.

lapset kavelylla

Edustusrouvan päiväkirjan Kata kirjoitti vastikään erinomaisen tekstin elämänsä vaiheista. Minulle hänen ajatuksensa toivat mieleen 84-vuotiaan rouvan, jonka tapasin vastikään Pariisin matkallani. Kyseinen rouva kertoi minulle, puolta nuoremmalle, kuinka hän vanhana ymmärsi elämän koostuvan erinäisistä vaiheista.  Se tuntui tässä ruuhkavuosikaaoksessa äärimmäisen helpottavalta: mikään ei loppujen lopuksi ole ikinä lopullista.

Olen pohtinut vaiheita ja vaiheilua viime aikoina paljonkin, olemme nimittäin harkinneet täällä muuttoa uuteen kotiin. Se olisi yhden vaiheen loppu ja uuden alku.

Helppoa mahdollinen muutos ei tulisi olemaan: siitä lähtien kun teini-iässä lähdin maailmalle, olen kärsinyt kummallisesta paradoksista. Vaikka olen luonteeltani levoton ja kaipaan kärsimättömästi vaihtelua, suuret elämänmuutokset saavat minut poikkeuksetta voimaan fyysisesti pahoin.  Asettuminen aloilleen uuteen paikkaan ahdistaa aina valtavasti, ehkä siksikin, että muutos tuntuu liian pysyvältä. Väliaikaiset tilat ja jatkuva matkanteko sopii minulle huomattavasti paremmin kuin pysähtyminen.

Opiskelija-asunnossani Helsingissä minulla oli patja ja siskon vanha Lundian hylly. En halunnut ostaa sohvaa saati ruokapöytää, koska se tuntui karsean keski-ikäiseltä ja sitovalta. Paljon kivempi oli pitää jalkaa oven välissä ja matkalaukkua pakattuna, jotta voisi tarpeen tullen vain lähteä jonnekin.

Pitkään mietimme mekin muuttamista jonnekin tältä alueelta. Ensimmäistä kertaa huomasin jatkuvasti muuttuvien tulevaisuuden suunnitelmien tuntuvan vapauden sijasta raskailta. Teki pitkästä aikaa mieli kasvattaa maahan kevyet juuret.  Voisiko tämä elämänvaihe tuntua edes hetkisen verran pysyvältä?

Elämänvaiheista muuten puhuttiin tänään meidän podcastissammekin. Käypä kuuntelemassa.