Apéro-terkut etelästä

Monet nauravat kun kerron, että mottoni on “aina kannattaa avata suu”. Ymmärrän, että Suomessa se ei ehkä ihan joka käänteessä pidä paikkaansa. Alepan kanssalla ei välttämättä tarvitse avata suuta, ainakaan toiselle jonottajalle. Välimeren äärellä ihmiset ovat onneksi tottuneita hölönassuihin. Leipomon jonossa on suorastaan kummallista, jos ei suu aukea edes bonsuurin verran.apero

Perjantaina oli taas hyvä syy puhua ventovieraiden, ja vielä suomeksi. Järjestimme nimittäin suomalaisen yrittäjän, Riia Bernard-Paulinin kanssa apéro-tilaisuuden alueen suomalaisille (ja toki muillekin) asukkaille. Apéro tarkoittaa siis alkuillan drinkkiä + suupalaa, mikä on hirmu kiva ajankohta kutsua vieraita. Paikka oli paikallinen Nordic Temptationsin taidekahvila, josta täällä olen aiemmin puhunutkin.apero-tilaisuus2

Apéro-tilaisuudessa minä esittelin Antibesiin sijoittuvaa kirjaani Maman finlandaise ja tietysti myös uutta podcastia, johon toivomme  yhteydenottoja mahdollisimman monilta ulkosuomalaisilta.  Riia puolestaan kertoi suunnittelemiensa PERL B -laukkujen taustoista ja alkuperästä. Marseillessa asuvan Riian kauniisiin tuotteisiin voit tutustua hänen nettisivuillaan.

apero-tilaisuus3

Parasta tapahtumassa oli kuitenkin se, että niin moni, minulle ihan vieraskin oli päässyt paikalle. Oli avartavaa päästä jutustelemaan paikallisten suomalaisten kanssa, tavata uusia ihmisiä – todistettavasti moni uusi idea sai illan aikana alkunsa. Yksi on hyvä tuossa, toinen tässä. Mitä kivaa voisimme kehitellä yhdessä? Nytkin olemme yhden rouvan kanssa järjestämässä sienikurssia. Sienimetsää on ikävä, mutta kuka näitä ranskalaisia sieniä oikeasti tunnistaa?

apero-tilaisuus

Monelle ulkosuomalaiselle kotoutuminen uuteen maahan lähtee ensin alueen suomalaisten kautta. Monissa maissa Suomi-koulu on se paikka, jossa kohdataan. Toisessa käydään ehkä merimieskirkossa tai lähetystön tapahtumissa. Ehkä tämä meidän tilaisuutemme oli taas yksi paikka, jossa ihmiset saattoivat tämmöisessäkin mielessä tutustua toisiinsa. Vieraalle on helpompi puhua kun saa murusen ruokaa ja aiheen mistä aloittaa.

Mitäs tässä nyt sitten seuraavaksi järjestäisi?

 

Terveisiä Helsingistä ja kirjamessuilta

Pikavisiitti Suomeen ja kirjamessuille alkaa olla takana. Hirmu kiire, mutta niin antoisaa, ah. Kun töitä puskee yleensä itsekseen omassa kammiossaan, kaipaa ympärilleen ihmisiä – ja kohtaamisia tähän visiittiin todella onkin mahtunut. Tässä muutamia makupaloja ihanasta pikamatkasta.

Sain bloggaajana kutsun aamiaiselle Paulig Kulmaan, uuteen kahvilaan Kluuvin kauppakeskuksessa. Ah, hyvää kahvia ja mielettömän terveellistä ja ravinteikasta aamupalaa. Tiedoksenne vain, että vaikka ranskalaista ruokaa rakastan, aamiaiscroissantit kuuluvat niihin juttuihin, jotka jätän mieluusti välistä.

Parasta aamussa oli kuitenkin se, että kun aamiaistilaisuus oli ohi, minua tuli kahvilaan moikkaamaan yksi blogin lukija, Hanski. Hän oli neulonut meidän lapsille villasukat! Mieletöntä!

aamiainen

Kirjamessuille lähdin heti perjantaina iltapäivällä. Mikä ihana kirjapaljous! Selvisin noin kahdella kassillisella kotiin. Messuilla minulla oli haastattelu kirjakauppa Rosebudin osastolla, joka meni hyvin vaikka vähän jännitti. Jälkikäteen oli kiva jutustella ihmisten – tulevien ja entisten lukijoiden kanssa. Yllättävän moni osti kirjankin vielä siitä mukaansa – kiitos!

messukirja

messut-esitys

Kun sitten viimein maltoin messuilta lähteä, ulkona oli jo pilkkopimeää. Mutta ei se mitään – vielä ehdin sydänystävän kanssa piiitkälle illalliselle. Maailmanparantaminen on tärkeää ihmisen hyvinvoinnin kannalta.

kirjamessut

Lauantaina minulla oli tiedossa paljon kirjoitustöitä, mutta päätin silti pyörähtää kaupungilla. Ah, kunnon puuroaamiainen Töölöntorin Relove-kahvilassa ja vähän shoppailua. Aivan yllättäen törmäsinkin kenkäkaupassa kirjani kuvittajaan, Elina Warstaan, jota en ollut koskaan aikaisemmin livenä tavannut. Mieletön mäihä (tai sitten Helsinki on himputin pieni). Ja mahtavinta tietty, että kaupassa tarjoiltiin Halloweenin kunniaksi skumppaa. Siinähän sitten kilisteltiin elämälle ja ostettiin vähän kenkiäkin tietty.

lauantai

Sunnuntaina taas takaisin kotiin, ikävä on jo. Vaikka Helsingissä on ollut mielettömän kivaa, sydämessä läikähti kun kuulin esikoisen juuri tänään, lauantaina oppineen pyöräilemään ilman apupyöriä. Miksei ihminen voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa?

Matkalla pohjoiseen – näin se elämä muuttuu

lehdet

– Minulle imettäminen ja pulloruokinta oli jotain, mistä äidin piti päättää yksin. Mutta olin iloinen kun hän päätti nopeasti siirtyä pulloruokintaan!

Ohessa sitaatti ranskalaisesta Parents-lehdestä. Pienen tytön isä Adrien siinä kertoi tuoreista isätunnelmistaan. Hänestä oli kiva, että lasta alettiin jo pian syntymän jälkeen ruokkimaan korvikkeella – näin hänkin pääsi ruokkimaan jälkikasvuaan, koska “muuten isä saattaa tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi”.

Heheehee. Muistan kyllä, miltä kyseinen kommentti olisi tuntunut silloin kolme vuotta sitten kun Ranskaan muutettiin. Maha oli pystyssä ja imetys pian alkamassa. IMETYS. Minähän en pulloon koske vasta kun on pakko! Mitä nämä oikein ajattelevat?!

Aika kuluu, ymmärrys lisääntyy ja ympäröivään tottuu. Nykyään nämä ranskalaisten perhelehtien lukusessiot eivät enää nosta karvoja pystyyn niin kuin silloin ennen. Niin se vain on, että tässä maassa pitkä imettäminen, allaitement, ei ole kovinkaan tavallista. Parents-lehden lukujen mukaan 66 prosenttia äideistä kyllä aloittaa imettämisen, mutta kuusikuista vauvaa imettää enää parikymmentä prosenttia.

Täällä maailmalla asuessani olen ajan myötä ottanut tavakseni ihmetellä ympäristöäni tuomitsemisen sijaan. Sillä loppujen lopuksi kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin? Onhan Suomikin tässä välissä muuttunut.

Lyhyen äitiysloman (16 viikkoa) takia pitkä imettäminen vaatii Ranskassa aika paljon. Historiakin vaikuttaa: vähäisen imetyksen taustalla myös ranskalainen naisasialiike, joka aikoinaan oli sitä mieltä, että imettäminen on eläimellistä ja alistaa naista. Puhun näistä jutuista aika paljon kirjassani – monet kirjan ajatuksista perustuvat blogini alkuvaiheiden teksteihin.

Kirjoitan tätä tekstiä nyt lentokoneessa matkalla Suomeen. Olen tulossa Helsingin kirjamessuille juttelemaan esikoisteoksestani, mikä on hirmu jännää. Aikaisemmin niillä messuilla on tullut käytyä vain lukijan tai toimittajan ominaisuudessa.

Paitsi että jännittää, minulla on hiki. Kolmen Ranskan vuoden jälkeen minulta uupuu kaapista nykyään kaikki välikausivarusteet. Kun kolmeksi päiväksi tullaan pohjoiseen, talvitaatteet saakoot kelvata. Uusia en osta. (Ja naurakaa vain jos naurattaa, mutta Etelä-Ranskassa porukka on pukeutunut karvahupputakkeihin jo viikkojen ajan – asteitahan on aamuisin +13.)

Ekaa kertaa pitkästä aikaa minulla on lentoneessa myös hetki aikaa pohtia omaa elämää. Ensi vuonna täytän neljäkymmentä ja kulmarypyt ovat auringossa syventyneet entisestään. Töitä on ihan mukavasti. Yksi unelma, kirja on tehty. Lapset osaavat jo syödä ja käydä vessassa itse. Suurin muutos vanhaan lienee kuitenkin se, että Ranska tuntuu kodilta, arki on siellä, eivätkä ympäröivän kulttuurin pikkujutut enää kummastuta. Olen kotiutunut. Mitä nyt pitäisi?

Kun Suomeen palaa pitkästä aikaa keskellä marraskuuta tuntuukin yllättäen ihmeelliseltä, että kylmää vettä vihmoo naamalle vaakasuoraan. Tätäkö se arki täällä olikin? Eikä niitä vaaleanpunaisia lapsuusunia?

Olen tulossa perjantaina 28.10. Helsingin kirjamessuille jutustelemaan esikoisteoksestani. Tule moikkaamaan! Minut löytää Rosebudin osastolta kello 16 ja Atenan osastolta kello 16.30.