Maman? Ei kun äiti!

poika

Rakas kuopukseni opettelee puhumaan. Pojalta tulee sujuvasti suusta sanat papa, kakka, kukka ja chausson (tossu). Ja MAMAN, eli äiti ranskaksi. Sydämeni särkyy.

– Kulta, minä olen äiti, en maman.

– Maman?

– Äiti.

– Maman?

– ÄITI.

Toki kyse on vasta kuusitoistakuisesta pienokaisesta, joten tietenkään ei pidä vaatia liikoja. Mutta valehtelisin jos väittäisin suhtautuvani tähän asiaan kylmänviileästi. Nyyh nyyh nyyh. Miksei se sano äiti?

Maman on muuttanut perheeseemme salakavalasti. Ehkä siksi, että hänen ranskalainen isänsä tulee usein sen sanoneeksi. Tai siksi, että hänen ranskalainen hoitajansa, jonka luona poika viettää kaksi päivää viikossa, puhuu maman’sta.

Helpompihan maman on lapselle kuin äiti, monet sanovat lohdutukseksi. Mutta silti.

Olen lasten suomen kielen suhteen ehdoton. Haluan, että lapset oppivat äitinsä kielen ja kulttuurin. Puhun heille vain suomea, vaikka paikalla olisi muunmaalaisia. Soitatan suomenkielistä musiikkia. Viikottain skypetämme serkkujen ja isovanhempien kanssa. Luen iltasadun aina suomeksi.

Kolmevuotias tyttö puhuukin molempia kieliä sujuvasti, mistä olen ylpeä.

Mutta oppiikohan poika? Millaisia kokemuksia teillä on?

Bébé kasvattaa kohta äitiä

Aika moni tämän blogin lukijoista on varmaan tutustunut Pamela Druckermanin teokseen ”Bringing Up Bébé”. (Niille, jotka eivät tiedä, Druckerman on siis amerikkalainen kirjailija, joka asuu perheensä kanssa Pariisissa ja on kirjoittanut ranskalaisista kasvatusmetodeista bestsellerin. ) Täällä ollessani olen verrannut Druckermanin kokemuksia omiini; osa on samankaltaisia, osa taas aivan jotain muuta. Yksi on kuitenkin yhtäläinen, nimittäin episodi nimeltä caca boudin (vapaasti käännettynä kakkapökäle).

Aloitetaan alusta.

Naapurissamme asuu tyttäreni samanikäinen koulukaveri.  Hän käy meillä usein leikkimässä, mistä molemmat lapseni tykkäävät kovasti.  Ja koska hänen perheessään puhutaan vain yhtä äidinkieltä, on hän myös omaa tyttöäni sujuvampi ja räväkämpi suustaan.

–  Tyttö on koulun alettua alkanut puhua tuhmia, hänen äitinsä kertoi minulle.

–  Oletteko huomanneet samaa? hän kysyi.

Enpä ollut. Ajattelin sen johtuvan kielestä. Lapsi puhuu koulussa ranskaa, mutta kotiintullessa vaihtaa äitinsä kieleen. Ehkäpä tuhmat sanat unohtuvat välitunnille, ajattelin. Tai ehkä hän ei ymmärrä niitä vielä.

Mutta sitten naapurintyttö tuli kylään.

–   Caca boudin, caca boudin, caca boudin, caca boudin! pieni naapurimme huusi jokaisella hypyllään trampoliinissa.

–   Mitä tyttö huutaa? kysyin vuoroaan odottavalta lapseltani.

–  Se huutaa caca boudin, hän vastasi ja nauroi. Ja huusi samalla mitalla omalla vuorollaan.

Koska muistin Druckermanin kirjoittaneen caca boudinistä, kaivoin opuksen pitkästä aikaa esiin. Kuten kirjailija, olin epävarma kuinka ”kakkapökäleeseen” pitäisi suhtautua. Onko kyseessä nyt sitten tuhma sana, josta pitäisi huomauttaa, vai pitäisikö antaa asian vain olla.  Päädyin toimimaan kuten hän, eli varman päälle: pyysin tyttöjä lopettamaan hölmöilyn heti (vaikka viekas naapurintyttö väittikin äitinsäkin niin sanovan).

Ja samalla tajusin jotain tosi tärkeää. Ymmärsin että tämä oli vasta alkua. Että tulppa oli nyt auki.

Tyttö viettää päivänsä ympäristössä, jollaisesta minulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta.  Hän kertoo juttuja, joita en voi ymmärtää täysin koska en tunne sosiaalista kontekstia.  Ihan kohta hän puhuu ranskaa paremmin kuin minä.  Pian minä olen se, jota opastetaan eteenpäin tässä vieraassa ympäristössä. Se äiti, joka ei tajua mitään.

Apua. Pysäyttäkää kellot.