Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?