Ei ole poskisuukon voittanutta

pusu1

– Tänään en suukota ketään, koska olen tulossa flunssaiseksi, joogaopettaja sanoi tunnin alussa. Niin, täällä Etelä-Ranskassa kun ollaan, jokainen oppilas käy erikseen pussaamassa jumppaopettajaa poskelle ennen tuntia. Poskipusuttelusta on sosiaalisesti hyväksyttävää kieltäytyä vain, jos sattuu olemaan sairaana.

Vaikka joskus moinen suukottelu ärsyttikin, olen vuosien mittaan oppinut rakastamaan tätä hullunkurista ranskalaista tapaa.

Se jos joku nimittäin pakottaa ihmisen olemaan läsnä. Se pakottaa pysähtymään ja huomioimaan vastaantulijan, nostamaan katseen älypuhelimen ruudulta ja sanomaan jokaiselle henkilökohtaisen hein. Se pakottaa meidät kaikki keskittymään hetkeksi toiseen ihmiseen. Sillä loppujen lopuksi – mikä oikeasti on sen tärkeämpää?

pusu2

Erityisen tärkeäksi pussailu on noussut mielessäni nyt kun vietän paljon aikaa itsekseen. Kirjoitan tulevaa kirjaani, mikä on usein verrattain yksinäistä puuhaa. Kaipaan ihmiskontakteja päivittäin, ja huomaan oikein odottavani pienimpiäkin sosiaalisia tilanteita: kaupassa käyntiä, lasten hakemista koulun portilta, harrastuksia. Ja niitä suukkoja tietysti. Suukot saavat jokaisen meistä tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Sillä jokainen meistä tarvitsee elämässään huomiota selvitäkseen arjesta.

pusu3

No, omalla kohdalla yksinolo on tietysti kovin rajallista. Aamut ja illat ovat kotona meteliä täynnä, saan halata rakkaita ihmisiä, jakaa päivän tuntemuksiani perheen kesken. Niin ei kaikilla ole.

Ystäväni jakoi Facebookissa tämän alla olevan The Independentin videon, jossa mies kokeilee olla viikon yksin. Erityisesti sen loppu koskettaa. Vaimonsa menettänyt, yksinäinen mies sanoo: “The key would be aware of people (avain olisi olla tietoinen ihmisistä).”

Niin – kuinka moni meistä on ruuhka-arjessaan oikeasti tietoinen ympäröivistä ihmisistä? Kuinka moni sanoo tuntemattomalle vastaantulijalle päivää tai pysähtyy puolitutun äärelle muutamaksi minuutiksi? Kuka istuu bussissa yksinäisen viereen ja aloittaa jutustelun?

Suomessa olen huomannut ihmisten kyllä usein olevan tietoisia muista, mutta ei ehkä tässä samassa mielessä kuin täällä. Pohjoisessa ihmisille annetaan mieluummin tilaa kuin huomiota saati läheisyyttä. Mitä jos kokeilisit ensi kerran poskipusua? 😀

Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?