Elämä Ranskassa iskujen jälkeen

luoti

Hiljentyminen, sitten Marseljeesi. Pyyhin silmäkulmiani. Osallistuin Pariisin iskujen uhrien muistoksi järjestettyyn hiljaiseen hetkeen Antibesin keskustassa, se tuntui tämän kaiken keskellä tärkeältä.

Lähdin lauantaiaamuna aikaisin Pariisiin. Unet olivat jääneet vähiin, olin seurannut tapahtumia televisiosta pikkutunneille. Sydän hakkasi kun yritin nukkua.

Aamuyöllä suukotin rakkaat ja hyppäsin lentokenttätaksiin. Painoin itseni työvireeseen. Tunteiden aika olkoon myöhemmin, ajattelin.

bataclan1

Pariisissa lauantai meni sujahtaen, täydellä teholla. Vasta myöhään illalla ehdin rauhoittua hetkeksi muistopaikalla, kynttilämeren ääressä. Niin paljon turhaa kuolemaa. Tuli ikävä kotiin.

bataclan3

Niin monet joutuvat jatkamaan arkeaan noilla samoilla kulmilla. Koulut ovat siellä, työpaikat, kaupat, metroasemat. Ei ole vaihtoehtoa, pitää uskaltautua ulos, jatkaa elämää, vaikka Ranska onkin sodassa. Niinhän ne sanoivat, valtaapitävät.

bataclan2

Sodassako? Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Mitä minä voin tehdä, että lasten arki olisi turvallisempaa? Isku voi tapahtua missä vain. Kohta. Ylihuomenna. Haluan ajatella, että ehkä olemme täällä Etelä-Ranskassa kuitenkin turvassa, minähän palasin jo eilen.

cagnes

Lentokoneessa tosin hermostutti: Orlyn kentällä kukaan ei ollut kysynyt henkilöpapereita. Ei kukaan. Huomasin vilkuilevani vierustovereita uusin silmin. Kehen oikeasti voi luottaa?

Pariisissa asuva ystäväni matkusti ensi kertaa metrolla sitten perjantain. Hänkin oli hermostunut, sillä pääministeri sanoi aamulla, että uudet iskut ovat mahdollisia.

– Toivottavasti edes hetken olisi rauhallista, hän sanoi.

Toivottavasti.