Kuinka selviytyä terrori-iskusta ja peloista?

15224796_10153862240997610_2110288168_o

– Äiti, kuollaanko me?

– Henna, ei me kuolla.

Uusin podcast-jaksomme on pyörinyt päässäni jo päiviä. Aihe on rankka, puhumme nimittäin Nizzassa asuvan Hennan kanssa terrorismin aiheuttamasta pelosta. Hän joutui kuoleman kanssa silmätysten viime heinäkuun neljäntenätoista, aivan oman kodin kulmilla.

15215757_10153862217262610_940957756_o

Uutisissa terrori-iskujen yhteydessä puhutaan usein kasvottomista uhreista, “numeroista”, jotka ovat menehtyneet tai loukkaantuneet fyysisesti iskussa. Harvemmin uutisvälineet jäävät seuraamaan yksittäisten ihmisten selviytymistä, kertovat tarinoita henkilöistä, jotka sattumoisin olivat paikalla, mutta selvisivät naarmuitta. Heistä,  jotka joutuvat kamppailemaan näkemänsä kanssa yksin.

Meidän perheellemme tuo heinäkuinen ilta oli taianomainen: vietimme sitä ystävien kanssa tutulla uimarannalla, söimme eväitä ja katsoimme ensi Cannesin, sitten Juan les Pinsin kansallispäivän ilotulitukset. Muistan, kuinka harmittelimme ilotulitusten myöhästymistä kymmenellä minuutilla. Se tuntuu nyt tökeröltä.

Nizzan järkyttävä tilanne paljastui vasta kun palasimme autolle. Tekstiviestit kilahtelivat puhelimeen: “Olettehan kunnossa?”

15225336_10153862241022610_91057933_o

Kansallispäivän terrori-isku on jättänyt jälkeensä valtavan määrän traumatisoituneita ihmisiä – lapsia ja aikuisia. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat rantapromenadella silloin kun rekka yllättäen ajoi jalkakäytävää pitkin juhlijoiden ylitse. Monet heistä selvisivät fyysisesti, kuten Hennakin, mutta terrori-iskun aiheuttamasta pelosta jäi syvä arpi, joka ei tunnu millään umpeutuvan. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.

Käykääpä kuuntelemassa Hennan haastattelu. Sanon, että sen jälkeen jokainen rauhallinen, turvallinen päivä tuntuu lahjalta.

Pommi synttärikakussa?

piirroskakku

– Saatte leipoa kakun, kunhan ette laita sinne sisään mitään mikä voi räjähtää, opettaja murjaisi.

Joku oli juuri kysynyt, saako kouluun tuoda itsetehdyn synttärikakun. Epämukaville lasten tuoleille ahtautuneet vanhemmat alkoivat epävarmasti nauraa. Annoin katseeni luokkahuoneessa vaeltaa. Olimme vuoden ensimmäisessä vanhempainillassamme Etelä-Ranskassa.

– Mitäs jos se vain on suklaata joka räjähtää,  naapurini ja entinen takarivin poika yritti keventää ilmapiiriä, joka opettajan vitsin jälkeen oli muuttunut huolesta sameaksi.

Keskustelu jatkuikin jo kohta iltapäivän laulutuokioihin. Omat ajatukset jäivät kuitenkin pyörimään opettajan sanoihin. Mietiskelin suomalaisten päiväkotien herkkusääntöjä, olenhan näistä aiheista aikaisemmin täällä blogissa kirjoittanutkin. Suomessa vahditaan hyvää hygieniaa ja allergioita, täällä näemmä ihan muuta.

Kahden kotimaan erot tuntuivat jälleen niin äärimmilleen viedyiltä, että hihitytti. Ei tämä voi olla totta.

Toisaalta opettajan vitsailevasta äänestä kuuli erinomaisen hyvin, miltä nämä joka vuosi lisääntyvät turvasäännöt hänestä tuntuivat:  turhilta. Ne olivat tehneet tavanomaisesta työpäivästä aika himputin monimutkaisen. Portit ovat lukossa, vanhempien henkilökortit tarkastettava, poistumisreittejä harjoiteltava, kouluretkiä rajoitettava.

Loppujen lopuksihan kaikki kai haluaisivat vain elää tavallista, helppoa ja rauhallista elämää. Ei kai tätä nyt sentään. Pommeja kakussa.

Myöhemmin illalla, jokamaanantaisessa kuvanveistoluokassa juttelin vielä vanhempainillan kulusta. Kaltaisiani mammoja opettajan makaaberi vitsi nauratti.

– Minä olisin kyllä enemmän huolissani hygieniasta, sanoi yksi pienen lapsen äiti sitten, niin kuin suomalainen äiti konsanaan.

Meillä on kaikki hyvin #jesuisnice

tipu1

Olemme juuri saapuneet Alsacen anoppilaan. On rauhoittavaa olla paikassa, missä mikään ei ole muuttunut: tiput piipittävät, kalkkuna möllöttää ja kissat kujeilevat. Aika on pysähtynyt.

Tuntui tärkeältä vaihtaa maisemaa, lähteä hetkeksi pois kotikulmilta Rivieralta. Niin – meillä on kaikki hyvin, kiitos vain huolenpidosta kaikille, jotka ovat viestejä minulle laitelleet.

kalkkuna

Torstai-iltammekin, eli kansallispäivän iltakin oli erinomainen – aina siihen asti kun kotimatkalla kännykkääni kilahti hätääntynyt tekstiviesti sukulaiselta.

“Ettehän vain ole Nizzassa?”

Emme olleet, onneksi. Sen sijaan olimme viettäneet ikimuistoisen illan rantapiknikillä Juan les Pinsissä.  Välillä taivas pimeni ja pelkäsimme sadetta. Sitten aurinko taas pilkotti ja valaisi taivaanrannan kuin maalauksen. Ooh, mikä paratiisi! Joimme lasit kuohuvaa, lapset leikkivät rantavedessä. Lopulta, vasta ennen yhtätoista, lapset pääsivät näkemään elämänsä ensimmäiset kunnon ilotulitukset. Bravo!!

ranta

Lapsekas ilo muuttui hetkessä suruksi. Kotona avasin television, viestitin paikallisille ystäville. Olettehan kunnossa?  Loppulomamme etelässä sai käänteen, jollaista ei kukaan olisi toivonut koskaan. Kuten arvaatte, ryhdyin saman tien töihin, panin päähäni toimittajan lasit ja työnsin tunteet sivuun. Mies otti vastuun lastenhoidosta ja kodin pakkaamisesta vuokralaiskuntoon.

Vasta perjantai-iltana, rankan työrupeuman päätyttyä, silmät täyttyivät vihaisista kyynelistä. Katselin kukkamerta Nizzan rantabulevardilla, luin ihmisten viestejä, muistoja uhreista. Selasin Twitteristä kadonneiden kuvia. Millä helvetin oikeudella nämä ihmiset tulevat takapihallemme tappamaan? Antakaa meidän elää rauhassa!

kukkameri

Teki mieli pakata laukut ja lapset ja ajaa jonnekin turvaan. Vaihtoehdot alkoivat pyöriä taas kerran mielessä, olihan tämä jo käyty läpi.  Olisiko muualla parempi? Kaivoin esiin tekstin, jonka olin kirjoittanut Pariisin iskujen jälkeen (lue kokonaan täältä: klik). Olinhan Bataclanin kupeessa jo iskuja seuranneena aamuna. Miltä silloin tuntui?

“Niin monet joutuvat jatkamaan arkeaan noilla samoilla kulmilla. Koulut ovat siellä, työpaikat, kaupat, metroasemat. Ei ole vaihtoehtoa, pitää uskaltautua ulos, jatkaa elämää.”

“Mitä minä voin tehdä, että lasten arki olisi turvallisempaa? Isku voi tapahtua missä vain. Kohta. Ylihuomenna. Haluan ajatella, että ehkä olemme täällä Etelä-Ranskassa kuitenkin turvassa, minähän palasin jo eilen.”

Olen jutellut viime päivien aikana monen kanssa, jotka olivat Juan les Pinsin rannan sijasta valinneet Nizzan. Yhdet olivat syömässä rantaravintolassa ja tajunneet hädän vasta kun ihmisiä oli hyppinyt kadulta aidan yli turvaan. Toiset olivat juuri oikealla hetkellä kääntyneet hetkeksi ihailemaan vanhaa kirkkoa sen sijaan, että olisivat jatkaneet rantakadulle. Kolmannet olivat pelastuneet, koska rannan lavoilla musiikki soi liian kovalla ja piti mennä kauemmas.

Tämän viikon tapahtumien valossa lienee turhaa väittää, että etelässä olisi turvassa. Näinköhän turvaa enää on missään?

maissi

Eteenpäin on vain puskettava, keskityttävä elämän pieniin täydellisiin hetkiin. Suru ja hämmennys ovat vielä päällimmäisinä mielessä. Pidetään toisistamme huolta, jooko.