Riittääkö aurinko tekemään onnelliseksi?

ikava

Koti-ikävä.

Se on kummallinen juttu, tuo koti-ikävä. Tulee aina yhtä yllättäen. Korjaan – ei tietenkään edes pitäisi puhua enää koti-ikävästä vaan Suomi-ikävästä. Tai onkohan se oikeastaan enää ihan sitäkään.

Minulle Suomi-ikävä tarkoittaa maan sijasta kaipuuta yksittäisiin, menneisiin hetkiin. Se on tarvetta päästä muutaman tärkeän ihmisen luokse. Että saisi hetken hengittää samaa ilmaa ystävän kanssa, joka ymmärtää puolesta sanasta.

Ikävänpuuskia iskee nykyään enää harvoin. Ehkä niitä tuntemuksia työntää ajattelematta sivuunkin, pois arjen keskeltä, sillä elämähän on tässä ja nyt. Mutta sitten kun se ikävä  pääsee irti, on se kuin kylmä, sisuskaluja kouriva aalto, joka nostaa kyyneleet silmiin ja huutaa ÄKKIÄ POIS täältä!

Niin. Useinhan kaipuu äityy valloilleen juuri silloin kun joku tavallinen arkiasia on mennyt pieleen. Kun ei vaan jaksaisi kaikkea tätä täällä vaan haluaisi mieluummin juuri sitä kaikkea siellä.

Yksi kotikatumme perhe, tyttäreni luokkatoveri, muuttaa pian takaisin Pariisiin. Pienen tytön äiti on puhunut haaveistaan palata kotikonnuilleen jo pitkään. Täällä kaukana hän on kaivannut suurkaupungin vilinää, äänekästä elämää, ihmisiä ja sitä oikeaa tekemistä. “Aurinko on toki ihana, mutta ei se riitä tekemään onnelliseksi”, hän sanoi minulle. Niin kai sitten.

ilta-aurinko juan les pins

On nimittäin monia hetkiä, jolloin aurinko riittää tekemään minut hyvinkin onnelliseksi. Niin kuin eilen, pahimman ikävänpuuskan viimein laannuttua joogassa. Kokoonnuimme ryhmän kera kauniiseen auringonlaskuun syömään kesäpiknikkiä pienelle, Juan les Pinsin Plage des Ondesille. Silloin mielessä kävi, että kyllä täälläkin on ihan hyvä.

Ennalta-arvaamaton koti-ikävä ja halu jäätyä

940999_10153388519561589_4916656545252429524_n

Minulla on sietämätön koti-ikävä. Tai siis Suomi-ikävä. Kotihan on tietysti täällä, sen mies aina tasaisin väliajoin korjaa suuhuni.

Ennalta-arvaamaton Suomi-ikävä on iskenyt, koska yhtäkkiä koko sosiaalinen elämäni internetissä on muuttunut Frozen-elokuvaksi. Suomen ystävät jakavat kauniita kuviaan jääkiteistä, hitaasti jäätyvästä merestä Helsingin edustalla, pakkasaamuista, valkoisiksi muuttuneista silmäripsistään. Sisuskaluja puristaa: minun pitäisi olla tuolla, opettaa lapset leikkimään lumessa, puhaltaa höyryä suusta, laskea mäkeä.

12512816_10153813410927673_523954414294411221_n

Kuva: Terhi Lahdensalo

Sen sijaan istutan lapseni ajatuksissani kärryyn vain huomatakseni kaupungilla, ettei täällä meidän oikeassa elämässä olekaan ollenkaan kylmä vaan tavallinen suomalainen kesäpäivä: apteekin seinän mittari näyttää jo aamutuimaan 14,5 astetta. Toppatakin ja pipon olisi järkevä ihminen voinut jättää kotiin, lapsihan vielä läkähtyy päiväkodissa.

12493722_10153355029890878_38670819917099857_o

Kuva: Mari Haavisto

Niin kummallista kun se onkin, meillä Välimeren äärelläkin puetaan tammikuussa toppatakit päälle, koska on talvi. Mittaria en katso oikeastaan koskaan, eivätkä näemmä muutkaan. Lapsen tarhakaveri tuli vastaan karvalakki päässä. Minun uusissa talvikengissäni vallitsi sauna. Olen pelottavalla tavalla muuttumassa höpsöksi etelänmaalaiseksi, joka ei osaa enää pukeutua sään mukaan.

kengat

Hengitän syvään ja painan silmät kiinni, kipristelen hikisiä varpaitani, löyhyttelen kostunutta kaulahuiviani. Muistelen hetken arkeani Helsingissä, jäisen auton puhdistamista, loskaisia jalkakäytäviä, säkkipimeitä aamuja, päiviä, iltapäiviä ja iltoja, jääkalikaksi muuttuneita sormia. Sitten taas helpottaa hetkeksi, kaikkihan on täällä kesäaamussa oikeastaan himputin hyvin.

Pohjoiset ystäväni, puhaltakaa silti muutama jääkide tähänkin suuntaan.

I want to freeze

I miss home. I mean that I miss Finland. My husband keeps reminding me that home is here, in South of France, not in Finland anymore.
My friends are posting beautiful pictures on social media of wintery Helsinki, of the show flakes, the sea that is freezing. I feel an urge to be there, show it all to my children, feel the cold air on my cheeks.
Instead here, in Antibes, it is hot like on a typical Finnish summer day. People still dress up like it would be the coldest winter day, just because it is winter. Me included. New furry winter shoes are completely unnecessary, it feels like my feet are taking a sauna.
Dear friends, blow some cold air this way. I miss the real winter.
Ylin kuva: Jenny Matikainen

Mansikoita torilla läpi yön / Missing home

IMG_5817

Totta se on. Onhan täällä mekkala. Kamalasti autoja näin pienille kujille. Hirvittävästi tunkua joka paikassa.

Näissä aatoksissa katselin tytärtäni, joka hame hulmuten työnteli menemään potkulaudalla.  Edessä välkkyi Välimeri, postikorttimaiset maisemat.  Takaa kuuluivat ulkoterassin puheensorina ja ohi päräyttelevien mopojen äänet.

Suomalaisten ystävien kertomukset synnyinmaasta kuitenkin olivat vieneet ajatukset Seurasaaren pusikoihin, Helsingin hitaisiin sunnuntai-iltapäiviin, kevään kirpakkaan tuoksuun. Hetken kuristi kurkkua. Ikävä.

Olen kotiutunut kauniiseen Etelä-Ranskaan, mutta pysyvää tuntuu olevan ikuinen ikävä jonnekin, ainakin minun kohdallani. Milloin se on ulkomaille, milloin Suomeen. Ehkä se on niin, että matkalla jonnekin olen onnellisimmillani.

Kun mies poikkesi keskellä päivää lounaalle, puhuin hänelle tuntemuksistani. Hän kuunteli taas kerran, muistutti Suomen talvesta ja valon puutteesta. Niinpä niin, muistanhan minä. Kyllähän minä elämästäni täällä nautin ihan älyttömästi. Nyt ollaan täällä.

Ja kun Suomesta puhutaan – onhan se loma-Suomi ihan muuta kuin arki-Suomi. Siitä muistutti myös tämä paluumuuttajan tarina, jonka luin aamulla Hesarista: “Silloin ihmiset söivät torilla mansikoita ja nauroivat läpi yöttömän yön. Nyt he sanoivat, että aikaa olisi joskus viikolla 42.”

IMG_5816

* * *

It is true that there is a lot of noise. Too many cars for these streets. It is just way too crowded.
I was sitting in a sunny park, watching my daughter playing and laughing.  I could see the Mediterranean sea on the front of me, hear the sounds of lunch being served on a terrace on the back. 
But thanks to my Finnish friends, my thoughts were elsewhere: in the quiet Sunday afternoons of Helsinki, the forest of Seurasaari, the fresh smell of the spring. I missed it.
My home is in France, but there is a constant longing for something else. Is this what expat life is all about?