Aikuisuus on sitä kun…

helena aikuisuus

Lueskelin viikonloppuna uutta Femina-lehteä. Kyseessä on siis naistenlehti, joka tulee Ranskassa paikallislehden liitteenä. Sen versio vaihtelee alueittain, meillä täällä Nizzan kupeessa se tulee Nice Matinin liitteenä.

Halusin kirjoittaa teille lehdestä lukemastani artikkelista, koska sen yksi virke jäi pyörimään mieleeni. Se kuului näin:

Aikuisuus on sitä, kun hyväksyy ettei olekaan se lapsi, josta äiti haaveili. 

Hienosti sanottu, eikö?

Uskon, että virke koskettaa monia ulkosuomalaisia, äitinsä merten taakse jättäneitä.  Yhtäkään äitiä en tunne, joka olisi toivonut, että oma lapsi aikuistuttuaan lentäisi niinkin kauas pois.

femina

Lehden kyseinen artikkeli ei kuitenkaan koskenut muuttoa vaan äidin ja tyttären suhdetta ja sitä, kun äiti kohtelee viisikymppistä tytärtäänkin kuin pientä lasta. Artikkeliin haastateltu psykologi sanoo, että äidin kritiikki, ehkä rakkauden puutekin voi vaikuttaa tämän lapseen niin, ettei tämä oikein koskaan pääse irtautumaan itsenäiseksi.

Omakohtaista kokemusta vastaavasta ei ole. Itse koen itsenäistyneeni erityisesti sen jälkeen, kun muutin ulkomaille. Suhde äitiin on äärimmäisen tärkeä ja läheinen, mutta täällä kaukana on elämän mutkissa pärjättävä pitkälti itsenäisesti, oman pikkuperheen voimin. Välimatka on tehnyt minulle hyvää ja ehkä äitikin on vuosien varrella huomannut, että ihan hyvin se tyttö pärjää.

Sitäkin huolimatta oma, sisäinen suorittaja ja kiltti tyttö miettii usein, että tuleekohan sitä sittenkään tehtyä ihan kaikkien kannalta oikein. Että ovatkohan nämä päätökset nyt varmasti muidenkin mielestä hyviä päätöksiä. Että mitäköhän se äitikin tästä ajattelisi.

Sillä vaikka kuinka väittäisi muuta, välillä olisi kiva sysätä raskaat päätökset muiden harteille. Niinhän pienenä tyttönäkin sai tehdä! Silloin pitää taas napata itseään harteista kiinni, ravistella ja katsoa peiliin. Tässäpä olen minä, aikuinen ihminen, joka elää ihan omaa elämäänsä omien päätösten mukaisesti.

Tässä muuten linkki Kodin Kuvalehden artikkeliin minusta ja äidistäni. Se ilmestyi viime kesänä.

Mikä siellä pusikossa suhisee?

eksynyt kilpikonna

Olemme ripustaneet tänä aamuna naapurustoon lappuja, joissa lukee: LÖYDETTY KILPIKONNA! SOITA NUMEROON…

Kävi nimittäin niin, että eilen koulun jälkeen lapsi kuuli pihan pusikosta suhinaa. Hän löysi sieltä lehtien alle puoliksi kaivautuneen kilpikonnan. Eikä minkään ihan pienen kilpikonnan, vaan kahden kämmenen kokoisen kaverin. Mistä se tänne oli tupsahtanut?

kilpikonna

Ei tämä toki ole ensimmäinen kerta kun törmäämme kilpikonnaan pihamaalla. Se ensimmäinen, kesällä käynyt versio tosin oli turbomoottorilla varustettu pikakiitäjä, joka karkasi nopeasti eteenpäin. Tämä kilpikaveri sen sijaan oli rauhallinen ja odotteli pusikossa kun lasten isä tuli paikalle. Mies nosti sen nätisti muovilaatikkoon odottelemaan – tiedä vaikka naapurustosta joltain olisi karannut rakas lemmikki.

Mutta ei kenestäkään vielä ole kuulunut mitään. Olen vuorannut laatikon salaatilla ja tomaateilla, mutta mikään ei tunnu maistuvan.

Pieni mahdollisuus on olemassa, että kilpikonna onkin villi. Etelä-Ranskassahan kilpikonnia on, joskin ne elävät yleensä muualla kuin kaupungilla.

Naapurin kissa

Me asumme Antibesissa niin tiiviisti toistemme lähellä, ettei nämä vierailevat elukat ole kovinkaan harvinaisia (ötököistä puhumattakaan). Ihana, jo rakkaaksi tullut naapurin nuori kissakin eli pihallamme päivittäin aina viime viikonloppuun saakka. Mutta kun saavuimme pääsiäisenvietosta takaisin kotiin, postilaatikossa odotti surullinen lappu naapurilta. Siinä luki: KISSAMME ON KATEISSA.

Voi mikä suru! Voi kun joku kiltti olisi ottanut sen talteen.

Ajatella, jos olisin ollut siellä juuri nyt…

carcassonne

Tätä kirjoittaessani katselen televisiosta suoraa uutislähetystä Carcassonnen kupeesta, missä on käynnissä järkyttävä panttivankitilanne. Uhrien sijasta ensimmäisenä mieleen hyppäsi itsekäs ajatus: vastahan olimme tuolla lomalla! Kauheaa jos olisimmekin nyt siellä!

Kuulostaako tutulta?

Jokunen aika sitten juttelin iskuista ja lomailusta ystäväni kanssa. Hän oli Stade de France -jalkapallostadionilla iltana, jolloin Pariisissa tapahtui iskujen sarja. Muutama järisyttävän määrän urheja vaatineista iskuista sattui juuri stadionin kupeessa. Vaikka ystävä selvisi illasta ilman fyysisiä vammoja, pelottava tunnelma, tungokset ja kanssakulkijoiden pakokauhu jättivät jälkensä hänen elämäänsä pitkäksi aikaa.

luoti

Sitten pari vuotta myöhemmin, kun elämä jo hymyili, hän matkasi New Yorkiin. Ja juuri silloin rekka ajoi mielivaltaisesti pyöräilijöiden päälle ja tappoi useita.

– Vain minulle käy näin! Olen aina paikalla silloin kun tapahtuu joku isku! hän voivotteli.

Kyllä, tosi huonoa tuuria, myöntelin. Vai oliko?

Mistä se johtuu, että näissä järkyttävissä, uhreja vaatineissa tilanteissa tuppaamme kääntämään katseemme itseemme?

Iskuja ja onnettomuuksia tapahtuu maailmalla siihen tahtiin, ettei sellaisen osuminen aktiivisen matkailijan kohteeseen ole tänä päivänä kovinkaan kummallista. Aika monelle globaalille kulkijalle iskujen kohteet myös saattavat olla tuttuja vanhoilta reissuilta. “Juuri tuolla me kävimme silloin!” “Tuossa ravintolassa söimme viimeksi!” “Tuolla metroasemalla minä aika kävin opiskelijavaihdossani!”

kukkameri

Aika moni isku on osunut Ranskaan näiden viiden vuotemme aikana. Niistä suurimmat, Pariisi, Nizza, ovat hetkauttaneet minua eniten. Oikeastaan niin paljon, että Nizzan iskujen jälkeen aloin välttää suuria massatapahtumia. Tuntui turvallisemmalta pyöriä pienemmissä ympyröissä ja tapahtumissa kuin suurissa karnevaaleissa tai urheilutapahtumissa. Ehkä meidän mahdollisuutemme joutua iskuun on pienempi, ajattelimme. Jos jotenkin voisi suojella lapsia? Itseäänkin ehkä?

Niin, ehkä. Tai sitten ei.

Tänään sen näimme, valitettavasti. Vaikka laukut supermarketin ovella omassakin kaupungissa tarkistetaan, en oikeasti osannut kuvitella, että kauppareissullakin ihminen voisi olla tällaisessa vaarassa. Osanottoni uhrien läheisille.

Parempi siis lienee oman navan ja varmistelun sijasta keskittyä elämään hetki kerrallaan.

Hyvää viikonloppua.