Millaista on hiljaisesti hyväksytty arkipäivän rasismi?

arkipaivan rasismi

” Tytön koulukaverin äiti (aasialaistaustainen) oli käynyt  katsomassa pikkukaupunkimme katolista koulua valitessaan leikkikoulua pojalleen. Koulun rehtori oli sanonut koulunsa parhaita puolia olevan sen, ettei siinä koulussa ole ulkomaalaisia! Ja kyseessä on siis 2,5-vuotiaana aloitettava maternelle-luokka. Arkipäivän rasismia Belgiassa.”

Luin Belgiassa asuvan kanssasisareni kokemuksesta eräästä Facebookin ryhmästä ja pyysin häneltä lupaa käyttää sitä blogissani. Hänen asiansa nimittäin kosketti kovasti: tällaiseen “hiljaisesti hyväksyttyyn”, jopa tavaksi tulleeseen arjen rasismiin olen valitettavasti törmännyt nykyisessä kotimaassani Ranskassa myös itse.

Erityisen raivostuttavaa on se, kun aikuiset puhuvat pienten lasten osaamisesta ja olemisesta heidän syntyperänsä perusteella. Kuten silloin, kun tuttavani oli puhunut lasteni koulusta kaverinsa kanssa. Hän itse oli valinnut jälkikasvulleen yksityiskoulun.

–  Tiedätkö, tämä kaupungilla työskentelevä ihminen kertoi minulle, ettei se ole hyvä koulu, koska siellä on niin paljon… no tiedäthän.

tulppaani

Niitä. Tiesin tietysti, että tässä keskustelussa niillä tarkoitettiin pohjoisafrikkalaistaustaisia lapsia, tavallisia, pieniä, Ranskassa syntyneitä ja ranskaa puhuvia ihmisiä. Joku saattaa kutsua heitä myös maahanmuuttajiksi, vaikka perhe olisi ollut maassa jo sukupolvia.

Minua, vaaleaa pohjoismaalaista, ei maahanmuuttajaksi ole sen sijaan kutsuttu koskaan, vaikka sellainen olen. Syrjintääkään en ole kokenut henkilökohtaisesti, ehkä siksi, että pärstä on kuin äärioikeistolaisen Front Nationalin vaalimainoksesta. C’est pas pareil.

Kun aikoinaan valitsimme asuinaluettamme kotikaupungissa, oli pohdittava toki myös lasten koulua. Moni kunnianhimoinen vanhempi saattaa Ranskassa hakea lapselle paikkaa arvostetussa kielikoulussa, toinen taas suosia katolista yksityiskoulua.

Me halusimme lapsemme kuitenkin tavalliseen, hyvään esikouluun. Tavoitteena oli löytää mahdollisimman heterogeeninen oppilaitos, sellainen, joka olisi jonkinlainen yhteiskunnan peili: kaikenlaisia lapsia kaikenlaisista perheistä, eikä yksikään ryhmä yliedustettuna.

Yhdyn erään ranskalaistuttavani sanoihin: matematiikkaa ja englantia voimme opettaa kotonakin, mutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä lapsi oppii koulussa. (Vaikka välillä ranskalainen koulujärjestelmä ottaakin vanhempana pirusti päähän). Todellinen Ranska vaan sattuu olemaan hirmu värikäs ja monisyinen: siksi on hyvä oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen.

unikot

Varmasti taustalla vaikutti myös se, että olimme molemmat käyneet ihan tavallisen julkisen ala-asteen: minä Mikkelissä, mies Alsacessa. Molempien kokemukset olivat hyviä ja näin jälkikäteen katsottuna myös tärkeitä –  näinhän minä myös teinivuosieni aikana Belgiassa millaista varakkaan yksityiskoulun ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen elämä voi olla. Ulkomailla oleminen oli aivan mieletöntä, mutta ihan oman henkisen kasvun kannalta sanoisin, että onneksi olivat myös ne toisenlaisen teinitodellisuuden kokemukset Itä-Suomesta.

Omien lasten koulutaival on vasta ihan alussa ja maailmanmenosta voisi nopsasti päätellä,  että näitä asioita tulee vuosien varrella, mahdollisten muuttojenkin yhteydessä vielä pyöriteltyä monta kertaa. Olisin kuitenkin halukas kuulemaan, että millaisia kokemuksia teillä on koulumaailmasta. Oletteko kohdanneet hiljaista rasismia vanhempien tai lasten keskuudessa?

Tällainen on työviikkoni Ranskassa

FullSizeRender (3)

On lauantai, istun Orlyn lentokentällä Pariisissa, kuten kuvasta näkyy. Hauska, mutta kiireinen työvuorokausi Pariisissa on päättynyt. Nyt palaan taas kotiin äidiksi.

Voisi sanoa, että tähän viikkoon on mahtunut oikeasti koko nykyisen työelämäni kirjo. Tänne maailmalle lähdettyäni olen tehnyt hommia freelancerina, rakentanut itselleni työn, johon sisältyy toimittajan töitä, kirjailijan hommia, bloggaamista, kirjan editointia, podcastaamista, turistikierroksia ja ties mitä vielä. Tämä on kai sitä, mitä joku kutsuisi unelmatyöksi.

Ja tällainen työelämä onkin parhaimmillaan (ja useimmiten) ihanan värikästä ja antoisaa, mutta kauheimmillaan myös yksinäistä ja sirpaleista. Rankinta, mutta toisaalta myös vapauttavinta on se, että kaikki tuppaa olemaan vain ja ainoastaan itsestä kiinni. Tässäpä jaan kanssanne menneen työviikkoni ohjelman.

IMG_7067

Aloitin työviikkoni jo sunnuntaina, vetämällä Pamplemousse -matkatoimiston ryhmälle bussiluennon. Se oli ihan älyttömän hauskaa! Tunnin verran pölpötin asuinalueemme historiasta, yksityiskohdista ja elämäntavasta. Kaupan päälle tapasin tosi mukavia ihmisiä. Näitä turistijuttuja olisi kyllä kiva tehdä enemmänkin.

Sitten maanantaina työviikko jatkui HS-kolumnin parissa, mikä tosin osoittautui varsin haasteelliseksi. Urhoollisesti vuosia palvellut tietokone nimittäin hajosi aivan kesken kirjoittamisen. Ruutu muuttui viliseväksi Matrix-elokuvaksi eikä itku ollut kaukana… Au secours! Mitä mä nyt teen?

Samaan syssyyn (tai ehkä stressinkin takia) alkoi flunssa vaivata. Ja vaivaa yhä. Plaah. Mutta onneksi elämässä on tuo tasapainoinen koti-insinööri: kamat saatiin talteen liikaa hepuloimatta, vaikka kone on lopullisesti rikki. Diagnoosi: uusi on viimein ostettava.

Tiistaina, tietokoneettomana toipilaana sitten harjoittelin muiden teknisten vimpaimien käyttöä. Kun teen toimittajan työtä televisioon, pitää nykyään taipua älyttömän moneen: videokuvaukseen, editointiin, haastatteluun ja nyt uusimpana myös itsenäiseen uutisten suoratyöskentelyyn. Kiireisimmillä uutistyökeikoilla pitää hommien hoitua kätevästi eikä aikaa ole ylimääräisiä minuutteja säätämiseen. Se on välillä rankkaa, mutta mun mielestä aina tosi palkitsevaa!

Keskiviikon vietin sitten lasten kanssa, niin kuin aina.

FullSizeRender (1)

Torstaina taas valmistelin seuraavan Pariisin matkan sisältöasioita, kävin tutustumassa uuteen mahdolliseen friikkutoimistoon (josta nuo ihanat vanhankaupungin näkymät), tein vikat korjaukset kolumniin, kirjoitin blogipostauksen ja pakkasin kamat. Lounaaksi tyttö oli vielä koulun kanttiinin lakon vuoksi haettava kotiin syömään.

Perjantaiaamuna hyppäsin lentokenttäbussiin jo ennen aamuseitsemää. Matkalla kirjasin ylös ajatuksia kirjaani varten ja löysin mielenkiintoisen aiheeseen liittyvän artikkelin matkalukemisestani.

FullSizeRender (2)

Pariisiin tultuani kärräsin kamani  lounaan jälkeen ystävän kämpälle, vaihdoin vaatteet ja panin maskin kuntoon. Sitten Elysée-palatsille seuraamaan illan tiedotustilaisuutta mikki ja kamera ojossa. Illan aikataulut venyivät ja sydän hakkasi kiireestä, mutta hengissä selvittiin. Se on kyllä sanottava, että uutistyö pitää ihmisen virkeänä.

Itse asiassa niin virkeänä, että kun päivä oli ohi yhdeksän jälkeen illalla, matelin pieneen bistroon Le Marais’n kaupunginosaan lasilliselle viiniä ja katselemaan ihmisvirtaa. Unta oli heti ihan turha tavoitella.

Sellainen työviikko. Millainen oli omasi?

FullSizeRender

Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?