Täydellinen päivä ja luksusnarinaa

Otsikko kuva - kevään eka paiva

Se on kummallista, että samalla kun toinen puoli Ranskaa kärsii vuosisadan tulvista, me olemme jo saaneet nauttia ensimmäisistä todellisista kevätpäivistä. Sunnuntaina teimme oman perheen kera ekan oikean pikkuvaelluksen lasten kanssa Roquebrun-sur-Argensin alueella, meiltä Antibesista länteen.

valkoinen narsissi

Siellä piti lastenkin kiivetä rajuja mäkiä, varoa sateiden muokkaamia polkuja, kuunnella hiljaisuutta ja tuijotella hämmentäviä maisemia. Mikä ihana lämpö! Mimosat kukkivat jo, samoin kuin pienet valkoiset narsissit. Metsässä, joskin paikoin vielä kovin paljaassa, tuoksui niin kesään heräilevä luonto.

Mikä täydellinen päivä. Näitä perheen kesken vietettyjä, hitaita päiviä rakastan tässä elämänvaiheessa kaikkein eniten. Tytär kutsuu niitä tosin seikkailupäiviksi, sillä niitähän ne. Me koko porukka koemme silloin jotain uutta yhdessä.

tytar ja isa kavelee

Tätä kaikkea osaa arvostaa moninkertaisesti kun tietää mitä se arki on pohjoisemmassa osassa maata juuri nyt. Joka ilta uutislähetykset täyttyvät tulvien alle jääneiden perheiden surkeista kohtaloista: koko koti on täynnä vettä, säästöt menneet. Näinköhän kotia enää tällaisten tulvien jälkeen voi myydä. Onko toistuvista tulvista tullut uusi normaali?

Maaret Kallio kirjoitti vastikään osuvasti luksusnarinasta. Siitä, kuinka ihmiset valittavat lyhyistä sähkökatkoksista, eskaritoiminnasta josta puuttuvat iPadit ja pizzasta, jossa on liian vähän täytettä. Podcast-kaverini Lilli oli huomannut Suomeen muutettuaan saman. Ongelmat tuntuivat kaiken eteläranskalaisen arkisähellyksen jälkeen pieniltä. Hän kirjoitti tuntemuksistaan tosi osuvasti.

Esterel-maisema

Toisaalta valittavathan nämä ranskalaisetkin, tyytymättömyyttä on ihan hirveän paljon. Voisin kuvitella, että monen amerikkalaisen mielestä esimerkiksi ranskalaisten ehtymätön lakkointo tuntuu luksusnarinalta.

Ja se kyllä kuuluu, kaikenlainen valitus, ainakin täällä temperamenttisten ihmisten keskellä. Yhtenäkin päivänä kun istuskelin leikkipuiston laidalla, paikalle asteli ensin yksi, sitten toinen mummo. Heidän kovaääninen keskustelunsa meni tähän tyyliin.

– Minä kävin sinun luonasi, muttet ollut siellä!

– Minähän sanoin, että tulen puistoon.

– Etkä sanonut! Ja minä olen muuten viettänyt koko päivän puhelimessa sen viranomaisen kanssa. Oh là là!

– Miksi? Aina sinäkin vain valitat! Lopeta jo!

– No, jos ei kelpaa, minä lähden tästä valittamaan muualle!

– Mrrr. No, minä tulen mukaan.

Rouvat eivät tainneet enää muuta osata kuin valittaa.

esterel1

Eräänlaista luksusnarinaa kuultiin kyllä meidänkin täydellisenä kevätpäivänä, häikäisevissä maisemissa. Milloin ei oltu tarpeeksi nopeasti perillä, milloin ei ollut tarpeeksi nopeasti ruokaa, liian kuumakin oli välillä ja sitten oli se aurinko. Pirun aurinko paistoi koko ajan silmiin.

Mutta lopputulema oli erinomainen ja olo himputin kiitollinen.

– Äiti, mennäänkö huomennakin seikkailulle?

 

Lääkäri ohjeisti: Kävele hitaammin

hitaammin

Olen taas yskässä. Tämä jokavuotinen köhä tuntuu alkavan vuodenvaihteessa, kosteiden ja viileiden säiden myötä. Viime vuonna yskin viikkoja, joten tänä vuonna päätin suunnata lääkäriin jo  alkumetreillä.

Varasin siis ajan suosikkilääkärilleni, jota joku suomalaiseen terveydenhuoltoon tottunut voisi pitää jonkinasteisena voodoo-lääkärinä. Kyllä, ja epäilijöille tiedoksi, että mies tosiaan on lääkäri- ja homeopaattikoulutuksen saanut, ihan oikea ranskalaislääkäri, eikä mikään takahuoneen hämäräveikko. Metodit vain ovat hieman poikkeavat.

Alkuhämmennyksen jälkeen on nimittäin pitänyt myöntää, ettei paremmasta väliä. Tämä mies ei hoidakaan pelkkää oiretta vaan koko ihmistä, ja se toimii!

laituri

Eilenkin tapaamisemme alkoi, kuten aina, keskustelulla. Kyllä, yskittää. Saattaa kuumettakin olla. Kyllä, olen ottanut särkylääkettä. Kyllä, olen käyttänyt astmapiippua. Väsyttää kauheasti kyllä. Oui, madame, se kyllä näkyy.

Pitkällisten käsinkirjoitettujen muistiinpanojen jälkeen lääkäri komensi seuraavaksi minut makuulle, niin kuin tapana tässä toimistossa on.  Hän aloitti itämaanmatkoiltanikin tutun hieronnan, jota hän kutsuu tutkimukseksi. Ensin paineltiin vatsaa (jumissa), sitten hartiat (rentoudu!), kohta kyljet (voi voi). Ja sitten juuri, kun potilas oli vaipumassa suloiseen nirvanaan, lääkäri kaivoi esille gongin (metallisen lyömäsoittimen), jota kalauttaa vatsan kupeessa niin, että sisuskalut väreilevät.

KLAAAANNGGGGGG!

Ja hoplaa, valmista tuli! Et voilà! Potilaan olo on virkeä ja puhdistunut.

Tilanne vaatii länsimaista lääkettä, luonnontuotteita ja homeopatiaa, ymmärsin, kun istuuduimme takaisin pöydän ääreen. Lääkäri kirjasi koukerokäsialallaan reseptille rohtoja, joista alkupään nimet olivat tuttuja, loppupää pelkkää siansaksaa. Lueskelin listaa nyökytellen. Oui oui,  näin toimin. Oui, nämä pyydän apteekista.

lapset kivia keraamassa
– Teidän ei tarvitse olla jatkuvassa valmiustilassa, madame.  Olette liian “speed” (nopea). Ottakaa tehtäväksenne kävellä hitaasti. Pitäkää rauhallisia hengitystaukoja joka päivä. Se on teille vaikeaa, mutta tekee hyvää. Teillä on itsellänne kaikki eväät voida paremmin, lääkäri muistutti vielä ennen lähtöä.

Tuon viimeisen olen tainnut kuulla joskus aiemminkin. Kävelin kotiin rauhallisesti ja mietiskellen. Ja jotenkin voin kotiportilla jo ihan kauhean paljon paremmin.

P.S. Kuvat joululomaltamme, hetkestä, jolloin aika oli pysähtynyt.

Onko elämä Ranskassa turvallista?

lapset-turva2

Tapasimme koulun portilla ystäväperheen. Heidän kolmannen kerroksen kerrostaloasuntoonsa oli joululoman aikana tulleet varkaat. Olivat kuulemma hajottaneet parvekkeen ikkunan, vetäneet ikkunaluukut väkisin ylös ja sotkeneet makuuhuoneet täysin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen ryöstöistä alueellamme. Omalla kadulla talo ryöstettiin iltapäivällä lounaan jälkeen. Niin se kuulemma tapahtuu, aina silloin kun sitä vähiten odottaa. Yhden tuttavan kotiin ryöstäjät taas olivat kiivenneet yöaikaan, lapsiperheen nukkuessa. Inhottavaa!

Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogin Petra kertoi tuoreessa postauksessaan arjestaan ja peloistaan Izmirissä, Turkissa, kuten oli aiemmin tehnyt myös Perusta kuuluu -blogi. Luin molempien tekstit ahmien, ja iho nousi monta kertaa kananlihalle. Onpa tosiaan aikamoista! Kaikkeen sitä pitääkin osata varautua.

Kunnes tajusin, että onhan tässä omassakin arjessa kaikenlaista, mihin on oppinut varautumaan, kuten nyt niihin varkaisiin esimerkiksi. Monista asioista tuppaa vain tulemaan niin arkipäiväisiä, ettei omaan toimintaansa enää suhtaudu kummajaisena. Oikeastaanhan se menee niin, että kaikkea muuta kuin tätä omaa  alkaa pitää outona.

ikkuna ja poika

Se on selvää, että ovet ja portit on lukittava aina lähtiessä kunnolla. Jos ikkunoissa ei ole kaltereita, on suljettava myös ikkunaluukut.  Auton ratissa taas pitää olla tuntosarvet niskassakin: äkkinäisesti liikkuvia vespoja hyökkäilee vasemmalta ja oikealta. Lisäksi suuret rekka-autot saattavat hypätä moottoritiellä varoittamatta eteen.

Lasten kidnappauksia en pelkää (Ranskassa niitä tapahtuu, mutta yleensä perheenjäsenen toimesta), mutta sitä kyllä, että joku ajaa pienokaisen päältä. Enkä puhu nyt terrori-iskuista – joita valitettavasti tässä maassa on ollut liikaa – vaan ihan mattimeikäläisistäkin, jotka sohlaavat miten sattuu ja jättävät autonsa poikittain vaikka leipomon tai leikkipuiston eteen.

Joskus kun mainitsin yhdelle porttimme eteen parkkeeranneelle, että voisiko hän siirtyä, vastasi hän: – Madame, oma vikanne, itse olette halunneet muuttaa koulun viereen asumaan.

Aargh. Haista home.

ranta-armeija

Ja jos terrori-iskuista puhutaan, niin hampaisiin saakka aseistettuihin sotilaisiin on pitänyt tottua näillä omillakin kujilla. Ja siihen, että joka paikassa on betonipossuja ja kassit tarkastavia vartijoita. Jos sellaisia ei sitten taas jossain olekaan, tuntuu hirveän kummalta. Jokunen aika sitten Helsingissäkin astelin Sanomataloon ja ihmettelin, etteikö kukaan tosiaan kurkista kassiini. Tulkaa nyt joku herranjestas!

Ja kun pommeista puhutaan niin ei voi olla mainitsematta eteläranskalaisia kakkapommeja, noita jokaisen kadunkulman haisevia ja liukuvia yllätyksiä. Miten kakkaa voikaan olla niin paljon? Onneksi sentään on motocrotte, ranskalainen keksintö eli kakkakerääjämopo, joka joskus tuo helpotuksen tilanteeseen.

Maanjäristyksiä ei täällä ole ollut, ainakaan sellaisia kunnolla vapisuttavia, niin kuin edellisessä asuinpaikassamme Los Angelesissa. Sen sijaan muita luonnonmullistuksia on sattunut. Kun sataa, sataa monsuunimaisesti metrikaupalla. Kun tuulee, tuulee niin, että kattotiilet lentävät ja rantakatu tulvii.

muta

Kun on myrsky, menevät kodista aina myös sähköt. Pahinta on se kun lapset ovat kylvyssä ja pimeys iskee yllättäen (ÄITIIIII!!!!!). Silloin on sokkona hiivittävä sähkökaapille. Nykyään kannan kyllä kännykkää mukanani kylppärissäkin.  Ja sitten taas kun on kuivaa, on niin kuivaa, ettei kylvyssä saa käydä, koska vesi loppuu ja metsäpalot lähtevät liikkeelle.

ruukkugate

Niin ja loppukaneettina on vielä sanottava se, ettei omia tavaroita ei pidä koskaan jättää vahtimatta minnekään – ellei halua päästä niistä eroon. Taskuvarkaita riittää ja kukkaruukutkin meiltä katosivat kadulta reilussa parissa päivässä, hemmetti soikoon. Nyt tosin olemme miettineet vanhojen lastenvaunujen jättämistä portin pieleen.

Ne kun eivät tunnu millään menevän nettitorilla kaupaksi.