Missä ovat sinun juuresi?

90 91 92 93 ANTIBES (2)

Olen katsonut tuon alla olevan videon nyt viisi kertaa. Se on aivan ihana. Christopher King kertoo siinä lapsuudestaan Antibesissa, niistä  unenomaisista hetkistä  pikkukujien paratiisissa, kuumasta uimarannasta ja naapurissa asuneesta runoilijasta. Minua kosketti video valtavasti, eikä vähiten tietty siksi, että mekin asumme Antibesissa.  (Video on englanniksi.)

Erityisesti liikutuin kuitenkin siksi, että Kingin vanhemmat ovat, kuten minäkin, alunperin muualta kuin Ranskasta. Vaikka perheen juuret ovat muualla, mies kokee tärkeimmän paikan maailmassa olevan juuri meidän Ranskassa.  “Vanhana muistan todennäköisesti enää Antibesin. Ja se on ok”, hän sanoo lapsuutensa kaupungista.

Kirjoitin kiitoskirjeen Kingille ja kerroin myös videon herättämistä tuntemuksista. Kirjoitin hänelle näistä kipuiluistani ja mietteistäni koskien omia lapsia. Onko suomalais-ranskalaisten lasten varmasti hyvä kasvaa täällä? Olisiko sittenkin parempi Suomessa, missä itse vietin ihanan lapsuuteni? Missäköhän lapseni kokevat omien juuriensa joskus olevan?

King vastasi lämpimästi, antoi luvan jakaa videon blogissa ja lopetti kirjeen sanoihin “no place like home”.

Niin. Selväähän se on, että minun omat juureni ovat tietysti Suomessa ja ikävä lapsuuden maisemiin iskee tasaisin väliajoin. Lapset saavatkin maistaa noita itselleni tärkeitä asioita joka kesä Saimaalla. Videon katsottuani tajusin kuitenkin entistäkin selkeämmin, että lasten muistot muotoutuvat lopulta tuntemuksista ja kokemuksista, jollaisia minulla ei omassa lapsuudessani ollut. Mutta ne voivat olla vähintään yhtä hyviä, ellei jopa parempia. Antibes on ehkä heidänkin paratiisinsa. Se paikka jonka he vanhuksina muistavat.

Ilman Erasmus-vaihtoa kaikki olisi toisin

erasmus kamppa

Se oli tammikuun puolivälissä, vuonna 2000 kun istuin Charles de Gaullen lentokentällä ja yritin muistella, kuinka juustopatonki tilattiin ranskaksi. Oli nälkä ja edessä vielä tuntien odottelu. En silloin tajunnut, että Clermont-Ferrandiin olisi Pariisista päässyt paljon nopeammin junalla.

Edessä oli Erasmus-vaihto keskellä Ranskaa sijaitsevassa kauniissa pikkukaupungissa. Parhaiten Clermont-Ferrand tunnetaan maailmalla Michelin-renkaistaan ja niistä punaisista ruokaoppaistaan. Vasta myöhemmin opin, ettei Ranskassa kyseisen kaupungin maine kuitenkaan ole kummoinen. Kun täällä kerron viettäneeni Keski-Ranskassa yhden elämäni parhaimmista jaksoista, saan vastaukseksi usein hämmentyneitä pyrskähdyksiä. “C’est un trou. Se on reikä.”

erasmus Helena

Hällä väliä. Minä rakastin vaihto-oppilaskuukausiani täysillä. Nautin jokaisesta päivästä, tapasin mielettömiä ihmisiä eri puolilta maailmaa, opin ranskaa ja englantia ja join liikaa halpaa punaviiniä (ja olutta). Yliopiston lomaviikoilla kiersin maata, kävin etelässä, pohjoisessa ja idässä.

Se oli mahtavaa aikaa, hetken irtiotto kaikista niistä vaatimuksista, jotka odottelivat yliopisto-opiskelijaa Helsingissä. Kaukana tutuista ihminen saattoi sitä paitsi olla juuri sellainen kuin aidoimmillaan oli.

Ilman Erasmus-vaihtoa en varmaan olisi täälläkään nyt. En olisi oppinut ranskaa, ihastunut tähän äimistyttävään maahan, saati uskaltanut hypätä ranskalaisen miehen kyytiin. Tuon ajan parhaimpien kavereittenkin kanssa olen yhä yhteyksissä – yhtä heistä tapaan jokaisella Pariisin matkallani.

erasmus clermont

Rupesin muistelemaan Erasmus-aikaani luettuani brittiopiskelijoiden mahdollisesti menettävän Erasmus-oikeutensa Brexitin myötä. Se tuntuu minusta tosi surkealta ja epäreilulta. Yhtään ihmistä nimittäin en ole tavannut, joka kritisoisi Erasmus-järjestelmää. Erasmus-vauvojakin on kuulemma tässä maailmassa jo ainakin miljoona.

Näissä tunteellisissa tunnelmissa katsoimme viikonloppuna ihanan ranskalaisen elokuvan “L’Auberge espagnole”,  joka kertoo Erasmus-opiskelijoista Barcelonassa. Ah, mikä elokuva. Ihan kuin olisi parikymppinen jälleen. Millaisia vaihtomuistoja sinulla on?

Mitä toivoisit puolisolle sitten kun aika jättää?

rantakukka

Luin tänään yhden koskettavimmista teksteistä pitkään aikaan. Se oli oikeastaan pidennetty treffi-ilmoitus New York Timesissa.

Amerikkalainen lastenkirjailija, Amy Krouse Rosenthal kirjoitti sen miehestään, toivoen että tämä löytäisi rakkauden sitten kun hänestä aika jättää. Rosenthal sairastaa parantumatonta munasarjasyöpää ja elinaika on laskettavissa päivissä.

Rosenthal kertoo tekstissään suloisesti, että hänen miehensä on hyvässä kunnossa ja pukeutuu hyvin. Jason osaa laittaa ruokaa, on kätevä käsistään ja rakastaa elävää musiikkia. “Meidän 19-vuotias tyttäremme, Paris, menisi mieluummin hänen kanssaan konserttiin kuin kenenkään muun”.

Ennen kaikkea mies on ajattevainen. Hän maalaa tauluja ja toi jopa ensimmäiseen ultraääneen kukkia.

paluu2

Sydän on murtua. Kuten tuhannet muut, luin Rosenthalin sanoja kyyneleet silmissäni. Tekstistä huokui kuolinvuoteen tunnelma, kirjoittajan ajatusten kuultava kirkkaus lähdön hetkellä. Elämän viimeisinä päivinä Rosenthal ei ajattele itseään; jos elämässä saa vielä jotain toivoa, niin sitä, että kaikkein rakkaimmalla olisi vielä mahdollisuus rakkauteen.

Liian moni asia jäi kokematta, mutta tämän hän vielä ehtii.

Monet meistä sanovat pyrkivänsä elämään niin, ettei tarvitsisi kuolinvuoteella sitten harmitella. Niin teen minäkin. Ja olen minäkin lukenut ne artikkelit, joissa kerrotaan, ettei viimeisinä hetkinä tule menneitä työpäiviä mietittyä. Läheisimmäthän he ovat päällimmäisenä mielessä – harvemmin kai hautakiveenkään on nakutettu firman logoa.

Luettuani tuon Rosenthalin kauniin tekstin jäin kuitenkin pohtimaan omaa käytöstäni. Tässä levottomassa elämässä lasken kyllä kokemuksia, onnistumisia ja täyttyneitä unelmia, mutta muistanko kehua läheisiä? Kerronko sittenkään tarpeeksi usein, että välitän? Ymmärränkö kiittää yhteisistä hetkistä? Kehunko komeaksi?

Muistatko sinä?

Näiden syvien vesien siivittämänä toivotankin sinulle rakkaudentäyteistä ja tunteikasta viikonloppua! Kehutaan taas tänään toisiamme.