Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?

Missä ovat sinun juuresi?

90 91 92 93 ANTIBES (2)

Olen katsonut tuon alla olevan videon nyt viisi kertaa. Se on aivan ihana. Christopher King kertoo siinä lapsuudestaan Antibesissa, niistä  unenomaisista hetkistä  pikkukujien paratiisissa, kuumasta uimarannasta ja naapurissa asuneesta runoilijasta. Minua kosketti video valtavasti, eikä vähiten tietty siksi, että mekin asumme Antibesissa.  (Video on englanniksi.)

Erityisesti liikutuin kuitenkin siksi, että Kingin vanhemmat ovat, kuten minäkin, alunperin muualta kuin Ranskasta. Vaikka perheen juuret ovat muualla, mies kokee tärkeimmän paikan maailmassa olevan juuri meidän Ranskassa.  “Vanhana muistan todennäköisesti enää Antibesin. Ja se on ok”, hän sanoo lapsuutensa kaupungista.

Kirjoitin kiitoskirjeen Kingille ja kerroin myös videon herättämistä tuntemuksista. Kirjoitin hänelle näistä kipuiluistani ja mietteistäni koskien omia lapsia. Onko suomalais-ranskalaisten lasten varmasti hyvä kasvaa täällä? Olisiko sittenkin parempi Suomessa, missä itse vietin ihanan lapsuuteni? Missäköhän lapseni kokevat omien juuriensa joskus olevan?

King vastasi lämpimästi, antoi luvan jakaa videon blogissa ja lopetti kirjeen sanoihin “no place like home”.

Niin. Selväähän se on, että minun omat juureni ovat tietysti Suomessa ja ikävä lapsuuden maisemiin iskee tasaisin väliajoin. Lapset saavatkin maistaa noita itselleni tärkeitä asioita joka kesä Saimaalla. Videon katsottuani tajusin kuitenkin entistäkin selkeämmin, että lasten muistot muotoutuvat lopulta tuntemuksista ja kokemuksista, jollaisia minulla ei omassa lapsuudessani ollut. Mutta ne voivat olla vähintään yhtä hyviä, ellei jopa parempia. Antibes on ehkä heidänkin paratiisinsa. Se paikka jonka he vanhuksina muistavat.

Ilman Erasmus-vaihtoa kaikki olisi toisin

erasmus kamppa

Se oli tammikuun puolivälissä, vuonna 2000 kun istuin Charles de Gaullen lentokentällä ja yritin muistella, kuinka juustopatonki tilattiin ranskaksi. Oli nälkä ja edessä vielä tuntien odottelu. En silloin tajunnut, että Clermont-Ferrandiin olisi Pariisista päässyt paljon nopeammin junalla.

Edessä oli Erasmus-vaihto keskellä Ranskaa sijaitsevassa kauniissa pikkukaupungissa. Parhaiten Clermont-Ferrand tunnetaan maailmalla Michelin-renkaistaan ja niistä punaisista ruokaoppaistaan. Vasta myöhemmin opin, ettei Ranskassa kyseisen kaupungin maine kuitenkaan ole kummoinen. Kun täällä kerron viettäneeni Keski-Ranskassa yhden elämäni parhaimmista jaksoista, saan vastaukseksi usein hämmentyneitä pyrskähdyksiä. “C’est un trou. Se on reikä.”

erasmus Helena

Hällä väliä. Minä rakastin vaihto-oppilaskuukausiani täysillä. Nautin jokaisesta päivästä, tapasin mielettömiä ihmisiä eri puolilta maailmaa, opin ranskaa ja englantia ja join liikaa halpaa punaviiniä (ja olutta). Yliopiston lomaviikoilla kiersin maata, kävin etelässä, pohjoisessa ja idässä.

Se oli mahtavaa aikaa, hetken irtiotto kaikista niistä vaatimuksista, jotka odottelivat yliopisto-opiskelijaa Helsingissä. Kaukana tutuista ihminen saattoi sitä paitsi olla juuri sellainen kuin aidoimmillaan oli.

Ilman Erasmus-vaihtoa en varmaan olisi täälläkään nyt. En olisi oppinut ranskaa, ihastunut tähän äimistyttävään maahan, saati uskaltanut hypätä ranskalaisen miehen kyytiin. Tuon ajan parhaimpien kavereittenkin kanssa olen yhä yhteyksissä – yhtä heistä tapaan jokaisella Pariisin matkallani.

erasmus clermont

Rupesin muistelemaan Erasmus-aikaani luettuani brittiopiskelijoiden mahdollisesti menettävän Erasmus-oikeutensa Brexitin myötä. Se tuntuu minusta tosi surkealta ja epäreilulta. Yhtään ihmistä nimittäin en ole tavannut, joka kritisoisi Erasmus-järjestelmää. Erasmus-vauvojakin on kuulemma tässä maailmassa jo ainakin miljoona.

Näissä tunteellisissa tunnelmissa katsoimme viikonloppuna ihanan ranskalaisen elokuvan “L’Auberge espagnole”,  joka kertoo Erasmus-opiskelijoista Barcelonassa. Ah, mikä elokuva. Ihan kuin olisi parikymppinen jälleen. Millaisia vaihtomuistoja sinulla on?