Tunnustus ihanille blogeille – Merci!

Helena ja kakku

Sain blogitunnustuksen Tahdon asiat -blogin Yksikseltä Yhdysvalloista ja Anskulta, joka kirjoittaa kauniita Kirjeitä Kairosta. Suurkiitos arvon leidit! Tykkään teidän molempien blogeista valtavasti. Suklaajälkkärin arvoinen juhlapäivä!

bloggeraward

Tunnustuksen säännöt:

  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
  1. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
  1. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
  1. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
  1. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

******

 

Aloitin bloggaamisen kun muutimme Yhdysvalloista Ranskaan kolmisen vuotta sitten. Olin juuri saanut opinnot Los Angelesissa päätökseen ja puhkuin intoa tehdä uutta, saattaa oppimani heti käytäntöön. Töihin ei kuitenkaan ollut menemistä – olin muuttovaiheessa nimittäin viimeisilläni raskaana. Päätinkin aloittaa blogin, johon ammentaa ajatuksiani ja oppimaani.

Muuttoon, raskauteen ja synnytykseen ulkomailla liittyi myös paljon yksinäisyyden värittämiä tuntemuksia, joiden jakamista janosin. Blogi tuntui tekevän olemisestani jotenkin arvokkaampaa: sen myötä löysin maailmalta paljon kaltaisiani ihmisiä, vertaistukea ja uusia verkostoja. Blogi opetti minua myös taas kirjoittamaan, etsimään omaa ääntäni, syventämään omaa ajatteluani. Välillä onnistuin teksteissäni, välillä lopputulema oli karmeaa. Kaikesta kamppailusta huolimatta se kannatti: ensimmäisten vuosien teksteistä kehkeytyi runko esikoiskirjalleni, Maman finlandaise.

Tuleville bloggareille sanoisin yksinkertaisesti, että antaa palaa vain. Blogin pitäminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta sitä tehdessä oppii paljon, eikä vähiten itsestä ja elämästä. Blogin kautta minä esimerkiksi olen oppinut asettamaan ajatuksiani uuteen järjestykseen, herättelemään uusia mietteitä ja oppii katselemaan ympäristöäni eri kulmista.

Vinkki: sen sijaan, että epätoivoisesti hakisin jättiyleisöä, keskittyisin aluksi hiljentymään ja etsimään oman tavan ilmaista itseä. Vain aidosti rehellisiä tekstejä on mielestäni innostavaa ja kiinnostavaa lukea.

Jaan tunnustuksen seuraaville bloggaajille. Nämä kirjoittajat jaksavat viikko toisensa jälkeen pitää teksteineen, kuvineen ja resepteineen otteessaan. Kiitos kun jaatte elämästänne palasia kanssamme.

Ajatuksia Saksasta-blogin Oilille 

Jaelille Appelsiineja ja hunajaa-blogista

Jennille Globe Called Home -blogista

Sannalle Sannan kuplasta

Lenalle  London and Beyond-blogista

Edustusrouvan päiväkirjan Katalle

Rivieran remmin Lillille

Diplomaattirouva-Lotalle

Puolivälissä-blogin Päiville

Italian Leilalle Tampereelle

Petralle Turkkiin

ja vielä bonuksena

Sallalle Sally goes US-blogista 

Suosittelen lämpimästi tutustumaan!

Bloggaaminen vs. perfektionismi

perfektionismi

Apua, kuulostaako tämä kököltä?

Bloggaaminen, se on epätäydellisyydessään ihanaa. Ei tarvitse olla muuta kuin on, mutta saa toisaalta olla ihan mitä vain. Siinä voi antaa sanojen lentää tuulen mukana, voi revitellä ja rouskutella, maiskutella verbejä ja pyöritellä adjektiivejä. Virheitäkin saa tulla, vaikka kamalasti.

Niin, sellainen sanoilla herkutteleminen kannattaa, sillä pilkkujen viilaaminen ei kiinnosta ketään. Varsinkaan potentiaalisia lukijoita.

Ajattelin kirjoittaa tällä kertaa perfektionismista luettuani siitä Hesarista. Perfektionismi on mörkö, joka on jossain muodossa kiusannut meistä monia, minuakin.

Sen selättämisessä bloggaamisesta on ollut hyötyä. Se jos joku on auttanut suhtautumaan epätäydelliseen itseen hurjan paljon myötätuntoisemmin.

perfekt2

Ei mulla oo mitään järkevää sanottavaa!

Minulla on täällä Etelä-Ranskassa ystävä, joka ei koskaan saanut yliopiston lopputyötään valmiiksi. Hän pärjäsi opinnoissaan hienosti, mutta lopputyön viimeistely osoittautui ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

– Minä viilasin ja viilasin pilkkuja enkä lopulta palauttanut sitä ollenkaan, hän kertoi surullisena kun supisin hänelle kirjaprojektistani.

Kuulosti tutulta. Perfektionismi on omallakin kohdalla tarkoittanut jyystävää kontrollointia ja virheiden pelkoa, tosin ei ihan tuossa mittakaavassa.

Lopputyöni olen kyllä aina saanut valmiiksi tunnollisesti ajallaan, mutta toisaalta taas jättänyt asioita kokonaan tekemättä silkassa epäonnistumisen pelossa. Mahdollinen epäonnistuminen, tiedäthän, se kuristaa kurkkua, vetää hengityksen tiheäksi ja vie yöunet jopa viikoiksi.

IMG_4855

Voiko näin kirjoittaa…

Lapset helpottavat tietysti tässäkin, niin kuin ikävuodet ja elämänkokemuskin. Täydellisyyttä on kakkavaippavaiheessa vaikea tavoitella.

Pahintahan se oli epävarmoina teinivuosina, esimerkiksi silloin muutettuamme vuosien ulkomaankomennukselta takaisin Suomeen. Sairastuin syömishäiriöön: se oli helpoin tapa kontrolloida elämän sekavaa ja epäjärjestelmällistä vaihetta, tuo täydellisen hoikka vartalo.

perfetkt3

Kokeile!

Voi sitä lapsekasta iloa, kun sain ensimmäisen kurvin tehtyä! Ja sitten toisen, kolmannenkin. Kaatuilin mustelmille, mutta voitinpahan itseni. Osallistuin lumilautailukurssille aikuisiällä ison elämänmuutoksen myötä. Toteutin pienen unelman, jota kohti olin jättänyt pyristelemättä, tietysti epäonnistumisen pelossa.

En nimittäin ole liikunnassa koskaan loistanut, enkä varsinkaan ollut valmiiksi mestari, niin kuin perfektionisti itsestään usein olettaa.

perfetkt4

Teinkö kirjoitusvirheen?

Kun elämä sitten toi meidät aikoinaan Ranskaan, päätin aloittaa bloggaamisen, ehkä siksikin, että pää pysyisi kasassa. Olihan pikkuisia kotona kaksi, kotimaakin uusi ja minä – no – päiväsaikaan vailla aikuisseuraa.

– En minä nyt omalla nimelläni ainakaan kirjoita, sanoin.

– Mikset? kysyi tuttu amerikkalaisprofessori.

– Vai kirjoitatko arkaluontoisia tekstejä?

IMG_4857

Nauroin. Arkaluontoisiahan tekstit olivat vain sisäiselle lappuliisalleni, sille pahimmalle päpättäjälle pään sisällä, joka katseli inhimillisiäkin virheitäni moittivasti.

Päätin kokeilla, vähän kuin lumilautailua. Rohkeasti rustasin ja korjailin kirjoitusvirheitäni (ihanaa, sekin on mahdollista netissä!) ja kohta jo näin tekstini ohi pilkkusääntöjen, kuulin sen oman ääneni, joka kumpusi sisältä.

Kurvi kerrallaan kirjaimet sopivat paremmin paikalleen. Puuh. Sitten se iski tajuntaan: ajatella, että täällä minä hölpötän epätäydellistä mitä sattuu omalla nimellä ja silti ihmiset sitä lukevat. Jotkut siitä jopa pitävät, minäkin välillä.

Näin on paljon helpompi olla. Herkullisen epätäydellinen.

P.S. Kuvat ovat eteläranskalaisesta Arlesin kaupungista, missä vierailimme viime kesänä. 

 

Blogilla on uusi ilme / My blog has a new look

chinyin1

Blogini on tänään saanut uuden ilmeen! Mitä pidätte?

Uusi mieletön otsikkotunnus on ystäväni Chin Yin Yangin käsialaa.

– Kiinaksi sanotaan 一個屋簷下 , mikä tarkoittaa “saman katon alla”. Halusin saman katon alle sinun perheesi, työsi ja ranskalaisuuden, Chin Yin selittää kuvan taustoja.

Kuten jo arvasitte, Chin Yin on, kuten minäkin, maahanmuuttaja. Hän on syntyjään Taiwanista ja kasvattaa nyt Antibesissa kahta poikaansa (joista kuvassa mukana kuopus Oscar) monikielisiksi maailmankansalaisiksi. Tapasimme aikoinaan leikkipuistossa.

chinyin4

Chin Yin on kiertänyt itsekin maailmaa: hän on opiskellut graafiseksi suunnittelijaksi Yhdysvaltain Bostonissa, käynyt kielikursseja Pariisissa ja lopulta suorittanut maisteriopinnot muotialan viestinnästä Milanossa. Italiassa hän tapasi myös tulevan miehensä Roberton – ja loppu onkin historiaa.

– Minä muutin opintojen jälkeen takaisin Taiwaniin töihin ja sitten palasin taas hetkeksi Italiaan. Sen jälkeen Roberto muutti kanssani Taiwaniin opiskelemaan.

chinyin2

Taiwanista miehen työ toi kaksikon takaisin vanhalle mantereelle, ensin Italiaan missä syntyi esikoinen Leo ja lopulta kolme vuotta sitten Antibesiin, Etelä-Ranskaan, missä Oscar näki päivänvalon.

Chin Yin on hiljalleen palaamassa takaisin työelämään pitkän kotonaolon jälkeen.

– Antibes sopii minulle. Vaikka en puhu hyvää ranskaa, olen löytänyt paljon ystäviä, hän kehuu.

chinyin3

Kuinka sujuu taiwanilaisen ja italialaisen yhteiselämä? Ihan yhtä hyvin kuin kenen tahansa muunkin. Kulttuurieroihin Chin Yin ei nimittäin oikeastaan usko ollenkaan, hänen mielestään on vain erilaisia ihmisiä, tapoja ja tottumuksia. Italian perheen kanssa vietetään joulua, taiwanilaisen kanssa kiinalaista uutta vuotta.

– Italialaisten mielestä esimerkiksi italialainen ruoka on aina parasta. Siinä en voi koskaan voittaa, hän nauraa.

Monikielisyydestä pidetään kuitenkin heidänkin perheessä kiinni. Perheessä puhutaan kahta kieltä: mandariinikiinaa ja italiaa. Ranskan lapset oppivat koulussa.

– Minä puhun lasten kanssa aina kiinaa. Lisäksi luen heille joka ilta kirjaa tavoista ja kulttuurista, hän kertoo.

– Taiwanilaisista tavoistako? Onpa kiinnostavaa! Hyvä idea.

– Oscar rakastaa sitä kirjaa!

Perhe on päättänyt olla Euroopassa nyt ainakin vielä pari vuotta. Joskus tulevaisuudessa paluu Yhdysvaltoihin saattaisi kiinnostaa, lähinnä lasten takia.

– Euroopassa ja Aasiassa ihminen kasvaa pohtimalla, mitä muut hänestä haluavat. Yhdysvalloissa sinut opetetaan miettimään, mitä sinä itse haluat, hän sanoo.

* * *

/ My blog has a new look

My blog has a new look! What do you think?
This beautiful new header is made by my friend Chin Yin Yang.
– In Mandarin we say一個屋簷下, which means under the same roof. So I wanted to put your family, work and France under in the same house, Chin Yin explains the idea behind her work.
As you probably guessed, Chin Yin is, like me, an immigrant in France. She was born in Taiwan and raises her two boys now to become multilingual cosmopolites. We met at the playground – where else.
Chin Yin certainly is a cosmopolite herself: she studied to become a graphic designer in Boston, then took some language courses in Paris and finally finished her masters in fashion communication in Milan. In Italy she also met her future husband, Roberto – and the rest is history.
– After finishing my studies in Milan I moved back to Taiwan to work, and after a while returned to Italy. Then Roberto moved to Taiwan to do his masters over there.
After a couple of years in Taiwan the couple moved to Italy, where their first son, Leo, was born, and then three years ago Roberto found work in South of France. Their younger son Oscar (in the picture) was born here.
– Antibes suits me. Even though I don’t speak French well, I have made many friends, Chin Yin says.
And how is it to live an Italo-Taiwanese life? It is like any other life, says Chin Yin, who doesn’t believe in cultural differences. Only people, habits and customs differ.
– Italians for example think that their food is the best in the world. I can never win in that, she laughs.
Keeping the different languages alive in the family is important. At home they speak Mandarin and Italian, at school the boys learn French.
– I speak always Mandarin with the kids. And in the evening I read them a book about manners and culture, she explains.
Chin Yin sees her family staying in Europe for now. United States would be interesting later, because of the kids.
– In Europe and Asia you grow up thinking what the others want. In America you learn to think what you want.