Nyt vatuttaa!

kouluruokailu

Kaikkihan tietää, että lapsiperheessäkin on ärripurripäiviä, siis äidillä ja isällä. Kyllä se kuulkaa voi aika paljon vatuttaa kun keittolautanen putoaa lattialle tai legopalikka hiertyy jalkapohjaan. Tai jos keittiö näyttää tuolta kuin tuossa yllä.

Eikä siinä kaikki: sitten kun se  jonkinmoinen mukapeitelty kirosana pääsee suusta, jatkaa se kotona väsymätöntä matkaansa, vähän niin kuin järvellä kaikuvat käen huudot.

– Fuck!

– Äiti mikä on fak?

– Papa, äiti sanoi fak. Fak fak fak.

– Fak fak fak.

– &%€&()”!!!

Ei auta itku markkinoilla ei, känkkäränkkämutsin on vain hengitettävä syvään, pestävä suu saippualla ja etsittävä lapsiystävällisempi tapa kiroilla. Vertaistukea maailmasta onneksi löytyy. Ilmiantakaa minulle yksi vanhempi, joka ei jossain vaiheessa elämäänsä ole yrittänyt siistiä puheenparttaan.

Meillä Ranskassa vaihtoehtoisia harmistuksen sanoja riittää. Yksi sellainen on mer…credi eli keskiviikko,  joka on vähän kuin suomalainen per… jantai. Ranskan kielessä se tosin on viime hetken pelastus sanalle merde (paska). Toinen samaa m-alkuista sanaa korrektisti peittelevä sadattelu on mince (ohut). Lapsiperheissä kuullaan usein myös  pu-alkuista noitumista, kuten punaise! (nasta) ja purée! (sose). Ne taas ovat hätäportteja, kun suusta meinaa pulpahtaa se maan tunnetuin kirosana, eli putain (huora).

Siinä missä suomalainen ystäväni huudahtaa perfetti, tyydyn itse kiukkuisena käyttämään sanaa pirskale. Jotkut vanhemmat ovat toki mielikuvitukseltaan huomattavasti tätä rikkaampia, kuten yksi sukulaiseni. Kun häntä harmittaa, kuuluu suusta: “Voihan kikkelin karvat!”

Olen listannut alle muutamia lähipiiristäni onkimia oivallisia, lapsiystävällisiä sadatteluun sopivia sanoja. Näitä voi hyvin hyödyntää kun niitä oikeita sanoja ei meinaa tunteiden tulkiksi löytyä. Mitä lisäisit listalle?

  • persikka!
  • passi ja hammasharja!
  • saakura!
  • voihan video!
  • vehnä!
  • guck!
  • sukka!
  • vitalis!
  • perfetti!
  • keke!
  • pirkanmaa!
  • saakutti!
  • personen!
  • munanlämmitin!

Alle vielä kevennykseksi kissavideo, jossa syödään vattuja.

Barbaari nukuttaa lapsensa ulkona

Ah, päivän naurut sain tänään katsottuani ranskalaisen La Maison des Maternelles –ohjelman videon ranskalaisesta päiväkodista, jossa vauvat nukutetaan ulkona.

Taustaksi sen verran, että Ranskassa monet pikkuiset vauvat joutuvat jo muutaman kuukauden iässä päiväkotiin. Virallinen äitiysloma kestää täällä 16 viikkoa, siitä kuusi pidetään ennen lapsen syntymää.

Kyseisen, harvinaislaatuisen päiväkodin johtaja on ottanut mallia Pohjois-Euroopasta, missä lapset nukutetaan ulkona. Sen sijaan, että vaavit nukkuisivat rivi rivissä sisällä, pariisilaistarhan pihalle on kärrätty pieniä lastensänkyjä, joissa pienokaiset saattavat koisia toppavarusteisiin pakattuina.

“Lapset nukkuvat pitempään ulkona”, yksi työntekijä selvittää katsojille.

Jo oli aikakin! Nyt ranskalaiset ymmärtävät, että tämä on huippujuttu, ajattelin. (Tietysti samalla toivoen, että Pariisin ilmasto-ongelmat on otettu nukkumisrutiineissa kulloinkin huomioon).

Kunnes siirryin lukemaan ohjelman Facebook-sivujen kommenttikenttää. Monen kommentoijan mielestä ulkopäikkärit toki ovat mahtava idea muun muassa siksi, että “pohjoismaiset tietävät näistä asioista”

Toisen kommenttipuoliskon sisällön varmaan arvaatte.

  • Kun tiedämme kuinka moni nukkuu kadulla ja kuolee joka vuosi, tällaisia reportaaseja ei pitäisi edes julkaista! Olen shokissa.
  • Olen avomielinen, mutta tätä en edes kokeilisi, tämä on naurettavaa. Riittää kun huone on viileä.
  • Olen utelias tietämään, mitä hyötyä tästä barbarismista voi olla!
  • Taantumuksellista!
  • En pidä tästä ollenkaan! Jos vauva ei liiku, hän jäätyy!
  • Kadulla kuolee tarpeeksi ihmisiä kylmään. Minusta tämä on täysin epänormaalia!

Kirjoitin taannoin Hesarin kolumnissa “vanhan kansan viisauksista” (linkki) ja siitä, miltä ne tuntuvat kulttuuriin tottumattomasta. Tässä sitä taas nähtiin. Ei meitäkään kaikkialla ihan täyspäisinä pidetä.

helsinki5

 

Äippä kentän laidalla

harrastus

Elämäni muuttui tällä viikolla. Minusta tuli yksi miljoonista kentän laidoilla nököttävistä mammoista. Molemmat pienokaiset nimittäin aloittivat tenniksen.

Meidän suunnallamme on melko tavallista, että lapset aloittavat harrastuselämänsä aikaisintaan koulun alkaessa, eli kolmevuotiaana. Vielä viime vuonna omista lapsista vain tyttö harrasti jotain: tanssia. Satubalettitunnin ajan istuin muiden mammojen ja oman poikani kanssa kahvilla, koska opettaja vaati poistumaan pikku ballerinojen harjoitustilasta.

paiva1

Tänä vuonna kuopuskin sitten muuttui isoksi. Ja koska esikoinen halusi vaihtaa lajia, ostimme pienemmällekin melkein itsensä kokoisen tennismailan ja ilmoitimme bébé-tennikseen. Katselijan rooli ei nähkääs herralle enää kelvannut, vaan piti päästä tositoimiin. Onneksi sentään molempien ryhmät harjoittelevat samaan aikaan.

Uutta lajia valitessani en tosin ollut tullut ajatelleeksi vanhempien panoksen osuutta harrastukseen. Tenniksessä ei näemmä mennäkään urheilutunnin ajaksi cappuccinolle juoruamaan vaan jäädään katsomaan lasten suorituksia. Tässä lajissa äippä- ja iskäyleisöllä oli tärkeä tehtävä: pitää tuijottaa omaa kullannuppua tarkasti, ojentaa juomapulloa ja näyttää peukaloa kun osui. Hyvin menee kulta! Hieno juttu! Tarkkana nyt!

vanhemmat-katsoo

Tanssiharkkojen hedelmiä sen sijaan ihailtiin vain loppunäytöksessä kerran vuodessa.

Kuten ehkä tekstistä paistaa läpi, en ole suuri urheilijasielu. Minä kävin pienenä tanssissa ja jumpassa. Sitten joinain vuosina oli taidekurssia ja näytelmäkerhoa. Jääpalloa pelasin lähikentällä ja kerran viikossa kävin soittamassa pianoa, mitä kyllä vihasin. Äidin ja isän muistan katsomossa kun esitin mikkeliläisen teatterikerhon näytelmässä Jöjö-pupua. Jos jotain noilta vuosilta jäi niin ilo esiintyä (verissä) ja liikkua (ei verissä).

Lapsistani en kasvata olympiaurheilijoita, vaan tarkoituksena on lähinnä tarjota heille hauskaa ja kehittävää ajanvietettä. Ihan kiva toki olisi, jos jonain päivänä oppisivat myös hyviksi häviäjiksi, minulle kun se on ollut aina himputin vaikeaa.

chinyin2

Aikamoisella ihmetyksellä olen kuitenkin seurannut ystäväpiirini pitkiä viikonloppuja junnufutiskentän laidalla tai jääkiekkoharjoituksissa. Yksi kuljettaa poikaansa lähes joka ilta jalkapalloharkkoihin Nizzaan. Toiset ajavat ala-asteikäisiään jääkiekkomatseihin eri puolelle Suomea. Siis pitääkö vanhemman oikeasti? Onko vanhempi huono jos ei tuota tee? Pitääkö minunkin?

En tilanteestani valita ollenkaan, kehnompiakin paikkoja on maailmassa kuin eteläranskalainen tenniskentän laita tunnin verran kerran viikossa. Mutta tulipahan siinä viruessani silti mieleen, että saisiko vanhempi valita lapselleen harrastuksen oman mukavuusalueensa mukaan? Sillä mitä sitten jos lapset rakastuvat lajiin ja kentällä pitääkin istua 10 tuntia viikossa?

Taidanpa harkita termospullon ostamista.