Koskettava hetki

marssi2

Meitä oli kuulemma tänään kaikkiaan 200 000 Ranskan kaduilla. Uskomatonta.

Meidän noin 70 000 asukkaan Antibesissa marttyyrien aukiolle kokoonnuttiin puoliyhdeltätoista. Vaikka olimme ajoissa, koko keskusta oli tukossa, täynnä ihmisiä. Paikalle olivat tulleet vanhukset, perheet, kaikenikäiset.

marssi3

Useat kantoivat Je suis Charlie-lehtisiä. Monet olivat teipanneet iskulauseita hattuihinsa tai painattaneet paitoja. Toiset nostivat ilmaan kyniä.

marssi1

Pormestari puhui, sitten poliittisten puolueiden nimekkäät. Lopuksi kovaääniseen lueteltiin kaikkien Charlie Hebdo-iskussa menehtyneiden nimet. Yksi kerrallaan, hitaasti.

Frédéric Boisseau (taputuksia), Ahmed Merabet (taputuksia), Franck Brinsolaro (taputuksia) . . .

marssi5

Kun nimilista oli luettu loppuun, kansa hiljentyi hetkeksi. Kunnes puhkesi spontaanisti laulamaan marseljeesia.

Aux armes, citoyens ! Formez vos bataillons! Marchons, marchons ! 

marssi7

Pyyhin silmiäni, nieleskelin, kuten monet muutkin. Ja sitten se oli ohi, tuo kaunis ja koskettava, jopa terapeuttinen hetki kaiken tämän kauheuden jälkeen. Kiitos. Elämä jatkuu.

marssi8

Kuvat: Helena Liikanen

Turistina kotikaupungissa

Vieraissa on se(kin) hyvä puoli, että omaa kotikaupunkia tulee katseltua uusin silmin. Tänä aamuna veimme syyslomaa viettämään tulleet pariisilaisystävämme kävelylle Antibesin vanhaan kaupunkiin. Kiertelimme pikkukaduilla, kurkistelimme putiikkeihin, ostimme herkkuja Marché Provencal -torilta ja nautimme pienen hetken keskipäivän auringosta uimarannalla (paina yläkuvassa olevaa nuolta nähdäksesi kaikki kuvat). Olipas ihanaa.

Opiskeluaikoina taidehistorian proffani kehotti arkenakin nostamaan katseen ylös, nauttimaan ympäröivästä arkitehtuurista ja kiinnittämään huomiota pieniin hauskoihin yksityiskohtiin.  Tuo ohje muistui tänään kaupungilla mieleen.

Koska kun näitä kuvia katsoo, sitä tajuaa kuinka onnekas sitä onkaan saadessaan asua tämmöisessa paikassa. Miten sitä ottaakin asiat liian usein yksinä itsestäänselvyyksinä.