Leikkipuisto suljettu, siellä tuulee

puisto

Ajauduin eilen absurdiin kiistaan. Tyttäreni tanssikaverin italialainen äiti ei pitänyt paikallisesta ranskalaisesta esikoulusta, jossa lasten pitää käydä lähes viikottain uimassa.

– Miksi pitää uida koulussa? Ja jos kerta pitää, niin ainakin he voisivat kuivata lasten hiukset! Nyt he lähtevät hallilta hiuksen märkinä, hän tuskaili. Muut nyökyttelivät.

Minä sen sijaan kuuntelin keskustelua äimistellen.

– No eivät kai he nyt 30 lapsen hiuksia ennätä kuivaamaan, tuhahdin.

paiva5

Itse muistan Mikkelistä ala-asteen uimahallikeikat, joiden jälkeen opettaja pakotti kaikki painamaan pipot märkiin päihin. Pakkasellakin mentiin uimaan, mutta “ilman pipoa aivot saattoivat jäätyä”, meille vakuutettiin. Niin oli kuulemma jo käynyt jollekin sokerivettä päähänsä valelleelle Dingo-fanille.

Ensi kerran taisin kuivata hiuksiani ala-asteen diskoiässä. Omien lasten tukkia olen täällä etelässä kuivannut ehkä kerran: ohut suomalaistyyppinen kuontalo kun kuivuu nopeasti ilman apparaattejakin.

– No eihän se haittaa, laita pipo mukaan jos mietityttää, sanoin sitten.

– Ei pipo auta mitään. Jos sinulla on märkä tukka, saat keuhkoputkentulehduksen tai korvatulehduksen! Se on varma!

Minun lapsuudenkokemukseni Suomesta ei keskusteluissa painanut: olin yksinkertaisesti väärässä. Tai sitten meillä vain oli erilainen DNA, niin kuin yksi etelän mamma selitti tosissaan, minua mukamas pehmitellen.

puisto2

Niin, viikinkejähän tässä tietysti, les vikings. Oman kotikaupungin lasten leikkipuiston porttiin on kiinnitetty kyltti, jossa lukee isolla, että kaupunki ei suosittele puistoilua kovalla tuulella, ukkosella, roudan aikana, myrskyllä tai rankkasateella. Se naurattaa aina.

Teki mieli liimata viereen alla oleva, Suomessa hiihtolomalla ottamani kuva. Yllättävän nopeastihan siihen suomalaiseenkin säähän taas tottui, kaikkien näiden Ranskan talvien jälkeen. Palattuamme Nizzan lentokentällä sen sijaan tuli heti hiki. Ulkona pärjäsikin villatakilla, vaikka lähtiessä oli tarvinnut toppaa.

loma2

Samoin oli tainnut tulla niille ensimmäisille pohjoisen turisteille, joita kuulemma on jo nähty varvastossuissaan Antibesissa kulkemassa.

– Voisiko joku sanoa heille, että he ovat Nizzassa eikä Tahitilla? ystävätär veisteli Facebookissa. Niinpä niin. Ja että kannattaisi föönata se tukkakin.

 

Viimeinen kerta kaikelle

äitipoika

Hän nappaa kädestä kiinni kun astelemme kaupungille. Enää ei rattaisiin mennä kuin hätätapauksessa: silloin kun väsyttää tai kädessä on pain au chocolat, suklaacroissantti, jonka syöminen ei luonnistu askeltaessa. Pesulassa hän sanoo kirkkaalla äänellä BONJOUR ja AU REVOIR, vaikken sitä ole koskaan opettanut.

Lääkärissä hän istuu hiljaa ja odottaa, kun pitkäksi venynyttä virustautiani tutkitaan. Huutaa kerran äiti, mutta siinä kaikki. Kohta parturissa hän asettuu tottuneesti tuoliin ja odottaa peilikuvalleen ilmeillen, että joku leikkaisi silmille valahtaneen otsatukan. Ja kun sakset kilahtavat korvanjuuressa, hän ei sano kertaakaan ai tai ei, niin kuin silloin ihan pikkuisena.

Vaatekaupassa hän tonkii hamosia kun kokeilen alennustakkia, kaivaa sitten mamman käsilaukkua, josta noukkii nenäliinan. Hän niistää itse ja selostaa myyjälle että CACA NENÄ, minkä ranskatar ymmärtää ja nauraa.paiva10

Sitten iskee kiukku, kun ei saakaan mennä vitriiniin leikkimään. Mutta pullapuheet vetävät puoleensa, joten hän astelee ulos, nappaa taas sormesta. Kahvilassa hän saa eteensä omenamuffinssin, josta haukkaa isoja paloa ja sanoo ääneen MMM.  Lähtiessä han haluaa itse vetää vetoketjun, ensimmäistä kertaa. Minä opetan ja sanon HYVÄ.

Kotimatkalla apteekissa pullot vetävät puoleensa, huuto kohoaa kirkumiseksi ja mamma nostaa rattaisiin, hetkeksi ovelle hengähtämään. Sitten kotiin kyydissä, pikkaisen kiukkuisena. Uni ei tule ja kotona maistuu pasta bolognese, kokonainen aikuisten lautasellinen.

– Äiti, fini, hän huutaa ja pyytää sitten päästä dodo, eli nukkumaan. Päiväuni liitää jo niin isoksi kasvaneen luokse.

* * *

Halusin kirjoittaa tämän aamupäivämme ylös, jotta muistaisin myöhemmin millaisista hetkistä meidän äiti-poika-päivämme on tehty. Päiväohjelma oli äidin valitsema, mutta poika tuntui vielä olevan tähän tyytyvän. Tiedän toki ettei pitkään. 

Sillä vastahan se oli pieni sammakonpoikanen, tummasilmäinen jässikkä. Nyt vaalea ja iiisho, niin kuin hän sanoo, omapäinen ja kultainen. Hetken perästä parikymppinen.    

Olenhan varmasti muistanut nauttia tarpeeksi?  Mietittekö te sitä koskaan? 

Tekisitkö sinä enemmän lapsia, jos elämä jatkuisi kuten ennenkin?

12020065

Esitin itselleni tämän kysymyksen kun lueskelin kuuluisan ranskalaisfeministin, Elisabeth Badinterin teosta Le Conflit. Teoksessa Badinter pohtii naiseuden ja äitiyden konfliktia, kuten nyt esimerkiksi imetystä ja työhönpaluuta.

Yksi tärkeä asia, johon hän kirjassaan puuttuu, oli syntyvyys. Ranska keikkuu vuosi toisensa jälkeen Euroopan syntyvyystilastojen kärjessä. Siinä missä äitiyspakkaus-Suomessa pohditaan, että miksi syntyvyys on jälleen laskusuunnassa, syntyy täällä naperoita vuosittain huikeat yli 800 000.

12020066

Moni saattaisi tietysti kuvitella, että syy löytyisi maahanmuuttajista, joita Ranskassa on aina ollut paljon. Tilastot kuitenkin osoittavat, että näin ei ole. Jos maahanmuuttajanaiset olisi poistettu tilastoista 90-luvulla, olisi keskimääräinen syntyvyys per nainen laskenut minimaalisen vähän.

Olen kyllä kuullut paljon selityksiä lapsien määrään: kaikkea ilmaisesta koulusta aina valtion myöntämiin lapsiperheiden taloudellisiin tukiin.

Mielestäni kiinnostavin on kuitenkin Badinterin selitys. Hänen mielestään se, että ranskalaisnaiset ovat kautta historian pitäneet kiinni omista intresseistään, on vaikuttanut.

– 1700-luvulta lähtien Ranskan yhteiskunta ei ole kritisoinut sitä, että äiti jättää lapsen ulkopuoliselle hoitoon, Badinter totesi Arte-kanavan haastattelussa.

Lastenhoidon ulkoistamisella on täällä vuosisatojen juuret. Imetykseen ei kukaan pakota. Äitiysloma on Ranskassa lyhyt, vähimmillään 16 viikkoa, josta kuusi viikkoa pidetään ennen synnytystä. Jotkut jatkavat sitä vanhempainvapailla, mutta monet äidit myös haluavat palata töihin, mikä on sekin hyväksyttyä. Täällä on ihan OK haluta olla muutakin kuin äiti, eikä sitä edes anoppi kritisoi.

– Kai saat mennä töihin aikaisemmin jos haluat? minulta kysyttiin, kun vietin täällä suomalaista, ikuisuuden kestävää mammalomaa.

12020064

Totuus ei tietenkään ole mustavalkoinen: Ranskassa on hurja määrä kotiäitejä. Varsinkin toisen lapsen jälkeen monet jäävät kotiin, hoitopaikkojakaan ei ole kaikkialla tarpeeksi.

Oleellista lienee kuitenkin se, kuinka äidin päätöksiin näissä asioissa suhtaudutaan. On tavallista, että kolmevuotiaan koulupäivä kestää täällä kahdeksasta kuuteen. Lasta ehtii nähdä vain hetken. Mutta sekin on kaikkien mielestä OK.

Tekisitkö sinä enemmän lapsia, jos ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa lasten pitkistä päivähoitopäivistä? Jos elämä jatkuisi niin kuin ennenkin?