Hetki tiistaisessa Cannesissa

kollektiivinen suru

Näin Cannesin bussiasemalle kerääntyneen valtavasti ihmisiä. Olin palaamassa lounaalta työhuoneelle.

Lentokenttäbussi seisoi kadulla kummasti poikittain, ja moottori kävi tyhjäkäynnillä. Kiinnitin huomiota yhä ratissa istuvan kuljettajan ilmeeseen, joka oli väsynyt ja surullinen. Hän ei näyttänyt tietävän mihin suuntaan katsoa.

Bussin toisella puolella nimittäin häärivät lääkintämiehet, ambulanssejakin paikalla oli ainakin kaksi. Poliisit pitelivät paikalle kerääntyneen ihmismassan edessä lakanaa, jonka alta pilkottivat jalat. Oliko joku kuollut?

– Mitä on tapahtunut? kysyin sitten mieheltä, joka oli seisoi tapahtumapaikalla.

– Nainen ylitti miehensä kanssa kadun, eikä katsonut sivuilleen ja bussi ajoi hänen jalkansa päältä. Se meni poikki monesta kohtaa. Ikinä en ole nähnyt mitään sellaista, mies selitti hermostuneesti.

– Kamalaa, vastasin.

– Eikö ole! Minä kyllä aina katson tarkasti missä ylitän kadun! osallistui toinen nainen keskusteluun. Niin – oli varsin selvää, ettei tuossa kohdassa bussi ollut voinut nähdä katua ylittävää naista.

Olimme kaikki hyvin järkyttyneitä, hämmentyneitä. Hetkessä kollektiivisen surun tunteet liittivät toisilleen aivan tuntemattomat yhteen. Joukossa oli pukumiehiä, kodittomia, vanhuksia ja teini-ikäisiä. Yksi kuului kertovan naisen olleen  ehkä nelikymppinen, toinen harmitteli ihmisten huolimattomuutta ja kiirettä. Kolmas, lentokenttäbussin asiakas, mietti kuinka nyt ehtiä lennolle.

Meitä yhdisti se, että olimme me kaikki joskus kiirehtineet saman kadun yli. Tuo nainen olisi voinut olla meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Tai sinun äitisi.

Teki mieli pysähtyä ja hengittää, tuntui kuin päivä olisi alkanut kokonaan uudelleen alusta. Herätys, muistutus. Elämä on tällaisenaan oikein mukavaa.

Jatkoin kohta matkaani avotoimistolle, ja kuulin lääkintähelikopterin rymisevän paikalle. Yritin sukeltaa takaisin töihin. Mutta mitä jos se sittenkin olisin ollut minä?

Millaista on hiljaisesti hyväksytty arkipäivän rasismi?

arkipaivan rasismi

” Tytön koulukaverin äiti (aasialaistaustainen) oli käynyt  katsomassa pikkukaupunkimme katolista koulua valitessaan leikkikoulua pojalleen. Koulun rehtori oli sanonut koulunsa parhaita puolia olevan sen, ettei siinä koulussa ole ulkomaalaisia! Ja kyseessä on siis 2,5-vuotiaana aloitettava maternelle-luokka. Arkipäivän rasismia Belgiassa.”

Luin Belgiassa asuvan kanssasisareni kokemuksesta eräästä Facebookin ryhmästä ja pyysin häneltä lupaa käyttää sitä blogissani. Hänen asiansa nimittäin kosketti kovasti: tällaiseen “hiljaisesti hyväksyttyyn”, jopa tavaksi tulleeseen arjen rasismiin olen valitettavasti törmännyt nykyisessä kotimaassani Ranskassa myös itse.

Erityisen raivostuttavaa on se, kun aikuiset puhuvat pienten lasten osaamisesta ja olemisesta heidän syntyperänsä perusteella. Kuten silloin, kun tuttavani oli puhunut lasteni koulusta kaverinsa kanssa. Hän itse oli valinnut jälkikasvulleen yksityiskoulun.

–  Tiedätkö, tämä kaupungilla työskentelevä ihminen kertoi minulle, ettei se ole hyvä koulu, koska siellä on niin paljon… no tiedäthän.

tulppaani

Niitä. Tiesin tietysti, että tässä keskustelussa niillä tarkoitettiin pohjoisafrikkalaistaustaisia lapsia, tavallisia, pieniä, Ranskassa syntyneitä ja ranskaa puhuvia ihmisiä. Joku saattaa kutsua heitä myös maahanmuuttajiksi, vaikka perhe olisi ollut maassa jo sukupolvia.

Minua, vaaleaa pohjoismaalaista, ei maahanmuuttajaksi ole sen sijaan kutsuttu koskaan, vaikka sellainen olen. Syrjintääkään en ole kokenut henkilökohtaisesti, ehkä siksi, että pärstä on kuin äärioikeistolaisen Front Nationalin vaalimainoksesta. C’est pas pareil.

Kun aikoinaan valitsimme asuinaluettamme kotikaupungissa, oli pohdittava toki myös lasten koulua. Moni kunnianhimoinen vanhempi saattaa Ranskassa hakea lapselle paikkaa arvostetussa kielikoulussa, toinen taas suosia katolista yksityiskoulua.

Me halusimme lapsemme kuitenkin tavalliseen, hyvään esikouluun. Tavoitteena oli löytää mahdollisimman heterogeeninen oppilaitos, sellainen, joka olisi jonkinlainen yhteiskunnan peili: kaikenlaisia lapsia kaikenlaisista perheistä, eikä yksikään ryhmä yliedustettuna.

Yhdyn erään ranskalaistuttavani sanoihin: matematiikkaa ja englantia voimme opettaa kotonakin, mutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä lapsi oppii koulussa. (Vaikka välillä ranskalainen koulujärjestelmä ottaakin vanhempana pirusti päähän). Todellinen Ranska vaan sattuu olemaan hirmu värikäs ja monisyinen: siksi on hyvä oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen.

unikot

Varmasti taustalla vaikutti myös se, että olimme molemmat käyneet ihan tavallisen julkisen ala-asteen: minä Mikkelissä, mies Alsacessa. Molempien kokemukset olivat hyviä ja näin jälkikäteen katsottuna myös tärkeitä –  näinhän minä myös teinivuosieni aikana Belgiassa millaista varakkaan yksityiskoulun ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen elämä voi olla. Ulkomailla oleminen oli aivan mieletöntä, mutta ihan oman henkisen kasvun kannalta sanoisin, että onneksi olivat myös ne toisenlaisen teinitodellisuuden kokemukset Itä-Suomesta.

Omien lasten koulutaival on vasta ihan alussa ja maailmanmenosta voisi nopsasti päätellä,  että näitä asioita tulee vuosien varrella, mahdollisten muuttojenkin yhteydessä vielä pyöriteltyä monta kertaa. Olisin kuitenkin halukas kuulemaan, että millaisia kokemuksia teillä on koulumaailmasta. Oletteko kohdanneet hiljaista rasismia vanhempien tai lasten keskuudessa?

Pariisittaren ulkonäköpaineet

printemps

Ah, Pariisi. Viihdyn täällä joka kerta paremmin.

Tällä kertaa olen pääkaupungissa toisenlaisissa työn merkeissä kuin viimeksi, nimittäin tekemällä haastatteluja tulevaa kirjaani varten. Tämän viimeisen illan olen käyttänyt tuliaisten hankintaan. Ei ole kotiin palaamista ellei lapsille ole edes jotain pientä luvassa.

En todellakaan ole mikään shoppailija – mutta Pariisissa tämäkään ei ole hullumpaa. Tässä matkalla leluosastolta tavaratalon hisseillekin osuin vahingossa Le Printempsin hämmentävän hienoon kupoliravintolaan.  Ex-tempore- aperitiiville siis!

Helena et le printemps

Kauniista ympäristöstä inspiroituneena ryhdyin pohtimaan estetiikkaan liittyviä kysymyksiä. Ne ovat nimittäin nousseet viikonlopun aikana monissa haastattelukeskusteluissa esiin. Yllätys ei tietty ole kellekään, että ranskalaiset – ja erityisesti pariisilaiset – panostavat ulkonäköönsä huomattavan paljon arjessa. Paljon enemmän kuin monet muut.

Ihaillen olen tälläkin reissulla tuijotellut toinen toistaan tyylikkäämpiä vastaantulijoita ja bongaillut pukeutumisvinkkejä. Paitsi että muodista, kauneudenhoidosta ja estetiikasta selvästi nautitaan, on muistettava, että pariisilainen ympäristö asettaa toki myös tosi paljon ulkonäköpaineita.

– Hoikkuus on meille molemmille todella tärkeää. Vanheneminen on vaikeaa, sanoi yksikin haastateltavistani kun puhuimme parisuhteesta. Hän puhui itsestään ja aviopuolisostaan.

Kyllä – niin absurdilta kuin keskustelu voi suomalaisesta näkökulmasta tuntuakin, sitä se ei muodin keskuksessa ole. Ranskassa tavalliset naiset kuuluvat tutkitusti Euroopan laihimpiin ja paineet pysyä hoikkana ovat oikeasti kovat. Ylipaino voi tuottaa koviakin vaikeuksia työ- ja treffimarkkinoilla, mikä lienee myös syynä sille, että jopa kuusi kymmenestä ranskalaisesta naisesta kertoo haluavansa laihtua.

Vertailun vuoksi etsin käsiini tällaiset lukemat, jotka antavat ainakin osviittaa nykytilanteesta:

  • suomalaisen työikäisen naisen keskipainoindeksi oli vuonna 2015; 25,9 (THL)
  • ranskalaisen naisen keskipainoindeksi vuonna 2016: 23,2. (WHO)

printemps baari

Lihavuus, pyöreys, tukevuus – ne näyttävät monen ranskalaisen mielestä ihmisen omalta syyltä, kykenemättömyydeltä pitää itsestä huolta. Viime aikoina aihepiiristä on onneksi alettu puhua ääneen, kun ranskalainen Gabriel Deydier julkaisi kirjansa  siitä, miltä tässä yhteiskunnassa tuntuu olla ylipainoinen. En ole vielä itse sitä lukenut, mutta hänen kokemuksistaan voi lukea englanniksi esimerkiksi täällä. Ylipainon vuoksi oli haukuttu kotona ja nolattu työpaikalla, uimarannalla jopa pyydetty peittämään itsensä.

Järkyttävää. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

Mutta! Ennen kuin putoamme liian syviin vesiin, palataan vielä nopsasti loppukevennyksenä näihin muihin, hieman mukavampiin esteettisiin kysymyksiin. Ajattelin jakaa kanssanne, että tässä, pariisittarien pukeutumista muutaman päivän tarkkailleena, hankintalistalle on hypännyt musta, lyhyt hame. Kera mustien sukkisten ja matalien nauhakenkien se näyttäisi olevan täällä todellinen jokanaisen luottoyhdistelmä. Moi aussi!