Aikuisille gourmet-illallinen, lapsille voipastaa

le diner

– Steak haché frites, s’il te plaît.

– Jauhelihapihvi ranskiksilla, kiitos, tietää jo kolmevuotias ravintolan kävijäkin sanoa ilman, että äiti on edes ennättänyt kurkistaa  menu-korttia.

Ranskalaislapset osaavat käyttäytyä erinomaisesti ravintolassa, senhän tietävät kaikki. Siksi(kin) on varsin kummallista, että vain harvan ravintolan menukortissa hyväkäytöksisiä pikkuasiakkaita huomioidaan kummemmin.

Monelle matkalaiselle voikin tulla yllätykseksi, että Ranskan kaltaisessakin gourmet-maassa lapsiasiakkaille tarjoillaan varsin tylsää ruokaa. Jauhelihapihvin (varoitus – usein menu-kortissa se käännetään englanniksi harhaanjohtavasti hamburgeriksi) lisäksi hienommakin ranskalaisen ravintolan lasten lista pitää usein sisällään seuraavia annoksia:

  • pâte au beurre (pastaa voilla)
  • pâte avec du jambon blanc (pastaa, jonka kupeessa on paketista otetut pari siivua keittokinkkua)
  • poisson pané frites (iso kalapuikko ranskiksilla)
  • nuggets frites (kananuggetit ranskiksilla)

Lapset tietysti rakastavat näitä omasta mielestään “ravitsevia kolmen tähden annoksia”,  joita isä tai äiti ei kotona suostu kokkaamaan kuin ääritilanteissa. Mutta miksi, oi miksi minulle tarjoillaan kyllä erinomaista, tuoretta kalaa taiteellisin tilpehöörein, mutta lapsille tätä uppopaistettua mömmöä? Sitä en ole vielä näiden neljän vuoden aikana ymmärtänyt. Kerran kun ravintolassa ollaan, olisi mukava maistaa uusia makuja. Eikö kukaan todella koskaan ole järjestänyt aiheesta mielenosoitusta tai lakkoa?

No, jos totta puhutaan, olin minäkin jo ennättänyt tähän pienoiseen epäkohtaan tottua, kunnes matkasimme kesälomallamme Viroon. Paitsi, että lähes jokaisessa virolaisessa ravintolassa oli lapsille tarjolla piirustuspaperia tai leikkinurkkaus, ravintolan lastenlistat olivat ihastuttavia. Ranskalaisten perunoiden sijasta pienokaisille oli tarjolla juuresmuusseja ja jauhelihapihvin sijasta kanafilettä tai tuoretta kalaa. Yhdessä ravintolassa lapsille kiikutettiin jopa herkullinen alkupala: tuoreita kasviksia pienellä dippikastikkeella. Tällainenkin on siis mahdollista!

Yksi tapa välttää lastenlistoja on Ranskassa tietysti tilata kahdelle lapselle aikuisen ruoka-annos puoliksi. Sen usein yritämmekin tehdä, mutta valitettavan usein onnistumatta. Jälkikasvumme on nimittäin jo näinä ennättänyt oppia, että ravintolan kuin ravintolan keittiöstä löytyy aina yksi ihanaakin ihanampi steak haché frites. Äitiiiiii! Kilttiiii!

Kuulostaako tutulta?

Kuinka yhdistää lasten lomat ja työt Ranskassa?

lapset juoksee

Voi blogirukkaa. Ihan jäänyt vailla kunnollista huomiota.

Missäpä syy? No tietysti siinä, että tämän viikon aikataulut ovat perheessämme todellista infernoa. Ei sinänsä, että tämä mikään yllätys olisi – elokuun kituviikkona taistelemme aina aikaa vastaan. Lapset ovat nimittäin yhä lomalla, mutta mies töissä, kuten minun Suomen etätyökaverini ja asiakkaanikin. Hoitajia ei tälle viikolle löytynyt, joten minä – joustavat työajat omaava kotitoimisto-freelancer – vietän päivät lasten kanssa “lomaillen” ja illat koneella. Toisin sanoen kun mies tulee kotiin, teemme läpsystä vaihdon.

Lopputulos: päiväsaikaan en osaa nauttia lomatunneista, koska työt mietityttävät.  Kun ilta sitten viimein koittaa, on pääkoppa kuin tuulessa humiseva harju.

loma-uimarit

Ranskassahan nämä koulujen lomat on järjestetty varsin toisella tavalla kuin Suomessa. Kesäloma alkaa heinäkuussa ja kahden viikon “pikkulomia” on pitkin vuotta. Tältä kouluvuosi näyttää ensi maanantaista alkaen.

  • Syysloma: 21.10-6.11
  • Joululoma 23.12-8.1.
  • Talviloma 10.2-26.2. (loman ajankohta vaihtelee alueittain)
  • Kevätloma 7.4.-23.4. (loman ajankohta vaihtelee alueittain)
  • Kesäloma 7.7.-3.9.

Lomiahan on siis aivan julmetusti, sanoisi moni moiseen systeemiin tottumaton, ja niin sanoin minäkin kun tähän järjestämään sysättiin. Mutta totuus on, että lukuunottamatta näitä elokuun kituviikkoja, lasten loma-aikojen hoitojärjestelyt onnistuvat työllisiltä perheiltä suht. helposti, vaikka mummola olisi kaukana. Koulujen lomilla nimittäin järjestetään aimo määrä sopuhintaisia julkisen ja yksityisen puolen päiväleirikouluja tai “ilmakeskuksia”, joksi Google translate Centre aérén hupsusti kääntää.

Centre aéré esimerkiksi meidän julkisessa koulussamme tarkoittaa niin sanottua päiväleiriä, jossa lapset viettävät päivänsä aamusta iltaviiteen tai -kuuteen. Siellä he leikkivät, käyvät retkillä, elokuvissa, paikallisessa hoplopissa, rannalla, järjestävät naamiaisia, syövät lounasta ja muuta sellaista. Leirikouluun tulee ilmoittautua ajoissa. Hinta vaihtelee alueittain ja perheen tulojen mukaan. Meidän lapsemme olivat tänä kesänä tällaisessa julkisessa lomaleirikoulussa viikon ja hinta oli kohdallamme noin 70 euroa / viikko / per lapsi (mutta se hinta siis voi olla halvempikin).

IMG_6823

Olen sitä paitsi tässä vuosien aikana joutunut myöntämään, että keskieurooppalaisessa, pätkityssä kouluvuodessa on puolensa. Vaikka lapset viettäisivätkin osia lomistaan esimerkiksi leirikouluissa, huomaan näiden kouluvapaaviikkojen virkistävän lapsia hurjasti – niin kuin tietysti myös vanhempia. Rentoutuneet ja iloiset lapsethan ovat ihan parasta maailmassa!

Suomessa puhutaan vuodesta toiseen liian pitkistä kesälomista, joiden aikana vanhempien on hankala järjestää lapsille hoitoa. Vanhempana mietin myös, että kuinka oppilaat ja opettavat mahtavat kokonaisen, pimeän kouluvuoden jaksaa niin vähillä lomilla. Eikö sitä kannattaisi vähän pilkkoa?

Des ardoises pour les  écoliers français

versionfrancaise

Regardez mes amis! Ce sont bien des ardoises !

Je ne parle pas de ce que l’on pourrait trouver dans un musée sur le système scolaire français mais bien de ce qui se trouve dans la maison d’une amie. Ses filles, qui sont à l’école primaire, en utilisent en classe. Elles s’en servent, par exemple, pour écrire la réponse à une question posée par le professeur. Lorsque le professeur demande la réponse, on lève l’ardoise pour montrer sa réponse. Pratique!

Je me rappelle avoir trouvé quelque chose qui ressemblait à ce truc dans la maison de mon enfance. Ma mère m’avait dit qu’elle utilisait une ardoise à l’école, dans les années 50 en Finlande.

Ce type de fourniture scolaire est maintenant d’actualité dans ma vie aussi parce que ma fille entre en CP. Les parents ont reçu une liste de la maîtresse avec toutes les choses à acheter pour la rentrée. Un stylo à bille bleu, un vert et un rouge. Un classeur. 100 pochettes plastiques. Une photo d’identité. Des crayons à papier. Une gomme.

Et puis, cette mystérieuse ARDOISE.

« Non mais bon sang qu’est-ce que c’est ?! », ai-je juré à voix haute au rayon des fournitures de bureau du supermarché.

Une gentille maman française a rigolé et m’a indiqué le rayon où je pourrai la trouver. « C’est ça », m’a-t-elle montré. Ardoise vol.2.

L’ardoise, c’est donc, par exemple, pour s’entraîner à écrire en attaché, chose que l’on n’apprend plus en Finlande.

ardoise

Dans l’école de ma fille, par contre, pas besoin de tablier, contrairement à ce que demandent d’autres établissements.

Dans la plupart des écoles françaises, le stylo plume fait aussi partie de la liste de fournitures scolaires, au même titre que le sac filet ou que le stylo bic quatre couleurs si cher aux français.

Et personne ici en France n’a besoin de se soucier du réseau social (qu’on appelle Wilma en Finlande)  qui fait le lien entre professeurs et parents. À la place, on distribue de simples petits papiers aux parents.

Quand on compare cela aux classes digitales finlandaises dans lesquelles on utilise des tablettes, on ne peut pas s’empêcher de rire. Et en tant que mère finlandaise, ça m’engoisserait presque. Qu’est-ce qui peut bien arriver aux enfants que l’on met dans des classes où l’on enseigne « comme avant » ?

lundi en francais