Liian positiivinen. Tyhjännauraja.

positiivisuus

Ajattelinpa kehua nyt, kuinka ihana alkuviikko mulla on ollut.

Mies on poissa, joten olen täyttänyt omat ja lasten päivät kaikenmaailman kohtaamisilla. Eilen päivällä tapasin työmatkalla olleen kaverin Suomesta, sitten illalla järjestin kotiin niin sanotut apéro-leikkikekkerit (naapuruston äideille rosee-viiniä ja naksuja,  lapsille leikkejä ja pitsaa). Tänään, vapaan keskiviikkoiltapäivän kunniaksi kutsuimme ystävät Nizzasta kylpemään ja illalla odotamme toisia kavereita Suomesta yökylään.

Iiihanaaaa! Rakastan kesäaikaa Rivieralla, tuntuu nimittäin kuin olisi ikuisella lomalla, vaikka nyt päivät töitä tekisikin. Kodista on tullut avointen ovien huusholli, jossa viihdytään aina silloin tällöin vain pieni hetkinen. Ystävät ja kaverit ovat tervetulleita kaaoksen keskelle – ennen kuin kohta taas mennään rannalle.  Hyvä puoli on minusta sekin, ettei siivota kannata, koska hiekkaa kulkeutuu kohta sisään uudestaan.

minä rannalla

Olisihan tämän alkuviikon toki voinut viettää toisinkin. Kiukutella esimerkiksi siitä, että kouluruokala oli eilen pyytämättä ja yllätyksenä lakossa. Että kotona on liian kuuma. Että silitysrauta hajosi käsiin. Että kuulin mammoilta eilen vähän ikäviä juttuja esikoisen tulevasta ala-asteesta. Että Pariisissa tehtiin taas terrori-isku (joka onneksi ei aiheuttanut suurta vahinkoa). Että unohdin viedä energiajätteet kadunvarteen illalla, minkä seurauksena meidän roskis sitten pursuilee viikon verran. Se vasta kuulkaa onkin harvinaisen mukavaa tässä 35 asteen lämmössä.

Onhan niitä hetkiä toki minullakin, jolloin seinät kaatuvat päälle ja raivostuttaa ihan älyttömästi. Sen kuulevat kyllä naapuritkin. Mutta nyt piti oikein pinnistellen muistella, että mitä ne ärsyttävät, tällä viikolla tapahtuneet asiat oikein olivatkaan. Kaikki vastoinkäymiset olivat karanneet takaraivoon.

Pääasiassa nimittäin pyrin ajattelemaan asioita niiden valoisalta kannalta, sillä elämä on sillä tavalla paljon mukavampaa. Aika moni fiilisjuttu on lopulta itsestä kiinni.

suomi4

Vaikka olen minä kyllä senkin huomannut, että joitain kyynikkoja positiivisuus ärsyttää. Naiiviahan se on olla tuollainen. 

Kun kirjoituksissani kehun elämää Ranskassa, yksi jos toinenkin muistuttaa, että OIKEASTI kyllä Ranskassa on moni asia tosi huonosti. Lähiöissä ihmiset ei osata käyttäytyä. On aseita ja huumeongelmia. On islamismia. On nokkavia pariisilaisia. Ja vanhemmatkin kurittavat lapsiaan.

Auta armias, jos taas erehdyn kehumaan Suomea, yksi jos toinenkin muistuttaa, että toista se arki vaan KUULE on marraskuussa. Suomessa lapsetkaan eivät osaa käyttäytyä. Kaikki tuijottavat iPadejaan eikä vanhanajan ruoka-ajoista pidetä kiinni. Kuraa ja soraa on joka paikka täynnä. Jouluna on sama sää kuin juhannuksena.

Kuulostaako tutulta?

Yhden ihanan positiivisen ihmisen kanssa juttelimme muuten myös podcastimme tämänpäiväisessä jaksossa. Kanadasta nyt Suomeen muuttava Katja Presnal on muuttanut parinkymmenen vuoden aikana noin puolentoista vuoden välein, saanut kolme lasta ja kehittynyt nettikirpparimyyjästä konferenssipuhujaksi. Käypä kuuntelemassa.

Pinnallinenkin on okei

bonjour

Luitteko jo viimeisen Hesarin kolumnini ranskalaisten lasten käytöstavoista?

Siinä kerroin, kuinka Ranskassa perinteisiä käytöstapoja pidetään yhä arvossa. Paitsi, että lapsilta odotetaan tervehdyksiä, heitä myös huomioidaan arkisessa kanssakäymisessä. Se tuntuu pienten lasten äidistä hirmu kivalta, mutta on toki vaatinut itseltäkin opettelua. Muistinhan varmasti sanoa ystävän lapsellekin bonjour?

Tämänkertainen tekstini sai todella monet kommentoimaan (kiitos!) ja jättämään mielipiteensä asiasta. Moni oli kanssani samaa mieltä siitä, että tervehdykset ovat kiva ja tervetullut juttu. Mutta oli heitäkin, joista nämä ranskalaistyyppiset hyvän päivän huikkaukset tuntuivat pinnallisilta ja tökeröiltä. Tässä muutamia poimintoja kommenteista:

En kaipaa kulttuuria, jossa jokainen vastaantulija sanoo päivää kuin kone ilman mitään merkitystä.

 

Kun tuntematon ranskalainen huikkaa Bonjour, niin se on toki viehättävää, mutta ei häntä todennäköisesti kiinnosta pätkääkään mitä sinulle itse asiassa kuuluu. 

 

Näennäistä hyvätapaisuutta. Tervehditään ja pilataan sen jälkeen selän takana maine. Ei kiitos.

 

Olen muuten asiasta tyystin eri mieltä. 

Kun muutimme Ranskaan, en nimittäin tuntenut ketään. Sen sijaan rullasin raskausvatsani, rattaiden ja taaperon kanssa uutta asuinkaupunkiamme ristiin rastiin. Tutustuin Antibesin pikkukujiin, kävin leipomossa, matkustin bussilla ja kannoin pienokaistani paikalliseen mammakerhoon leikkimään.

En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan.

Lähileipomosta tuli nopeasti turvasatamani, koska sen myyjät olivat niin kovin ystävällisiä. He hymyilivät, vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja antoivat tytölle pienen tuulihatun siksi aikaa, että sain juoda kahvini rauhassa. Se tuntui mukavalta.

Läheisen teekaupan myyjästäkin tuli uusissa, pienissä ympyröissäni tärkeä henkilö. Huikkasin hänelle hyvät huomenet aina matkalla leikkipuistoon, ehkä jonkun sanan säästäkin vaihdoin. Saattoi toki olla, että teetäkin tuli ensimmäisinä kuukausina ostettua yli omien tarpeitten.

Ruokakaupassa sain raskaana ollessa mennä aina jonon ohitse. Ostoksetkin pakattiin kaupassa valmiiksi ja tuotiin ilmaiseksi kotiin. Sekin oli pieni ohjelmanumero, kun lähetti kantoi kaupan kassit keittiöön.

Ja sitten oli se ihana naapurin rouva, jonka kanssa jutustelimme niitä näitä leikkipuistossa. Vaikkei meistä ystäviä tullut, tuntui kentän laidalla vietetty aika tosi mieluisalta.

Niitä varsinaisia ystäviä löysin vasta myöhemmin, mutta nuo  pienet huomionosoitukset tekivät alkuajoista huomattavasti kevyempiä. Koskaan en kuvitellut, että näitä hyvänpäiväntuttuja olisi elämäni kiinnostanut sen enempää. Pinnallisimmatkin huomionosoitukset tekivät olemisesta arvokkaampaa ja iloisempaa. Mitähän ne ensimmäiset kuukaudet olisivat mahtaneet olla ilman köykäisiä bonsuureja ja hempeitä poskisuukkoja?

Syvät ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, mutta kyllä se pieni pinnallisuuskin on kuulkaa arjessa enemmän kuin okei. Kukapa meistä ei kaipaisi vähän huomiota?

Mokomatkin hienostelijat

phoenix parc

Joskus sitä tuntee olonsa jotenkin ulkopuoliseksi. Vähän niin kuin tässä Ylen artikkelissa Alabaman Anna Räisäsen, tekisi minunkin aina välillä mieli sanoa, että “mokomatkin hienostelijat!”

Kuten nyt esimerkiksi tänään. Kahvithan siinä menivät väärään kurkkuun kun luin McDonaldsin tuovan Ranskan ravintoloihinsa haarukat ja veitset. Se on lehtitietojen mukaan eräänlainen kumarrus ranskalaiselle ruokakulttuurille. Pöytiintarjoiluhan ranskalaisissa mäkkäreissä aloitettiin jo viime vuonna.

Phoenix kilpikonnat

Mäkkäri-uutinen toi mieleen sen hetken, kun minut tuotiin ensimmäistä kertaa tutustumaan ranskalaiseen sukuuni. Kaikkein eniten äimistytti suloisten sukulaislasten käytös: muksut istuivat pitkät pätkät heille katetussa illallispöydässä ja söivät ruokaa (aina juuri sitä mitä annettiin) haarukalla ja veitsellä. Siis pienokaiset!

Sitten aamulla herättyään he kiersivät unisina suukottamassa jokaista poskelle. Päivisin heidät puettiin valkoisiin, silitettyihin T-paitoihin ja pikkuhamosiin, vaikka olisivat hiekkalaatikolle olleet menossa.

Se jos mikä lapsettoman aikuisen unelmaa se.  Ajatella, silläkin tavalla he tekevät, nuo ranskalaiset. Kyllä mekin sitten kun meille tulee jälkikasvua. Tuleehan meille pian juuri tuollaista jälkikasvua, tuleehan?

Jos olisi enemmän pokkaa, kertoisin tässäkin nyt hempeillen, kuinka omat lapsetkin syövät päivittäin kaikenmoisilla aterimilla ja maistavat kaikkea mukisematta. Ruokaa ei koskaan putoa paidalle eikä ravintolaa tarvitse valita sen mukaan, että osaavatko pienimmät käyttäytyä. Ikinä ei ole iPadia ruokapöydässä käytetty eikä käytetä.

Krokotiili Phoenix

Mutta juu… Ei se meidän elämä tuolta näytä. Jos vaikka ravintolassa osattaisiinkin käyttäytyä, sitten kotona voi kaikilta mennä hermot. Viimeistään silloin harmittaa kun äiti yrittää tarjoilla kikherneillä höystettyä kvinoaa. Tai iänikuista riisiä kun pitäisi saada pastaa ketsupilla. Sen sanon, että suklaamoussen kohdalla perhe-elämämme on aina nautinnollisen helppoa ja hymyilevää.

Ranskassa asuvana suomalaismammana kiittelen kyllä sitä, että vaikka itse unohtaisin käytöstavat, onneksi sentään ympäristö jeesaa. Jotenkin on kummallisella tavalla helpottavaa, että noita hyviä pöytätapoja voi vastaisuudessa opetella myös pikaruokaravintolassa.

Lapset – äiti on nyt vähän väsynyt. Mentäiskö vaikkapa purilaiselle?

Tämän postauksen kuvat ovat muuten Nizzan Parc Phoenexistä, upeasta ulkoilmapuistosta, jossa on eläimiä, kasveja, kiva leikkipuisto ja lapsille tosi maistuvaa pikaruokaa (muttei Mäkkäriä). Muita lapsiystävällisiä Nizza-vinkkejä löydät täältä.