Hei, olen tyttö. En ole poika.

Helena

– Hello, I’m a girl.

– Are you a boy?

– No, I’m a GIRL.

Kuusivuotias tyttäreni on aloittanut koulussa englannin opiskelun. Asumme maassa, jossa lapsille opetetaan ensimmäisellä kielitunnilla erottamaan pojat tytöistä ja tytöt pojista.

Se nauratti kovasti. Olen nimittäin näin etänä seurannut synnyinmaassa vellonutta keskustelua pojista ja tytöistä, ja kuinka sitä ei pitäisi koulumaailmassa erikseen korostaa.  Suomessa ollaan mielestäni ihan oikeilla linjoilla, kunhan tässäkin muistettaisiin ne harmaan sävyt – mikäänhän ei tunnetusti ole täysin mustavalkoista.

Ranskassa pojat ovat pitkälti poikia ja tytöt tyttöjä, kyllä. Jos tästä aiheesta (ei saa puhutella tytöistä tyttöinä!) yrittää tässä omassa asuinympäristössä virittää keskustelua, saa takuuvarmasti osakseen kummastelevia katseita. Niin – huomasinhan vielä viime joulunakin yhden nettilelukataloginkin jaetun tyttöjen ja poikien mukaan. Pojille tarjottiin autoja ja tytöille nukkeja. Huhhuijakkaa.

Toisaalta – olen näin Ranskan vuosien jälkeen saanut huomata, että konservatiivisesta kasvatuksesta huolimatta sukupuolierot saattavat korostua joissain tilanteissa ja odotuksissa Suomessa jopa Ranskaa enemmän. (Toki tämä ehkä muuttuu tulevaisuudessa).

Ranskassa olen kuullut naisen ja miehen olevan parhaimmassa tapauksessa toistensa täydentäjät. He eivät siis toistensa vastapuolet tai vihamiehet, vaan toisilleen complémentaire. 

Heitän tässä ilmoille pari ajatusta.

ranta-lapset2

Pitkään Suomessa asunut ranskismieheni sanoi taannoin, että suomalainen mies on sellainen, joka pysyy hengissä vaikka yksin keskellä lumista talvimetsää ja sytyttää vaikka märistä oksista nuotion. Suomalainen mies ei pienestä hätkähdä, vaan puskee läpi jään vaikka pelkällä sisulla ja remontoi ohessa talon. Eikä mielestäni ole aivan väärässä. Suomalainen mies on latinonäkökulmasta miesten mies, todellinen äijä.

Romanttinen, auringosta ja kevyistä elämäniloista nauttiva ranskalainen serkku puolestaan voi olla – rakkausvalmentaja Florence Escaravagea lainatakseni –  myös hyvin sinut “feminiinisen puolensa kanssa” (vaikkei tätä kasvatuksessa korostettaisi). Ranskalainen mies saattaa lausua runoja ja kantaa vaimonsa kimaltavaa käsilaukkua häpeilemättä. Hän on hoikka, harvoin lihaskimppu ja pukeutuu istuvaan kukalliseen paitapuseroon, muttei ole heikko (vaikkei osaisi hakata puita saati soutaa).

Vai?

ranta-lapset

Toisaalta mitä tulee siihen complementaireen, esimerkiksi ranskalaisissa illanistujaisissa miehet ja naiset istuvat sekaisin, mies-nainen-mies-tyyliin, koska eri sukupuolten edustajat viihtyvät erinomaisesti keskenään ja haluavat viettää aikaa yhdessä. Jopa ranskalainen feministi, Simone de Beauvoir koki miehettömät, sukupuolen mukaan erotellut illalliset Amerikan vierailunsa aikana surullisina*, vaikka naisten aseman puolesta taistelikin.

Toisaalta monissa suomalaisissa juhlissa taas näin ei ole. Kuinka moni ollut tilaisuuksissa, joissa miehet karkaavat keskenään saunaan tai grillaamaan ja naiset jäävät keittiöön höpöttämään. Erottelu tehdään sukupuolen mukaan. Miksi näin on?

Tyttäreni on englannin opiskelusta innoissaan. Jännityksellä odotan seuraavan oppitunnin sisältöä.

*Mona Ozouf: Women’s Words: Essay on French Singularity

 

 

 

Pyykätään ja kokataan korkkareissa

viretta2

Tällä viikolla vietetään parisuhdeviikkoa! Onpa hienoa. Ei muuta kuin sukelletaan lempiaiheeseeni taas siis.

Matkasin nimittäin eilen päiväksi Marseilleen vähän hakemaan ideoita (mikä piti myös sisällään tukun vahinko-ostoksia) sekä tapaamaan paria tuttua ihmistä kirjaani varten. Toinen heistä oli yksi upea, aina täydellisen chic ranskalaisnainen, joka käyttää korkokantakenkiä kotioloissakin. Siis aamusta iltaan, joka päivä.

Kyllä. Korkkareita. Jopa laittaessaan ruokaa. Varmaan pyykätessäänkin.

Tämä ei toki ole eka kerta kun kuulen vastaavasta. Monissa ranskalaisissa perheissä arvostetaan näitä esteettisiä arvoja myös perhepiirissä. Verkkareita ei siis vaihdeta ylle heti kun päästään kotiin (toisin kuin allekirjoittanut), vaan itseen panostetaan ihan siinä tutuimmassakin seurassa.

rantakukka

Korkokantakengissä ja arkisessa koti-illassa on silti mielestäni jotain niin hämmentävän eksoottista, että halusin istahtaa henkilön kanssa rauhassa alas ja jutustella näistä esteettisistä näkökulmista himpun verran lisää.  (Aiheesta lisää sitten kirjassa).

Joku – tai ennemminkin ehkä suomalaisten kohdalla MONI – kun saattaisi arvella, ettei kukaan ryhtyisi semmoiseen ihan vapaaehtoisesti. Ettei vain ranskalainen macho-mies pakottaisi vaimoaan arkena korkkareihin?

Ei. Aivan vapaaehtoista tämä on kuulkaa. Plussaa on tietysti se, että mieskin viihtyy tyylikkään vaimonsa seurassa (jos sitä vaatteista ja kengistä koitunutta luottokorttilaskua ei lasketa mukaan) ja panostaa näin myös omaan ulkonäköönsä.

Haastattelemalleni uranaiselle laittautuminen ja kaunistautuminen on suuri elämänilo. Verkkareita hän ei käytä (eikä edes urheillessa, koska hän ei urheile koskaan), eikä  esiinny meikittä kuin korkeintaan aamiaispöydässä. Pukeutuminen on leikittelyä, tunnelman luomista arkipäiviin.

– Minulle pikkukauppojen kiertely on omaa aikaa. Jollekin se on ruuanlaitto tai liikunta, minulle se on tämä, hän kertoi vilpittömästi.

Niin kuin sanottua, laittautuminen, tai “itsestä huolehtiminen” (prendre soin de soi-même) pitää myös parisuhteessa tiettyä virettä yllä. Kun on ulkoisesti hyvässä kunnossa, viestii myös puolisolle, ettei toista kannata ottaa itsestäänselvyytenä, haastateltavani selvitti. On tehtävä hommia, jotta toinen viihtyisi.

ruusu

Mieleen pulpahti pariskunta Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, jotka eivät koskaan edes sinutelleet toisiaan. Pieni etäisyys piti jännitettä yllä.

– Pukeutumisessa ei kuitenkaan pidä mennä liian pitkälle. On aina tärkeää muistaa “juste milieu”, keskitie, haastateltavani muistutti vilauttaen samalla ranskalaisen naisen tyyliavainta.

Pelkkä ulkonäkö ei vireen ylläpitoon tietenkään riitä, vaan tarvitaan myös yhteistä aikaa ja sopivasti riippumattomuutta. Mutta myös tässä kaikessa olisi hyvä muistaa se juste milieu. Mieluummin harmaan sävyjä kuin pelkkää mustaa tai valkoista.

Lounaan jälkeen olin uudella tavalla virkistynyt ja ryhdistäytynyt. Kotikorkkareihin en kyllä edes virettä ylläpitääkseni jaksaisi taipua. Mutta ehkä esikoisen syntymän yhteydessä ostettu, kauhtunut lökökylpytakki voisi viimein vaihtua astetta tyylikkäämpään versioon.

Vaikkapa vain miehen takia.

 

C’est plus facile de parler français quand on est un peu pompette

version fra

Ça y est ; ce dont je me doutais depuis longtemps a enfin été prouvé. Après un verre ou deux, on parle un français plus fluide que lorsqu’on est totalement sobre.

Hehe, ben, oui. Bien sûr, cela n’est pas valable uniquement pour le français, mais pour toutes les langues étrangères. Sans rire, selon une étude récemment parue on parle mieux les langues étrangères lorsque l’on a bu un peu d’alcool. Dans celle-ci, que vous pouvez lire ici, on a testé les effets de l’alcool sur 50 allemands qui parlent le néerlandais. On ne leur en a fait boire que de petites quantités mais le résultat a été sans appel : d’après les hollandais, les allemands qui avaient bu de l’alcool parlaient mieux le néerlandais que ceux qui avaient bu de l’eau.

La capacité à parler une langue est une chose étrange dans le sens où elle varie : certains jours les phrases s’enchaînent comme des pas de danse alors que d’autres jours on s’emmêle les pinceaux. Comme par exemple aujourd’hui à la pharmacie, où je suis entrée en étant un peu dans mes pensées. Á la place d’adresser un franc « bonjour » à la pharmacienne après être arrivée à la caisse, je lui ai dit de manière tout à fait audible « merci ».

La pharmacienne m’a regardée avec un air un peu confus, mais n’a pas rit. Contrairement à moi.

Il y a aussi des jours où le choix des articles et l’ordre des mots surgissent un peu au hasard. Et puis il y a également ces jours où je m’adresse dans un finnois courant aux personnes que je rencontre. J’explique cela par le fait que mon quotidien est partagé en deux. Je parle alternativement finnois à une partie de ma famille et français à l’autre. Et de temps en temps, contre mon gré, les méts se molangent.

Ma fille rigole des bêtises de sa maman et corrige mes erreurs du mieux qu’elle peut. Et quand hier je lui ai demandé de me parler dans un finnois plus correct – ses phrases ont, sans en avoir l’air, commencées à se remplir de mots français – elle m’a répondu :

«  Toi aussi tu pourrais parler mieux français ! ».

Euh oui, c’est vrai… En fait, je parle un très bon français, mais il n’est pas comparable à celui que parlent les locaux, et il ne le sera jamais. Si je n’utilisais pas le finnois pour mes activités de free-lance et que je me rendais chaque jour sur un lieu de travail où l’on parle français, cela m’aiderait sûrement. Et ces journées bizarres durant lesquelles je parle un mauvais français seraient bien plus rares que maintenant.

Mais en l’absence d’un tel lieu, et comme cela a été prouvé, un petit verre de vin pourrait, semble-t-il suffire à me sauver. (Je l’avais déjà remarqué dans plusieurs soirées). Vu que pour l’instant il n’y pas de meilleure solution, cela fera donc l’affaire.

Par contre, cette étude ne fournit pas d’explication au piètre niveau en langue des habitants du pays du vin. D’où cela peut-il venir ? Du fait qu’ils en aient déjà trop bu ?

Traduction du texte original: Julie Dussoliet

lundi en francais