Ystävällisyyskö tylsän pinnallista?

Helena

Lueskelin viime viikon Suomen reissulla Trendi-lehteä. Siinä oli iso juttu näyttelijä Krista Kososesta, joka asuu tällä hetkellä Los Angelesissa. Paitsi, että artikkelissa vilahteli tuttuja paikkoja, siinä puhuttiin myös kalifornialaisesta ystävällisyydestä. Se olikin valtavan ihanaa, vaikka pinnalliseltahan se tönkkösuomalaisesta välillä tuntui.

Kuten Kosonen, muistan Los Angelesissa asuessani ihmetelleeni ihmisten yllättäviä ylisanoja. Ja sitä, että ohimennen kyllä kutsuttiin kylään, muttei virallista kutsua sitten koskaan tullutkaan. Toisaalta taas rakastin sitä, että ihmiset hymyilivät ja sanoivat päivää. Että roskakuskit muistivat aina vilkuttaa  vauvallemme. Kulmakuppilassakin muistettiin juuri minun lempikahvini.

dieetti2

Puhumattakaan siitä, että ostoksilla minua, opiskelijanplanttuakin kohdeltiin kuin prinsessaa. Kun säästöilläni menin ostamaan himoitsemaani käsilaukkua, ennätti myyjä siinä kasseja hypistellessäni kutsua minua huomattavan nuoren näköiseksi. Leijuin pilvissä monta päivää.

Joku tietysti puhisee, että myyjäthän ovat Kaliforniassa ystävällisiä vain siksi, että asiakas ostaisi enemmän. Saattaa se olla niinkin, mutta väliäkö sillä! Olkoon ystävällisyys kuinka pinnallista tahansa, saattaa se ihmisen aina hyvälle tuulelle. Siitä olen varma.

chateauneuf

Täällä meillä Ranskassakaan eivät mörökölliaamut kestä koskaan koulun porttia pidemmälle.  Jo parkkipaikalla on vaihdettu puolituttujen kanssa pusuja, kyselty kuulumisia, päivitelty säätä ja puhuttu tulevasta lomasta. Ennen aamuyhdeksää vastaan on myös ennättänyt tulla monta kaunista, vierasta hymyä ja komeaa bonjouria. Jos jostain syystä on aloittanut aamun lähileipomon tiskillä, on työpäivän alkaessa suu leveässä, noususuuntaisessa virneessä.

Ystäväni sanoi, että Suomessa sentään ihmisen annetaan rauhassa mököttää. Ehkä joku kaipaa sellaistakin.

Mutta muistuttakaapa vielä huonomuistista: mitä hyvää siinä olikaan?

Missä ovat sinun juuresi?

90 91 92 93 ANTIBES (2)

Olen katsonut tuon alla olevan videon nyt viisi kertaa. Se on aivan ihana. Christopher King kertoo siinä lapsuudestaan Antibesissa, niistä  unenomaisista hetkistä  pikkukujien paratiisissa, kuumasta uimarannasta ja naapurissa asuneesta runoilijasta. Minua kosketti video valtavasti, eikä vähiten tietty siksi, että mekin asumme Antibesissa.  (Video on englanniksi.)

Erityisesti liikutuin kuitenkin siksi, että Kingin vanhemmat ovat, kuten minäkin, alunperin muualta kuin Ranskasta. Vaikka perheen juuret ovat muualla, mies kokee tärkeimmän paikan maailmassa olevan juuri meidän Ranskassa.  “Vanhana muistan todennäköisesti enää Antibesin. Ja se on ok”, hän sanoo lapsuutensa kaupungista.

Kirjoitin kiitoskirjeen Kingille ja kerroin myös videon herättämistä tuntemuksista. Kirjoitin hänelle näistä kipuiluistani ja mietteistäni koskien omia lapsia. Onko suomalais-ranskalaisten lasten varmasti hyvä kasvaa täällä? Olisiko sittenkin parempi Suomessa, missä itse vietin ihanan lapsuuteni? Missäköhän lapseni kokevat omien juuriensa joskus olevan?

King vastasi lämpimästi, antoi luvan jakaa videon blogissa ja lopetti kirjeen sanoihin “no place like home”.

Niin. Selväähän se on, että minun omat juureni ovat tietysti Suomessa ja ikävä lapsuuden maisemiin iskee tasaisin väliajoin. Lapset saavatkin maistaa noita itselleni tärkeitä asioita joka kesä Saimaalla. Videon katsottuani tajusin kuitenkin entistäkin selkeämmin, että lasten muistot muotoutuvat lopulta tuntemuksista ja kokemuksista, jollaisia minulla ei omassa lapsuudessani ollut. Mutta ne voivat olla vähintään yhtä hyviä, ellei jopa parempia. Antibes on ehkä heidänkin paratiisinsa. Se paikka jonka he vanhuksina muistavat.

Terveisiä Suomesta

Huomenta Suomi

Mitäs jos ottaisit aikaa itsellesi ja menisit hetkeksi Suomeen lepäämään?

Miehen idea kuulosti alkukeväällä tosi hyvältä. Olinhan ollut vähän väliä sairaana ja kuormittuneet työt rassasivat mieltä. Suomeen saunaan, äitin hoivaan ja ystävien ympäröimäksi

No, täällä sitä nyt ollaan. Älyttömän hauskaa on ollut, mutta lepolomasta tämä on kyllä kaukana.

Jo ensimmäinen päivä pohjoisessa alkoi nimittäin varhaisella herätyksellä Huomenta Suomeen, missä kävin jutustelemassa ulkosuomalaisesta äitiydestä yhdessä Piritta Hagmanin kanssa. Oli kivaa, vaikka ennakkoon jännitti tietty kauheasti ja unet olivat jääneet vähäisiksi. Mutta hei ei huolta – onneksi ennen esiintymistä pääsee maskeeraukseen.

17629800_1873016582911644_3194973775834900487_n

Huomenta Suomessa pääsin kyllä mammailun lisäksi kertomaan myös mahtavan uutisen, nimittäin sen, että Lillin ja minun podcast siirtyi Me Naisten sivuille. Voit katsoa koko telkkuhaastattelun täältä.

Näinpä vain sitten tuosta podcast-aiheestakin tehtiin eilen kiva pikkuinen haastattelu Me Naisten nettisivuille – sen taas voit lukea sen kokonaisuudessaan täältä. Ja niin – jatkossa kannattaa siis käydä kuuntelemassa meidän kahvihetkiämme täältä, toki uusimmista jaksoista saat aina tiedon myös aina Facebook-sivuiltamme.

nettipätkä

Ja huh, juuri kun ajattelin että kaikenlainen hölpöttäminen erinäköisten värkkien ääressä jo riittäisi, ajauduin kolmanteenkin haastatteluun, nimittäin Akateemisen kirjakaupan omille sivujen videohaastikseen. Maman finlandaisen pokkariversiohan tuli juuri ulos, mistä sitten lörpöttelin. Video tulee kuulemma julki ensi viikolla. Hih – tämmöistä tämä nykyään on, kirjamarkkinointi.

akateeminen

Töitä on siis painettu, mutta toisaalta nämä tällaiset työmatkoiksi muuttuneet lomareissut ovat myös aika ihania irtiottoja arjesta. Kun tapaamisten välissä oli hetki aikaa, minun ei esimerkiksi tarvinnut kiirehtiä hakemaan lapsia koulusta. Sen sijaan kiipesin helsinkiläisen Clarionin näköalabaariin lasilliselle kuohuvaa. Ja tietty avasin tämän uuden, blogikollegojen Satu Rämön ja Hanna Valtarin kirjan, jonka julkaisupäivää olen odottanut kuin kuuta nousevaa.