Ylös aamukuudelta, vapaaehtoisesti

aamukavely

Olen nyt kahden aamun ajan herännyt tuntia normaalia aiemmin. Sain nimittäin naapuriltani lahjaksi Hal Elrodin “Miracle Morning“-kirjan, joka kuulemma muuttaa elämä lopullisesti.

Taas yksi elämäntaito-opas, mietin kun sain kirjan käsiini. Onhan näitä nähty. Hei oikeesti e.v.v.k.

Kunnes perjantaina, viikon päätteeksi, koulun portilla törmäsin lapsiaan hakevaan naapuriin. Tule apérolle, hän tokaisi, ja minähän menin. Lasten leikkiessä, luomuviinilasillisen ja sipsikulhon äärellä päädyin kuuntelemaan, kuinka hänen elämänsä oli muuttunut paremmaksi sen jälkeen kun hän oli alkanut herätä aamuviideltä. Kaikki oli kirkkaampaa ja parempaa kuulemma nyt.

miracle morning

– Sinähän alat kuulostaa amerikkalaiselta, totesin kyynisesti. Asuessani Los Angelesissa kukaan ei nukkunut – ainakaan julkisesti. Aina pirteä ja positiivinen professorinikin kertoi heräävänsä aamulla kolmelta. Ekana vetäisi kuulemma uimalenkin altaassa, sitten ryhtyi hommiin.

Sen jotenkin osasin panna kalifornialaisen energisyyden piikkiin, mutta että elämästä nautiskeleva joie de vivre-ranskalainenkin ryhtyy tämmöiseen vapaaehtoisesti ? Nipistä minut hereille.

Keskustelumme jäi pyörimään mieleen, joten sunnuntaina kaivoin kirjan esiin ja nappasin kylpyyn mukaan. Luova työ yhdistettynä kaukana häämöttäviin deadlineihin oli kieltämättä yhdistelmä, joka oli alkanut nakertaa aivojani (jo kauan sitten). Minä tarvitsin elämääni tiukkoja aikatauluja, pakotettua ryhtiä, ärhäkkää kuria ja ai niin, unohtamatta sitä lääkärin määräämää hengittelyä.

Luin kirjan siltä istumalta ja päätin oitis kokeilla uusia aamurutiineja. Ja jo kahden aikaisen herätyksen ja sitä seuranneen meditaation, joogan ja muun harjoituksen jälkeen istun suorempana kuin aikoihin. Saan aikaiseksi enemmän ja olen lasten koulun päätyttyä saanut  työtehtäväni tehtyä, koska olen paremmin läsnä. Mitä tapahtui?

cap dantibes

Ehkä se, mitä monien työssäkäyvien ihmisten ei tarvitse ajatella, mietin. Aamuherätys ja hetki yksin ennen muuta perhettä muotoili päivälle raamit, jotka yksinäisen etätyöläisen arjesta uupuvat, ellei niistä huolehdi. Tai kasasi paikoilleen aidat, jotka tuore freelancer ehkä haluaa purkaa, mutta  jossain muodossa rakentaa ne sitten uudelleen. Sillä pitemmän päälle ajatus liiallisesta, päättymättömästä vapaudesta puistattaa – ainakin minua.

Työkavereita on ikävä. Päivässä on oltava ryhtiä ja tapaamisia, jotta tuntee olevansa elossa. Kokouskalenterin voi jossain muodossa korvata ohjelmoitu aamuhetki, joka määrää päivän kulun.

Vai mitä mieltä olette? Tai ehkä moisesta aamuboostista voisi olla hyötyä työelämässäkin?

– Voi kun mieheni etenisi oikein pitkälle urallaan, jotta minä voisin sitten jäädä vain kotiin ja tehdä mitä ikinä haluan, kuvanveistoluokallani oleva nainen sanoi eilen haaveillen.

No, sen voin sanoa, että minä en. Mutta haaveiletko sinä?

Hän ampuu puluja ikkunasta ja muita yllätyksiä

kissa

Naapurin kissa katosi. Se oli ihana, pieni, harmaa kissa, joka tuli usein meidän pihaan lasten hellittäväksi. Joskus se jopa odottelin oven ulkopuolella miestäni, joka nappasi sen sitten pihatuolille kainaloon rapsuteltavaksi.

Kunnes yhtenä päivänä pientä harmaata kissaa ei enää näkynyt. Naapuri tuli portille ja pyysi tarkistamaan autotallin – ei kai mirri vain ole jäänyt sinne jumiin? Ei ollut ei. Eikä ollut jäänyt muidenkaan talleihin, vaikka naapuri vei postilaatikoihin lappusia ja nitoi puhelinpylväisiin ilmoituksia. Palkkio löytäjälle!

Nyt, kuukausien jälkeen naapuriin saatiin toinen kissa, minkä kunniaksi hän kutsuikin minut ja lapset kylään. Pienokaiset saivat näin tutustua tulokkaaseen.

– Tuonkin naapurin kissa katosi samoihin aikoihin kuin meidänkin, rouva kertoi sitten keittiössä. Syyttävä sormi osoitti kadulla asuvan miehen taloa. Miehestä kun liikkui kaikenlaisia huhuja, ehkä se oli ne tappanut.

– Ja ampuuhan se kuulemma pienestä ikkunastaan puluja! Naapurin seinässä on jälkiä!

Teet oli mennä väärään kurkkuun. Siis mitä minä kuulin?

Juuri kun olin ajatellut, ettei tässä maassa tai varsinkaan kaupungissa enää kauheasti mikään yllätä, ajaudun keskusteluihin, jotka pilaavat yöuneni.

Niin teki se alkuviikonkin keskustelu erään kolmevuotiaan tytön äidin kanssa. Pieni tyttö nimittäin oli ollut edellisviikon sairaana, mutta tervehtynyt ja mennyt takaisin kouluun. Mutta odotetun koulupäivän jälkeen kuume oli taas noussut 39 asteeseen.

– Ehkä se vaan on joku häiriö. Ajattelin panna hänet aamulla  taas kouluun – en jaksa enää olla tytön kanssa kotona! nainen huokaisi.

– No et varmasti pane, ärisin takaisin. Aargh. Anna mun kaikki kestää.

Niin, Ranskassa olen kyllä jo tottunut siihen, että vanhemmillakin saa olla oma elämänsä ja vapaudenkaipuusta saa puhua huoletta vaikka kovaan ääneen, mutta että tässä mittakaavassa… Rajansa kaikella. Huomasin tosin onnekseni, etten ollut pääosin ranskalaisessa keskusteluporukassa ainoa, joka ajatteli kuten minä.

Niin kuin en ollut ainoa jäykistelijä pulumiehenkään kohdalla. Naapuri oli ilmoittanut asiasta poliisille, mutta saanut vastaukseksi: “Soittakaa heti ensi kerran kun kuulette hänen ampuvan”.

P.S. Kuvan kissa / ikkuna ei liity tapaukseen

Voivatko nainen ja mies olla kavereita? Kolmen kahvin teoria

kahvi

Toistetaan tämän nyt vielä uudestaan. Voivatko nainen ja mies tosiaan olla “vain” ystäviä? Näinkin hassunkuriseen keskustelunaiheeseen päädyimme lauantai-illan apérolla italialaisten ystäviemme kesken.

–  No tietysti voi! huudahdin. Oletteko tosissanne?

Italialaiset ystävämme eivät olleet asian suhteen yhtä yksioikoisia. Ystäviksi voidaan tulla, jos jotain on jo kertaalleen ystävysten kesken tapahtunut, he väittivät. Tai sitten niin, että toinen ystävyksistä on kiinnostunut vain saman sukupuolen edustajista.

Höpölöpö, sanon minä, Pohjan akka.

Illan pimetessä kaksikko esitteli meille kehittelemänsä, hauskan “kolmen kahvin” teorian. Teorian mukaan mies ja nainen voivat käydä kahdestaan kaksi kertaa “platonisilla” kahveilla, mutta kolmannella kerralla tapahtuukin jo sitten varmasti jotain. Tai ainakin ystävyksistä toinen osapuoli toivoo, että jotain tapahtuisi. Jos ei tapahdu, ystävyyssuhdekin kuivuu kokoon.

Tästä oli kuulemma kokemusta. On ollut väärinymmärryksiä. Toiveita parisuhteesta kun toinen toivoikin ystävyyttä. Kaverin kaipuuta, kun toinen odottikin intiimimpää kanssakäymistä. Moni tarina nauratti meitä kovasti.

Hmmm. Varmaan semmoista on tapahtunut, kyllä. Mutta silti…. Mitä mieltä te olette?

ranskalaiset2

Näinä, itselleni hieman yllättävinä hetkinä tuppaan ottamaan alkuhämmennyksen jälkeen askeleen kauemmas ja kuuntelemaan muita.  Tarkkailen muiden tapoja katsoa maailmaa, niitä ajatuksia, jotka ehkä opitaan kotona tai koulussa välitunnilla. Ne ovat toisenlaiset kuin omani, muttei välttämättä huonompia.

Kaikkialla miehet ja naiset tosiaan eivät voi olla ystäviä. Ainakaan samalla tavalla kuin meillä.

Sitä paitsi pitää muistaa, että muutenkin parisuhdeasiat saavat eri puolilla maailmaa ne omat, omalaatuiset muotonsa. Ne eivät koskaan tunnu kääntyvän ihan sanatarkasti.