Ne ovat täällä taas

tignes tunnekuohut

Ah! Talviolympialaiset ovat alkaneet! Les Jeux Olympiques!

Tiedoksenne: olen intohimoinen penkkiurheilija aina parin vuoden välein – eli olympialaisten aikaan. Innostun tietty erityisesti kun suomalainen saa mitalin, mutta suoraan sanottuna minulle riittää älyttömästi iloa oikeastaan ihan jokaisen kisaajan voitosta. Tämmöisen syväkokijan rinnassa läikähtää kun vuosia harjoitellut onnistuu elämänsä tärkeimmässä tapahtumassa. Katsokaa nyt tuota amerikkalaista kelkkailijaa, miten onnellinen! Entä tuo hollantilainen pikaluistelijasankari! Mikä onnenpäivä!

Millaisia tuntemuksia kisat herättävät teissä?

Tänään kun ranskalainen kumparelaskija Perrine Laffont voitti kultaa, pyyhin kyyneleitä. Jo eilen tulevasta kisasta puhuttiin paikallisessa urheiluohjelmassa intohimoisesti: kestääkö nuoren Laffontin hermot vaiko eivät? Kuinka löytää laskemisen ilo varsinaisessa kisassa?

Kun Perrinen voitto sitten selvisi, ranskalaiset tunteet kuohuivat valtoimenaan. Väsynyt Laffont alkoi itsekin itkeä suoran lähetyksen haastattelussa. Voit katsoa sen täältä.

Oikeasti – miten kukaan voi tällaisen ääressä pysyä kylmänä? En minä ainakaan. Jamais! 

(Olympialaishuumaa yritän toki aina tartuttaa myös jälkikasvuuni – välillä paremmin, välillä kehnommin siinä onnistuen. Heh.)

Tignes

Innokkaasti odotan myös Kiinan lumilautajoukkueen pärjäämistä. Mehän Lillin kanssa haastattelimme podcastiimme jokunen aika sitten joukkueen suomalaista valmentajaa, Timo-Pekkaa, joka kertoi joukkueensa neljän vuoden matkasta kohti tätä huipentumaa.

Tässä joka suuntaan säntäilevässä maailmassa olympialaiset edustavat tarpeellisen pysyvää ja muistuttavat meitä myös menneistä vuosista. Kippis ja kiitos!

 

P.S. Me olemme muuten juuri saapuneet perinteiseltä lapsiystävälliseltä parisuhdehiihtolomaltamme Alpeilta, mistä tosiaan tämän postauksen pari kuvaakin. Elämä hymyilee taas valtoimenaan. Matkakohteemme oli tällä kertaa uusi, mutta päiväohjelma noudatteli aika tarkasti viimevuotista, josta voit lukea lisää täältä.

 

Aitoa ranskalaista rakkautta

Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut seurattua parisuhdeasioita mediassa tavallista enemmän. Miksikö? No tietysti siksi, että minulta on vielä tänä keväänä – ja tarkemmin sanottuna huhtikuussa – tulossa ulos kirja rakkaudesta tai oikeastaan “amourista“!

Ensimmäisessä kirjassani puhuttiin vanhemmuudesta ja lapsista, tässä toisessa nyt pysytellään sitten pikkuisen tiiviimmin aikuisten elämässä.

Rakkauden syövereissä törmäsin syksyllä  aihetta liippaavaan, aivan mielettömän kiinnostavaan projektiin. Siinä ranskalainen toimittaja Stefania Rousselle kiertää ympäri maata ja tutustuu ranskalaiseen rakkauteen paikallisten ihmisten kautta. Tarinat julkaistaan Instagramissa ja ainakin osa myös Le Mondessa.

“ When I turned 18, I wanted to leave home and I was looking for a way out. This American comes along who is in the military, and tells me: “ You are special and I want to be with you.” I moved to the United States with him, but soon, the physical and mental abuse started. I really thought: “If I stay, somebody is going to die one day.” I had a child with him, hoping things would change, but that didn’t work. She is handicapped. He wasn’t abusive to her but he wasn’t a good father. So I got out. I divorced him when I was 22 and moved back to Holland. Twenty years later, I am 40. I am thinking, I am going to grow old by myself, which is fine. I don’t feel incomplete. But one night I go to a concert, and there is Duke. We knew we were going to be together for the rest of our lives when we sat down at his home two days later. He touched my arm and there was a flush of electricity. I had never experienced that feeling before, neither had he. We knew. We had an old celtic marriage, it was a hand fasting, where we bond our hands together with rope to symbolize commitment. It was really amazing, it still is. We have been together for 21 years. We moved to the mountains and built this house, together. I love him for the way he makes me feel. People say that for love to work, each person has to be independent. But then, where is the connection? You have to dare to be dependent on the other person.” Annemiek Couwenbergh, 62, and Duke van Egmond, 59, owner of the “Duke en Miek guesthouse” in La Montagne (Haute-Saône). #AmourRoadTrip #AmourEtAlsphate #SurLaRoute #Amour #Love #Lovequotes #France #Roadtrip #picoftheday #photography #documentary #humans #Life #Jetaime #ShareTheLove #instagram

A post shared by Stefania Rousselle (@stefaniarousselle) on

Hän on löytänyt projektiinsa kauniita tarinoita ranskalaisten syvistä tunteista ja elämästä. Ihmiset myös uskaltavat olla Roussellen edessä hurjan haavoittuvia ja herkkiä. Kuvat ja niiden kauniit tekstit avaavat sydänsuruja, väkivaltaa, menetyksiä, mutta toisaalta myös iloa, intohimoa ja yllätyksiä. Moni saattaa löytää ranskalaisesta rakkaudesta paljon sellaista, mikä voisi olla kuin suoraan omasta elämästä. Me ihmiset olemme näissä tunneasioissa loppujen lopuksi niin kovin samanlaisia.

Toisaalta mielessään ranskalaista stereotypiaa hellittelevä saattaa myös yllättyä: kaikki ranskalaiset eivät näytä pariisittarilta saati nyt onnistu romanttisissa suhteissaan. Hehän ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vahva suositus jos tavallinen ranskalainen elämä kiinnostaa. Bisous!

 

Täydellinen päivä ja luksusnarinaa

Otsikko kuva - kevään eka paiva

Se on kummallista, että samalla kun toinen puoli Ranskaa kärsii vuosisadan tulvista, me olemme jo saaneet nauttia ensimmäisistä todellisista kevätpäivistä. Sunnuntaina teimme oman perheen kera ekan oikean pikkuvaelluksen lasten kanssa Roquebrun-sur-Argensin alueella, meiltä Antibesista länteen.

valkoinen narsissi

Siellä piti lastenkin kiivetä rajuja mäkiä, varoa sateiden muokkaamia polkuja, kuunnella hiljaisuutta ja tuijotella hämmentäviä maisemia. Mikä ihana lämpö! Mimosat kukkivat jo, samoin kuin pienet valkoiset narsissit. Metsässä, joskin paikoin vielä kovin paljaassa, tuoksui niin kesään heräilevä luonto.

Mikä täydellinen päivä. Näitä perheen kesken vietettyjä, hitaita päiviä rakastan tässä elämänvaiheessa kaikkein eniten. Tytär kutsuu niitä tosin seikkailupäiviksi, sillä niitähän ne. Me koko porukka koemme silloin jotain uutta yhdessä.

tytar ja isa kavelee

Tätä kaikkea osaa arvostaa moninkertaisesti kun tietää mitä se arki on pohjoisemmassa osassa maata juuri nyt. Joka ilta uutislähetykset täyttyvät tulvien alle jääneiden perheiden surkeista kohtaloista: koko koti on täynnä vettä, säästöt menneet. Näinköhän kotia enää tällaisten tulvien jälkeen voi myydä. Onko toistuvista tulvista tullut uusi normaali?

Maaret Kallio kirjoitti vastikään osuvasti luksusnarinasta. Siitä, kuinka ihmiset valittavat lyhyistä sähkökatkoksista, eskaritoiminnasta josta puuttuvat iPadit ja pizzasta, jossa on liian vähän täytettä. Podcast-kaverini Lilli oli huomannut Suomeen muutettuaan saman. Ongelmat tuntuivat kaiken eteläranskalaisen arkisähellyksen jälkeen pieniltä. Hän kirjoitti tuntemuksistaan tosi osuvasti.

Esterel-maisema

Toisaalta valittavathan nämä ranskalaisetkin, tyytymättömyyttä on ihan hirveän paljon. Voisin kuvitella, että monen amerikkalaisen mielestä esimerkiksi ranskalaisten ehtymätön lakkointo tuntuu luksusnarinalta.

Ja se kyllä kuuluu, kaikenlainen valitus, ainakin täällä temperamenttisten ihmisten keskellä. Yhtenäkin päivänä kun istuskelin leikkipuiston laidalla, paikalle asteli ensin yksi, sitten toinen mummo. Heidän kovaääninen keskustelunsa meni tähän tyyliin.

– Minä kävin sinun luonasi, muttet ollut siellä!

– Minähän sanoin, että tulen puistoon.

– Etkä sanonut! Ja minä olen muuten viettänyt koko päivän puhelimessa sen viranomaisen kanssa. Oh là là!

– Miksi? Aina sinäkin vain valitat! Lopeta jo!

– No, jos ei kelpaa, minä lähden tästä valittamaan muualle!

– Mrrr. No, minä tulen mukaan.

Rouvat eivät tainneet enää muuta osata kuin valittaa.

esterel1

Eräänlaista luksusnarinaa kuultiin kyllä meidänkin täydellisenä kevätpäivänä, häikäisevissä maisemissa. Milloin ei oltu tarpeeksi nopeasti perillä, milloin ei ollut tarpeeksi nopeasti ruokaa, liian kuumakin oli välillä ja sitten oli se aurinko. Pirun aurinko paistoi koko ajan silmiin.

Mutta lopputulema oli erinomainen ja olo himputin kiitollinen.

– Äiti, mennäänkö huomennakin seikkailulle?