Pariisittaren ulkonäköpaineet

printemps

Ah, Pariisi. Viihdyn täällä joka kerta paremmin.

Tällä kertaa olen pääkaupungissa toisenlaisissa työn merkeissä kuin viimeksi, nimittäin tekemällä haastatteluja tulevaa kirjaani varten. Tämän viimeisen illan olen käyttänyt tuliaisten hankintaan. Ei ole kotiin palaamista ellei lapsille ole edes jotain pientä luvassa.

En todellakaan ole mikään shoppailija – mutta Pariisissa tämäkään ei ole hullumpaa. Tässä matkalla leluosastolta tavaratalon hisseillekin osuin vahingossa Le Printempsin hämmentävän hienoon kupoliravintolaan.  Ex-tempore- aperitiiville siis!

Helena et le printemps

Kauniista ympäristöstä inspiroituneena ryhdyin pohtimaan estetiikkaan liittyviä kysymyksiä. Ne ovat nimittäin nousseet viikonlopun aikana monissa haastattelukeskusteluissa esiin. Yllätys ei tietty ole kellekään, että ranskalaiset – ja erityisesti pariisilaiset – panostavat ulkonäköönsä huomattavan paljon arjessa. Paljon enemmän kuin monet muut.

Ihaillen olen tälläkin reissulla tuijotellut toinen toistaan tyylikkäämpiä vastaantulijoita ja bongaillut pukeutumisvinkkejä. Paitsi että muodista, kauneudenhoidosta ja estetiikasta selvästi nautitaan, on muistettava, että pariisilainen ympäristö asettaa toki myös tosi paljon ulkonäköpaineita.

– Hoikkuus on meille molemmille todella tärkeää. Vanheneminen on vaikeaa, sanoi yksikin haastateltavistani kun puhuimme parisuhteesta. Hän puhui itsestään ja aviopuolisostaan.

Kyllä – niin absurdilta kuin keskustelu voi suomalaisesta näkökulmasta tuntuakin, sitä se ei muodin keskuksessa ole. Ranskassa tavalliset naiset kuuluvat tutkitusti Euroopan laihimpiin ja paineet pysyä hoikkana ovat oikeasti kovat. Ylipaino voi tuottaa koviakin vaikeuksia työ- ja treffimarkkinoilla, mikä lienee myös syynä sille, että jopa kuusi kymmenestä ranskalaisesta naisesta kertoo haluavansa laihtua.

Vertailun vuoksi etsin käsiini tällaiset lukemat, jotka antavat ainakin osviittaa nykytilanteesta:

  • suomalaisen työikäisen naisen keskipainoindeksi oli vuonna 2015; 25,9 (THL)
  • ranskalaisen naisen keskipainoindeksi vuonna 2016: 23,2. (WHO)

printemps baari

Lihavuus, pyöreys, tukevuus – ne näyttävät monen ranskalaisen mielestä ihmisen omalta syyltä, kykenemättömyydeltä pitää itsestä huolta. Viime aikoina aihepiiristä on onneksi alettu puhua ääneen, kun ranskalainen Gabriel Deydier julkaisi kirjansa  siitä, miltä tässä yhteiskunnassa tuntuu olla ylipainoinen. En ole vielä itse sitä lukenut, mutta hänen kokemuksistaan voi lukea englanniksi esimerkiksi täällä. Ylipainon vuoksi oli haukuttu kotona ja nolattu työpaikalla, uimarannalla jopa pyydetty peittämään itsensä.

Järkyttävää. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

Mutta! Ennen kuin putoamme liian syviin vesiin, palataan vielä nopsasti loppukevennyksenä näihin muihin, hieman mukavampiin esteettisiin kysymyksiin. Ajattelin jakaa kanssanne, että tässä, pariisittarien pukeutumista muutaman päivän tarkkailleena, hankintalistalle on hypännyt musta, lyhyt hame. Kera mustien sukkisten ja matalien nauhakenkien se näyttäisi olevan täällä todellinen jokanaisen luottoyhdistelmä. Moi aussi!

On ne peut pas tricher en faisant la bise

pusu2

« Aujourd’hui, je ne vous fais pas la bise parce que je commence à avoir le rhume » a déclaré la professeur de yoga au début du cours. Et oui, ici on est en France, donc chaque élève va faire la bise à la professeur de gym avant le début de la séance. Il est socialement acceptable de ne pas faire la bise seulement lorsqu’on est malade.

Avec les années j’ai appris à aimer cette coutume française un peu farfelue.

Souvent, cela oblige les gens à être entièrement présents. Cela oblige à s’arrêter et à prendre en considération celui qui vient à notre rencontre, à lever les yeux de l’écran de son smartphone et à dire « bonjour » personnellement, à chacun. Cela nous oblige tous à nous concentrer un instant sur l’autre. Et donc, en fin de compte, c’est ce qui est le plus important, n’est-ce pas ?

La bise prend même une grande importance dans mon esprit en ce moment, parce que je passe beaucoup de temps seule. J’écris mon prochain livre, ce qui est plutôt un travail solitaire. Chaque jour, les contacts avec les gens me manquent et je me rends compte que j’attends avec impatience même les plus petites interactions sociales : aller au supermarché, aller chercher les enfants à l’école, les loisirs. Et bien entendu, faire la bise. Chacun d’entre nous éprouve un sentiment d’importance quand on lui fait la bise.

Parce que chacun de nous a besoin dans sa vie de marques d’attention pour s’en sortir au quotidien.

pusu1

Bon, bien sûr, dans mon cas, la solitude est très limitée. À la maison, les matinées et les soirées sont plutôt bruyantes, je peux serrer dans mes bras les personnes qui me sont chères et partager les ressentis du jour avec ma famille. Mais tout le monde n’a pas cette chance.

Sur Facebook, un ami a partagé une vidéo (ci-dessous) qui avait été postée par The Independent. Dans celle-ci, un homme fait l’expérience de vivre seul pendant une semaine. La fin de la vidéo est particulièrement touchante. Un homme qui a perdu sa femme et qui se sent seul affirme : « La clé serait d’être conscient des autres. »

En effet, combien d’entre nous, dans les embouteillages journaliers, sont vraiment conscients des personnes qui sont autour de nous ? Combien disent « bonjour » à l’inconnu qui marche dans leur direction ? Combien s’arrêtent pour discuter quelques minutes avec une simple connaissance ? Qui s’assoit dans le bus à côté d’une personne seule et entame une conversation ?

En Finlande, j’ai remarqué que les gens sont, il est vrai, souvent conscients des autres mais peut-être pas de la même manière qu’ici. Au Nord, on donne volontiers de l’espace mais moins de proximité.

lundi en francais

Ei ole poskisuukon voittanutta

pusu1

– Tänään en suukota ketään, koska olen tulossa flunssaiseksi, joogaopettaja sanoi tunnin alussa. Niin, täällä Etelä-Ranskassa kun ollaan, jokainen oppilas käy erikseen pussaamassa jumppaopettajaa poskelle ennen tuntia. Poskipusuttelusta on sosiaalisesti hyväksyttävää kieltäytyä vain, jos sattuu olemaan sairaana.

Vaikka joskus moinen suukottelu ärsyttikin, olen vuosien mittaan oppinut rakastamaan tätä hullunkurista ranskalaista tapaa.

Se jos joku nimittäin pakottaa ihmisen olemaan läsnä. Se pakottaa pysähtymään ja huomioimaan vastaantulijan, nostamaan katseen älypuhelimen ruudulta ja sanomaan jokaiselle henkilökohtaisen hein. Se pakottaa meidät kaikki keskittymään hetkeksi toiseen ihmiseen. Sillä loppujen lopuksi – mikä oikeasti on sen tärkeämpää?

pusu2

Erityisen tärkeäksi pussailu on noussut mielessäni nyt kun vietän paljon aikaa itsekseen. Kirjoitan tulevaa kirjaani, mikä on usein verrattain yksinäistä puuhaa. Kaipaan ihmiskontakteja päivittäin, ja huomaan oikein odottavani pienimpiäkin sosiaalisia tilanteita: kaupassa käyntiä, lasten hakemista koulun portilta, harrastuksia. Ja niitä suukkoja tietysti. Suukot saavat jokaisen meistä tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Sillä jokainen meistä tarvitsee elämässään huomiota selvitäkseen arjesta.

pusu3

No, omalla kohdalla yksinolo on tietysti kovin rajallista. Aamut ja illat ovat kotona meteliä täynnä, saan halata rakkaita ihmisiä, jakaa päivän tuntemuksiani perheen kesken. Niin ei kaikilla ole.

Ystäväni jakoi Facebookissa tämän alla olevan The Independentin videon, jossa mies kokeilee olla viikon yksin. Erityisesti sen loppu koskettaa. Vaimonsa menettänyt, yksinäinen mies sanoo: “The key would be aware of people (avain olisi olla tietoinen ihmisistä).”

Niin – kuinka moni meistä on ruuhka-arjessaan oikeasti tietoinen ympäröivistä ihmisistä? Kuinka moni sanoo tuntemattomalle vastaantulijalle päivää tai pysähtyy puolitutun äärelle muutamaksi minuutiksi? Kuka istuu bussissa yksinäisen viereen ja aloittaa jutustelun?

Suomessa olen huomannut ihmisten kyllä usein olevan tietoisia muista, mutta ei ehkä tässä samassa mielessä kuin täällä. Pohjoisessa ihmisille annetaan mieluummin tilaa kuin huomiota saati läheisyyttä. Mitä jos kokeilisit ensi kerran poskipusua? 😀