Mahtuvatko muistot matkalaukkuun?

maisema

Terveiset Alsacen maaseudulta, Sveitsin rajapinnasta, anopin kotoa. Täällä mikään ei normaalisti muutu miksikään, mutta nyt on toisin. Anopin on nimittäin aika luopua liian suureksi käyneestä talosta.

Tähän kotiin liittyy paljon muistoja, joissa minä en ole ollut osallisena. Tavaroita läpikäydessämme olenkin kuullut lukuisia tarinoita menneisyydestä. Kuinka tässä huoneessa asui isoisoäiti ja  kuinka nämä kuvat ovat peräisin Algerian sodasta, jossa isotädin mies oli mukana. Kuinka eräänä vuonna vesi nousi näin korkealle kellarissa ja kuinka tässä tuolissa isoisä tykkäsi aina istua.

valokuvat

Ja mikä virne nousi miehen kasvoille kun tämä löysi lasikuulakokoelmansa 35 vuoden takaa. Näistä lapset varmasti tykkäävät, viedään kotiin! Viedään vain.

Mutta kun diakuvalaatikoita löytyykin lukuisia ja mustavalkoisia valokuviakin triljoona, alkaa ahdistaa. On huonekaluja, jotka eivät mahdu uuteen kotiin. Ottaisitteko? Sitten on viinilaseja, jotka etsivät uutta astiakaappia. Apua. Kuinka paljon muistoja kunkin ihmisen tulee kantaa mukanaan? Joutaisiko tämä jo pois? Onkohan oikeasti järkevää ottaa lapsista joka viikko 500 kuvaa?

Meidän pikkuperheemme tavaramäärä on maailmalla pienentynyt vuosi vuodelta. Ensimmäisen suuren konmarituksemme suoritimme,  kun lähdimme vuodeksi Los Angelesiin opiskelemaan. Emme ottaneet mukaan kuin pari matkalaukullista vaatteita, muutaman lelun sekä joitain valokuvia. Vaikka asuimme riisutussa opiskelija-asunnossa, yllättäen vuoden aikana ei tullut ikävä yhtään design-lamppua saati retrotuolia.

kalkkuna

Tajusin, että ihminen pärjää aika vähällä. Muistot syntyvät elämästä, kuten tämänkin hassunkurisen kalkkunan tapaamisesta sukulaisten maatilalla. Eikö olekin komea!

Oli Los Angelesissa toki yksi asia, jota oikeasti kaipasin. Se oli joka-aamuinen kahvikuppini. Kuppi, joka sopii täydellisesti omaan kouraan ja joka elää kanssani arkisissa, yksinkertaisissa onnen hetkissä.

 

Pitkäperjantai on työpäivä ja lounastauolla jumpataan

ravintolat3

Huh mitä haipakkaa viikko onkaan mennyt. Paitsi, että oli lasten lomaviikko, oli hoidettava kaikki rästityöt ennen perjantaita. Niin, olin unohtanut, että Suomessahan perjantai tosiaan on vapaa. Meillä Ranskassa tämä pitkäperjantai on aivan tavallinen työpäivä: kaupat ovat auki ja ravintolat pyörivät.

Kun maailmalle muuttaa, pitää sopeutua ihan uudenlaiseen kalenteriin. On erilaisia sodanmuisteloita, taisteluvuosipäiviä, naistenpäiviä ja mitä vielä erilaisia uskonnollisia pyhäpäiviä. Toukokuu on Ranskassa todellinen vapaapäivien juhlakuukausi, koska neljään viikkoon osuu vappu,  voitonpäivä ja helatorstai.

ravintola2

Myös arkikello näyttää Rivieralla toiselta kuin Suomessa. Kun kesällä olimme Helsingissä ja edessä oli käynti Kelan toimistossa, mies sanoi:

– Ei me nyt voida mennä, kellohan on puoli yksi!

Niin tosiaan, meillä täällä Välimeren äärellä viralliset toimistot ja pikkukaupat sulkevat ovensa kello 12 ja kello 14 välillä. Mieheltä oli jo päässyt unohtumaan, että joissain maissa asiat voi tehdä toisinkin.

Meillä on lounastauon aikana turha yrittää hoitaa esimerkiksi apteekkikeikkaa ja tai ilmoittautumista kouluruokailuun. Sen sijaan kuntokeskukset kukoistavat puoliltapäivin! Monet paikalliset nähkääs hyödyntävät kahden tunnin mittaisen lounastaukonsa kuntoiluun.

Hauskan pienen lisänsä näihin päivittäisiin aikatauluihin tuo se, että kello 12-14 parkkeeraminen on useissa pikkukaupungeissa ilmaista. Tällä on tarkoitus tukea ravintoloiden toimintaa, minulle on kerrottu. Ainakaan parkkimaksu ei näin estä ihmistä tulemasta kivijalkakuppilaan syömään.

ravintolat

Niin – ja kun puhutaan ravintoloista, niissäpä sitä olikin uudelle tulijalle aikoinaan opettelemista. Tämä on hyvä myös matkailijan tietää: tavallisesti ravintolat ovat Ranskassa auki noin kello 12-14.30 ja sitten seuraavan kerran kello 19-23.00. Miksi? No, yksi syy on se, että ravintolan työntekijät tekevät sekä päivävuoron että iltavuoron. Tauko keskellä päivää antaa heille mahdollisuuden hengähtää.

Mutta ei hätä ole tämännäköinen: jos nälkää nyt sitten iskee vaikkapa kello 15, voi aina mennä syömään paikalliseen brasseriehen. Se tarjoaa hyvää perusruokaa non-stop.

 

Unelmahomma. Kysymysmerkki.

haastis

Luen parhaillaan Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa-kirjaa. Oletteko te lukeneet? Ihan mahti opus. Itse olen parhaillaan kohdassa, jossa pohditaan sitä, mikä on itse asiassa on ihmisen unelmatyö ja kuinka ihminen sellaiseen päätyy.

Rämö on kehittänyt nelikentän omien intohimojen luokitteluja varten. Sillä voi analysoida, mitä kukin meistä tykkää tehdä  ja mikä on oikeasti taloudellisesti kannattavaa. Matriisissa on neljä osiota:  tähti, lypsylehmä, koira ja kysymysmerkki. Lypsylehmä on työtä, joka menee kaupaksi, mutta on pakkopullaa. Koira on projekti, jota moni meistä ei oikeastaan haluaisi tehdä ollenkaan (esim. kirjanpito), eikä se myöskään tuota rahaa. Tähti on parasta mahdollista työtä: sitä, mitä rakastaa ja mistä voi myös laskuttaa. Kysymysmerkki taas on hommaa, jota on mahtava tehdä, vaikkei kukaan siitä sillä hetkellä haluaisi maksaa.

Kirjassa kerrotaan tarkemmin, kuinka nelikenttää voi omissa töissään hyödyntää ja mitä hommia ehkä kannattaisi ulkoistaa.

Unelmahommissa-collage

Minun aivoni tämä matriisi pani ruksuttamaan äänekkäästi. Oma friikkutyöhän sisältää kaikkia noista neljästä.

Minun unelmani oli pitkään kirjoittaa kirja. Sen kirjoitin, mutta siinä pakertaessani tajusin, ettei pelkkä yksinäinen kirjoittaminen itse asiassa ole kaltaiselleni sosiaaliselle ihmiselle sitä unelmatyötä. Sen sijaan kaikki se, mitä kirja ja tämä blogi on tuonut mukanaan, on osoittautunut kerta kaikkiaan mahtavaksi jutuksi.

Yksi kivoimmista jutuista, mitä kirjan kautta olen saanut, ovat olleet kaikki kirjaan liittyvät tilaisuudet, joissa olen tavannut ihania ihmisiä. Luin taannoin artikkelin, jossa kolumnisti-kirjailija Jyrki Lehtola kertoi pitävänsä kirjoittamisesta, muttei kokenut kirjaan liittyvää markkinointia omakseen. Minä taas tykkään juuri siitä jälkimmäisestä älyttömästi. Minusta on hauskaa kertoa projektistani ja kuulla millaisia ajatuksia se on herättänyt muissa. Näissä kohtaamisissa olen myös oppinut muilta valtavasti, eikä yleisön edessä  enää edes jännitä niin kuin ennen.

Ajattelen, että tuo osuus tämänhetkisestä  työelämästäni osuu kohtiin kysymysmerkki ja tähti. Kirjaa on markkinoitava, jotta se menisi kaupaksi. Toisaalta monet kirjatapaamiset ja esiintymiset saattavat myös olla sellaisia, jotka eivät välttämättä ole mitenkään taloudellisesti kannattavia. Mutta, ah niin antoisia silti!

paneeli koko porukka 2

Yllättäen, kirjan myötä, olen myös joutunut tilanteisiin, joissa olen ajautunut olemaan aivan uudella tavalla esillä. Se ei liity mitenkään markkinointiin, mutta on hyvin opettavaista ja hauskaa. Yksi sellainen tilanne oli viikonloppuna Nizzassa, missä osallistuin Suomi 100-juhlan paneeliin Ari Vatasen, Anneli Jäätteenmäen ja monen muun kanssa. Mielettömän hieno kokemus! Näitten fiksujen ihmisten seassa pääsin kertomaan omasta missiostani, joka kuuluu  näin: “Suhtaudu asioihin positiivisesti ihmetellen, älä kritisoi.” Tuon olen täällä maailmalla eläessäni nimittäin oppinut.

Viime Suomen reissulla minua haastateltiin kirjan myötä myös Akateemisen kirjakaupan sosiaaliseen mediaan. Oman naaman katsominen videolta on aina yhtä hämmentävää (jestas, olenko minä todellakin moinen hölösuu?), mutta loppujen lopuksi tuokin tapaaminen toimittajan kanssa jäi mieleen tosi hauskana ja iloisena. Ehkä myös opin tästä(kin) esiintymisesta jotain, kuten sen, että mitä jos rouva hyvä nauraisit haastatteluissa pikkuisin nykyistä vähemmän.