Tällainen on työviikkoni Ranskassa

FullSizeRender (3)

On lauantai, istun Orlyn lentokentällä Pariisissa, kuten kuvasta näkyy. Hauska, mutta kiireinen työvuorokausi Pariisissa on päättynyt. Nyt palaan taas kotiin äidiksi.

Voisi sanoa, että tähän viikkoon on mahtunut oikeasti koko nykyisen työelämäni kirjo. Tänne maailmalle lähdettyäni olen tehnyt hommia freelancerina, rakentanut itselleni työn, johon sisältyy toimittajan töitä, kirjailijan hommia, bloggaamista, kirjan editointia, podcastaamista, turistikierroksia ja ties mitä vielä. Tämä on kai sitä, mitä joku kutsuisi unelmatyöksi.

Ja tällainen työelämä onkin parhaimmillaan (ja useimmiten) ihanan värikästä ja antoisaa, mutta kauheimmillaan myös yksinäistä ja sirpaleista. Rankinta, mutta toisaalta myös vapauttavinta on se, että kaikki tuppaa olemaan vain ja ainoastaan itsestä kiinni. Tässäpä jaan kanssanne menneen työviikkoni ohjelman.

IMG_7067

Aloitin työviikkoni jo sunnuntaina, vetämällä Pamplemousse -matkatoimiston ryhmälle bussiluennon. Se oli ihan älyttömän hauskaa! Tunnin verran pölpötin asuinalueemme historiasta, yksityiskohdista ja elämäntavasta. Kaupan päälle tapasin tosi mukavia ihmisiä. Näitä turistijuttuja olisi kyllä kiva tehdä enemmänkin.

Sitten maanantaina työviikko jatkui HS-kolumnin parissa, mikä tosin osoittautui varsin haasteelliseksi. Urhoollisesti vuosia palvellut tietokone nimittäin hajosi aivan kesken kirjoittamisen. Ruutu muuttui viliseväksi Matrix-elokuvaksi eikä itku ollut kaukana… Au secours! Mitä mä nyt teen?

Samaan syssyyn (tai ehkä stressinkin takia) alkoi flunssa vaivata. Ja vaivaa yhä. Plaah. Mutta onneksi elämässä on tuo tasapainoinen koti-insinööri: kamat saatiin talteen liikaa hepuloimatta, vaikka kone on lopullisesti rikki. Diagnoosi: uusi on viimein ostettava.

Tiistaina, tietokoneettomana toipilaana sitten harjoittelin muiden teknisten vimpaimien käyttöä. Kun teen toimittajan työtä televisioon, pitää nykyään taipua älyttömän moneen: videokuvaukseen, editointiin, haastatteluun ja nyt uusimpana myös itsenäiseen uutisten suoratyöskentelyyn. Kiireisimmillä uutistyökeikoilla pitää hommien hoitua kätevästi eikä aikaa ole ylimääräisiä minuutteja säätämiseen. Se on välillä rankkaa, mutta mun mielestä aina tosi palkitsevaa!

Keskiviikon vietin sitten lasten kanssa, niin kuin aina.

FullSizeRender (1)

Torstaina taas valmistelin seuraavan Pariisin matkan sisältöasioita, kävin tutustumassa uuteen mahdolliseen friikkutoimistoon (josta nuo ihanat vanhankaupungin näkymät), tein vikat korjaukset kolumniin, kirjoitin blogipostauksen ja pakkasin kamat. Lounaaksi tyttö oli vielä koulun kanttiinin lakon vuoksi haettava kotiin syömään.

Perjantaiaamuna hyppäsin lentokenttäbussiin jo ennen aamuseitsemää. Matkalla kirjasin ylös ajatuksia kirjaani varten ja löysin mielenkiintoisen aiheeseen liittyvän artikkelin matkalukemisestani.

FullSizeRender (2)

Pariisiin tultuani kärräsin kamani  lounaan jälkeen ystävän kämpälle, vaihdoin vaatteet ja panin maskin kuntoon. Sitten Elysée-palatsille seuraamaan illan tiedotustilaisuutta mikki ja kamera ojossa. Illan aikataulut venyivät ja sydän hakkasi kiireestä, mutta hengissä selvittiin. Se on kyllä sanottava, että uutistyö pitää ihmisen virkeänä.

Itse asiassa niin virkeänä, että kun päivä oli ohi yhdeksän jälkeen illalla, matelin pieneen bistroon Le Marais’n kaupunginosaan lasilliselle viiniä ja katselemaan ihmisvirtaa. Unta oli heti ihan turha tavoitella.

Sellainen työviikko. Millainen oli omasi?

FullSizeRender

Etätyöläisen elämänhallinta

etätyö

Työ itämaan auringossa, sepä vasta jotain. Kun puhutaan etätöistä tai nomadeista, julkisuuteen nousevat yleensä lapsettomat digialan osaajat, jotka ovat muuttaneet Thaimaahan tai Balille. Harvemmin keskusteluun nousevat esimerkiksi puolisonsa kyljessä  lähteneet miehet ja naiset, jotka ovat maailmalla kehitelleet itselleen mielekkään etätyöpaikan.

Me haastattelimme Lillin kanssa uusimpaan Podcast-jaksoomme Leenaa, jonka perhe muuttaa ja matkustaa miehen työn perässä usein. Moni pikkulapsiperheen mamma jää mieluusti lapsen kanssa kotiin ja nauttii ulkomailla pitkästä hoitovapaasta. Kaikille se ei kuitenkaan sovi: kunnianhimoinen ja työteliäs Leena on esimerkiksi perustanut firman, jonka puitteissa bloggaa, tekee blogiyhteistöitä, suunnittelee valmennuksia ja ties mitä vielä. Asiakkaitakin on löytynyt, mutta itsestä on pidettävä meteliä. Kukaan ei tule kotoa hakemaan.

Kuten Leena, minäkin olen Suomesta lähdettyäni kehittänyt itselleni työpaikan. Toimittaja olin toki entuudestaan, mutta aina kuukausipalkalla. Täällä Ranskassa ryhdyin freelancer-toimittajaksi ja blogistiksi, kirjoitin kirjan ja viimeksi syksyllä rupesin vielä Lillin kanssa tuota podcastiakin väsäämään. Töitä on tosi mukavasti, ja mikä parasta, teen juuri sitä mistä tykkään. Kovasti kyllä toivon, että tulevaisuudessa työrepertuaari vielä tuosta laajenisi, suunnitelmia nimittäin ainakin on.

Ainoa ongelma näin laajan paletin pyörittämisessä on kuitenkin sen hallitseminen ypöyksin.

Ensinnäkin itsekurin on oltava ihan valtaisaa. Se ei minulla kotona aina sitä ole (pahimpana hetkenä, kuten tänä aamuna jopa imuri voi innostaa enemmän kuin näppis), joten päätin viimein kirjata itseni paikalliseen coworking-työhuoneeseen. Siellä voin nyt käydä tarvittaessa kirjoittamassa silloin kun kotona mikään ei suju. Ja mikä ihaninta, samalla tulee väkisinkin tavattua ihmisiä. Tämänkin alla olevan kuvan minusta otti uusi tämänpäiväinen tuttavuuteni, joka keskittyi nettimarkkinointiin vastapäisessä pöydässä (silloin kun en häntä höpötykselläni häirinnyt).

navlab

Kaupungilla on kiva tehdä hommia myös siksi, että siellä pääsee lounaalle kahvilaan, missä voi tavata lisää tuttuja. Terkut vaan muuten Antibesin lempparikahvilastani, Choopy’sta (kivoista Antibesin kahviloista lisää täällä). Miksen ollut tajunnut tehdä tätä useammin? Puurtaminen yksin omassa työhuoneessa ei sovin minun luonteelleni ollenkaan, paljon paremmin tämä sujuu kun joku hyörii ympärillä. Avokonttorin peruja varmaan.

choopy's

Toinen vaikea homma on työkalenterin hallitseminen perhe-elämän ohessa. Ilman hyvää päiväohjelmaa mistään ei tule mitään ja sekoillessa stressi purkautuu pelkkänä itkuna ja kiukutteluna. Alkuvuonna (uudenvuodenlupaus) yritinkin muuttaa elämääni järjestelmällisemmäksi perustamalla somemaailmassa hehkutetun Bullet Journalin, koska se näytti niiiin ihanalta. Työ työnä ja vapaa-aika vapaa-aikana. Katsokaa nyt tätä Instagramista löytämääni kirjasta!

Lyhykäisyydessään voisi sanoa, että Bullet Journal on itsetehty kalenteri, joka lupaa vetää elämän hyvään järjestykseen. Se tehdään tavallisesta vihkosesta kokonaan itse, koristelut ovat kunkin päätettävissä. Luettuani käyttöoppaita totesin kuitenkin, että ennen kuin minulla on elämä bullettimaisessa järjestyksessä, olen repinyt jokaisen hiukseni päästä. Kärsivällisyys ja aika eivät riittäneet moisen ihanuuden perustamiseen, joten jätin asian sikseen.

stigu

Onnekseni sainkin blogipostina englantilaisen Stigu-kalenterin, jossa tarpeitani vastaavat kalenteriraamit olivat jo valmiina. Nappasin heti käyttöön. Jo nyt huomaan, että viikottaiset To do -listat pitävät viikon suunnitelmat hallussa ja kalenterin lopussa olevat tyhjät sivut antavat mahdollisuuden panna muistiin kaikenlaiset, ohikiitävät ajatukset. Superplussaa tulee myös erinomaisen selkeästä viikkonäkymästä, josta selviää seuraavan viikon aikataulu yhdellä, nopealla vilkaisulla. Ah… ja nuo tarrat… niitä sisälläni uinuva DIY-ihminen rakastaa.

Pikkuinen miinus tulee oikeastaan ainoastaan kalenterin isosta koosta. Ja vielä näin aluksi vähän vierastan Stigun sivuille kirjattuja erinäisiä elämänhallintaohjeita (How to make an energetic day…), mutta ehkäpä saattaisi niistäkin tässä kaaoksessa olla hyötyä. Kaiken kaikkiaan voin kuitenkin suositella.

Choopy's eväät

Näillä eväillä siis tulevaan työvuoteen. Miten sinä pidät elämän hallussa?

 

 

Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson