Hyvää Ranskan kansallispäivää!

lippu

Nonni, tänään opetetaan tytölle, että Suomen itsenäisyyspäivänä tuijotetaan yhdessä shaking hands programmia (kuten mies asian ilmaisee). Se on sitten Ranskan juhlapäivänä kun juodaan samppanjaa ilotulituksien loisteessa.

Facebook-statukseni itsenäisyyspäivänä 2011. Oli kylmä ja luminen joulukuun kuudes, istuin vauva sylissä töölöläiskolmion lattialla, tohkeissani kaksikulttuurisen pikkuihmisen laveasta maailmasta. Enpä silloin arvannut, että neljän ja puolen vuoden kuluttua juhlistaisin Ranskan kansallispäivää Ranskassa, joka olisi ollut asuinmaani jo kolme vuotta. Oma elämäkin on aika paljon laventunut sittemmin.

Shaking handsejä en ole enää nähnyt ikuisuuteen. Toisaalta en ilotulituksiakaan – tämä on nimittäin ensimmäinen heinäkuun neljästoista, jonka vietämme maassa sitten muuton.

vaatteet

Skumppakin on kateissa. Juhlatunnelman sijasta koti on kaaos. Pakkaan kasseihin suunnitelmallisesti vaatteita: yksi laukullinen Suomen kylmiä kesäiltoja varten, toinen Alsacen pätsikuumuuteen, missä vietämme ensi viikon alkupuoliskon. Ihanaa, mutta vaatii höselöltä perheenäidiltä joka kesä järkyttävän määrän järjestelmällisyyttä. Tarvitseeko pitkähihaista? Entä pipoa? Kurahousut? Biksut, shortsit, uimalasit?

Kotikin on saatava priimakuntoon. Airbnb-asukkaat muuttavat sisään lauantaina.

Ylihuomenna. Äkkiä, lapset nukkuu.

meidanperhe

Ihan hyvä niin – yritän nimittäin aktiivisesti olla ajattelematta kirjaani, joka on mennyt tällä viikolla painoon. Jännittää, hirvittää, toisaalta on iloinen ja tyhjä olo. Kaikki tuntuu tämän Meidän Perhe -lehden ihanan jutun jälkeen vieläkin todellisemmalta. Oletteko jo nähneet? Kerron siinä, miltä meidän perhe-elämä näyttää Ranskassa ja mitä Suomesta on ikävä. Voi olla, että moni on asioista toista mieltä.

Viime päivinä meillä on ollut vieraita Suomesta, mikä muuten auttaa näkemään kotikulmat taas uusin silmin. Miten kaunista täällä onkaan. Kuinka eksoottista on sekin, että pikkukujilla pelataan petankkia puupalikoilla, melkein kuin mölkkyä. Ihmiset sanovat bonjour ja aurinko värittää taivaan persikalla. Merivesi on kuin linnunmaitoa. Ja huh: Jay-Z ja Beyoncékin oli kuulemma nähty kotikulmilla (klik!). Ohhoh.

petankki

Siltä se Suomikin näyttänee taas lomalla ensi viikolla, niin kaunis ja vehreä. Niin se on aina, synnyinmaa saa kauempana kultareinukset. Vaikka nämä viimeaikaiset uutiset (klik) eivät monikulttuurista perhettä yhtään nauratakaan. Siis vaikka ne vitsejä kuulemma olivatkin. Vitsejä. Jotenkin ne muistutti viime kesästä. Eikö mikään ole muuttunut tästä (klik)?

Kiireellä vielä viimeinen pesukone käyntiin. Sitten lapset heräävät päiväuniltaan ja kaivan kaapista kylmälaukun, johon pakkaamme eväät rannalle. Niin on tehty monena tällä viikolla iltana, mutta tänään on hiekalla kestettävä pitempään. On kuitenkin Ranskan synttärit, lapset toitottavat, pakkohan sitä on juhlia. On, vaikkei sen kotoisampaa olisi kuin istua telkkarin edessä ja tuijottaa linnanjuhlia. Ilotulitukset vastarannalla alkavat sitä paitsi vasta ennen kello yhtätoista. Tänä iltana valvotaan, kerrankos sitä, vaikka väsyttää jo. Saisiko olla tylsä?

(No en ole. Lupaan iltakuvia Instaan.)

Hyvää Ranskan kansallispäivää! Kippis! Cin cin!

 

 

 

Terveiset maasta, jossa ylioppilasta ei juhlita

ranta3

Olen kyynelsilmin ihaillut suloisten suomalaisylioppilaitten kuvia, jotka ovat täyttäneet somekanavani viikonloppuna. Onko tuokin pikkuvesseli jo ylioppilas? Kuinka ihana kakku! Kuvissa herkistyn ennen kaikkea vanhempien tunteikkaan hymyn edessä: katsokaa nyt meidän Mikkoa, jossain välissä siitä tuli ihan oikea aikuinen! Miten se onkin noin fiksu?’

ranta4

Meillä ei tänä vuonna ollut välittömässä lähipiirissä uusia suomalaisia ylioppilaita, joten loikoilimme valkolakkien ja hymypatsaiden kunniaksi tyynesti uimarannalla. Kuten ehkä uutisista olette saaneet kuulla, Ranskassa kesän tuloa on odotettu. Meillä ei ole järkkytulvia niin kuin Pariisissa, mutta viileää on, tosi viileää. Rantapäiviä ei ole ollut juuri nimeksikään, vaikka ollaan jo kesäkuussa.

ranta1

Siinä hiekat varpaissa mietiskelin ylioppilasjuhlia, sitä fiilistä joka siinä vaiheessa elämää meistä kullakin on.  Se mielettömän ihana vapaus, kaikki ovet auki ihmeelliseen tulevaisuuteen. Ylppäri-iltana mikään ei paina, ei sitten mikään (paitsi ehkä ajatus seuraavasta aamusta) – juhla on oikea portti aikuiselämään.

Kuten tiedätte, omat lapseni ovat ranskalaisessa koulussa. Terrori-iskujen takia kevätjuhlat on meillä peruttu, mikä on hirmu tylsää, mutta minkäs sille voi. Mutta todelliseksi yllätyksekseni sain jokunen vuosi sitten kuulla, ettei Ranskassa ylioppilaita juhlita laisinkaan. Erityisen raadolliselta se tuntuu koulujärjestelmässä, jossa lapsia arvioidaan jo 3-vuotiaasta alkaen koulutodistuksin. Yläasteikäisten sukulaislasten koulutodistuksista olen voinut nähdä, kuinka lapsi itse sijoittuu muihin luokkatovereihin nähden. Kolmenkymmenen oppilaan luokassa matematiikassa olet 20. Apua.

ranta2

Eikö jossain vaiheessa olisi syytä taputtaa olkapäälle ja sanoa: hyvin olet pärjännyt! Syödäänpä kakkua!

(Lukiossa eli lycée Ranskassa oppilaat valitsevat kolmesta linjasta, jotka ovat 1) kirjallisuus 2) yhteiskunta ja talous 3) sekä tiede. Valinta vaikuttaa jo tulevaan: bac sciencea, eli tiedelinjaa pidetään arvostetuimpana, joten sille suuntaavat lahjakkaimmat. Ammattikoulua Ranskassa vastaa lycée professionel.)

ranta5

Ranskalaiset ovat yleisesti ottaen juhlakansaa. Rippijuhlia pidetään katolisessa perheessä monessa eri vaiheessa. Häät ovat isot, karnevaaleja on vähän väliä. Mutta ylioppilasjuhlat – niistä ei piitata. En tiedä syytä tälle, mutta itse olen järkeillyt sen päässäni seuraavasti: siinä missä Suomessa ylioppilasjuhlat ovat myös eräänlainen aikuistumisen juhla, on 18-vuotias ranskalainen vielä lapsi. Täällähän lapset asuvat kotona usein vielä lähempänä 25 ikävuotta. Ehkä se sitten on niin, että aikuistumista ehtii juhlia vasta kun varsinaiset opinnot on suoritettu.

Minä kyllä lupaan, että omille lapsille – jos he lukioon menevät – järjestetään juhlat joka tapauksessa. Ja lyyran hankin.

Ranskalainen vs. suomalainen dieetti

dieetti1

Suhteemme alkuvaiheessa ranskalaispoikaystävän mateleva kävelytyyli ärsytti. Vauhtia nyt! Kadulla pitää kävellä reippaasti, ei laahustaa.

– Miksi?

Niin miksi. Enpä ollut tullut ajatelleeksi. No ehkä siksi, että arkikävelykin on suomalaiselle suoritus.

Suomessahan kaikki tuntuvat juoksevan maratoneja. Tai vähintään käyvät salilla monta kertaa viikossa. Sitten on niitä, jotka elävät vesiurheilulle ja purjehtivat pakkasessakin.  Yksi porukka vaeltaa umpihangessa Norjan vuonoilla.

On miltei ihailtavaa pyöräillä kovimmilla talvipakkasilla työpaikalle ja ottaa sitten jäätyneistä viiksikarvoista selfie. I did it! Minä tein sen!  Innokkaimmat jakavat työmatkoiltaan myös “ennen ja jälkeen”-kuvia.  Tässä minä jääkalikkana pyörän selässä ja tässä taas normaalina itsenäni työpisteellä.

dieetti2

Ruoankin syöminen tuntuu sosiaalisen median välittämänä olevan yhtä hampaidenkiristystä: rahkaa, viherpirtelöä ja raakapuuroa. Joku törsäilijä on latonut avokadosuikaleita kuitupitoiselle kokojyväkäppyrälleen.  Varsinkin tuon viimeisen näkeminen saisi ranskalaisen, mustalla kahvilla ja paahtoleivällä kuorrutetun aamiaismassun kääntymään.

Only in Finland.

Ainakin siltä se täältä etelästä katsottuna tuntuu. Se on totista luterilaista suorittamista, pakollista ponnistelua, joka antaa ihmiselle ikäänkuin oikeuden satunnaiseen nautiskeluun. Sadepisarat karaisevat ja tekevät ihmisestä vahvemman. Nälkä pitää tarkkana.

Tänä aamuna luinkin Hesarista kiinnostavan artikkelin fitness-buumista. Siinä lääkäri kertoo, kuinka ihmiset nipistävät levostaan, jotta ehtisivät suoriutua stressaavasta työstä ja uuvuttavasta kunto-ohjelmasta. Kai sitä elämää voi noinkin elää.

dieetti3

Ranskassa en ole moiseen kilvoitteluun törmännyt. Täällä vapaa-ajan ja työn rajat hämärtyvät kun viikonlopuista nautitaan kuin pikkulomista. Illalla saatetaan ottaa lasi viiniä ja pala suklaata. Mihinkään ei ole kiire, kuntosalillekin kokoonnutaan lähinnä keskustelemaan.

Naapurin rouvan vein ensi kertaa lenkille sitten yläasteen. Siihenkin sain ylipuhuttua sillä ehdolla, että voidaan pysähtyä tarvittaessa kahville kesken matkan.

Joogakaverini taas luonnehti minua sanoin “trop speed”, jonka voisi suomeksi kääntää liian nopeaksi. Opettaja muistutti, ettei mihinkään sovi sattua.

– Jos haluat kiduttaa itseäsi, niin siitä vain. Mutta ei siitä ole mitään etua, hän sanoo.

Häh?

Ympärilläni olevat ranskalaiset onnistuvat pysymään normaalipainoinoisina elämästä nauttimalla, hampaita kiristelemättä. He arkiliikkuvat. He eivät syö yksin, vaan  ruoka-aikoina perheen tai ystävien kanssa. Sallivat itselleen pieniä nautintoja, muttei koskaan ähkyä. Eivät nauti välipaloja saati karkkia (jos suklaata ei lasketa).

Ja ennen kaikkea, tuntuvat olevan sujut itsensä kanssa. Niin olen täällä muuten minäkin.

Tässä huippumalli Caroline de Maigret’n erinomaiset treenivinkit. Toimisivatko Suomessa?