Kylpyhuonekin kuin kylmäkaappi – lattialämmitykseen tottunut kärsii etelässä

talvi rivieralla

Mikrossa lämmitetty kaurapussi tai kuumavesipullo. Flanellipyjama. Villasukat.

Meikäläisen iltapuhteet ovat talvisella Rivieralla jotain ihan muuta kuin aikoinaan Suomessa. Yöllä on kylmä, mutta kyllä kunnolla pakattuna nukkuu ihan erinomaisesti. Vähitellen minäkin, keskuslämmityksen kasvatti, olen oppinut elämään vanhassa kivitalossa, jossa on kesällä viileää ja talvella hirveän viileää.

yövarusteet2

Innostuin kirjoittamaan aiheesta luettuani aivan mainion Mari Mannisen kolumnin Hesarista tänä aamuna (klik!). Suomalaisten – kuten myös allekirjoittaneen – kylmäkestävyys kun on täysi myytti.

Erityisesti alkuaikoina otti päähän kun aamusella lattia tuntui jalkapohjissa järisyttävän kylmältä (mitä purinkin perheen iloksi järjestämällä “Suomessa on tämäkin asia paremmin”-kiukkutempauksia). Harmitti myös kovasti, että vessassa oli ikkunaan kiinnitetyn tuuletusaukon takia ulkohuussimainen tunnelma (joten panin miehen teippaamaan sen kiinni). Ärsytti myös vietävästi, että aamiaiselle oli puettava villapaita ja toiset villasukat. (Antakaa mulle se helkutin SAUNA!)

talvi rivieralla 2

Mutta kumma kyllä, kaikkeen tottuu – ainakin melkein. Nyt tuntuu suoranaiselta tuhlaukselta ajatella, että talon jokaista huonetta pitäisi lämmittää ympäri vuorokauden. Ei, patterit pannaan päälle vain siellä, missä ollaan, sillä uskokaa tai älkää, myös kylmä sisätila on pukeutumiskysymys. On ihan normaalia kulkea neljä kuukautta kaulaliina tiukasti kaulassa.

Mistä tuli mieleeni, että mies muuten kantoi vastikään kylppäriin värkin, jollaisesta en ollut koskaan kuullutkaan. Se on autonlämmittimeen verrattava kuumailmapuhallin, joka lämmittää kylmäkaappia muistuttavan  aamukylppärin kuumaksi parissa minuutissa. Olen aivan myyty ja kun oikein ottaa pattiin, istun härpäkkeen edessä perheeltä salaa somettamassa.

talvi rivieralla 3

Sen sijaan Suomessa talvisin huomaan nykyään hikoilevani vimmatusti. Olen tottunut, että villapaidan alla on ainakin yksi pitkähihainen aluspaita. Ei niitä tosin karaistuneet paikalliset tunnu täälläkään harrastavan, sillä siihen malliin olen minäkin saanut toimia virallisena talviasiantuntijana.

– Sinä kun olet sieltä pohjoisesta niin kerrotko, miten tällaisella ilmalla pitäisi oikeasti pukeutua?

Mielelläni luennoinkin kerrospukeutumisesta ja pohjoismaisista, tuulen- ja vedenpitävistä materiaaleista. Vaikka ihan kuin he oikeasti siitä vähät välittäisivät. Kaverikin kertoi tosissaan keksineensä ratkaisun perheen liukkaisiin kiviportaisiin: lapsia vaaditaan olemaan kotona paljain jaloin. Kukaan ei ole sen koommin liukastunut.

– Eikö ne ole tosi kylmät? Onko teillä koko ajan nuha?

– Äh, kaikkeen tottuu.

Voiko uuteen maahan sopeutua jos ei osaa kieltä?

Antibes

Kuuntelin taannoin erään kaltaiseni ulkomaalaisen naisen ranskaa. Hän puhui erinomaisen sujuvasti, muisti jopa käyttää hauskoja sanankäänteitä soljuvassa puheessaan.

– Milloin aloitit kieliopinnot? rohkaistuin sitten.

– Vuonna 2014, mutta paljon on vielä tekemistä.

thuret2

Ahdistus. Nainen oli oppinut vaikean ranskan häikäisevän nopeasti. Hänen miehensä on ranskalainen, kuten minunkin. Lisäksi hän työskentelee ranskaksi.

Älkää käsittäkö väärin: minä puhun kyllä ranskaa ja mielestäni vielä oikein hyvin. Kirjoitin pitkän ranskan ja olin vaihdossakin maassa. Pitkien taukojen takia kielessäni on silti paljon virheitä: välillä, näin vuosien jälkeenkin sekoitan feminiinit ja maskuliinit. Ja sitten kun pitäisi selittää jotain hyvinkin monimutkaista, selitän sen miehelleni mieluummin englanniksi. Se vaan käy vikkelämmin.

thuret3

Tapaaminen kielineron kanssa sai minut pohtimaan paluuta kurssipenkille. Tiedostan nimittäin, että oma kielitaitoni on jämähtänyt aloilleen. Asumme Ranskassa, mutta teen töitä kotoa suomeksi Suomeen ja puhun lasten kanssa suomea. Ranskaa olen pakotettu käyttämään ainoastaan ystävien luona, haastattelutilanteissa, harrastuksissa, koulun portilla ja tietysti kaikessa asioinnissa. Harvoin puhun ranskaa esimerkiksi kahdeksan tuntia putkeen.

Vai olisiko kurssiakin parempi vaihtoehto pyrkiä vaikkapa vaatekauppaan kesätöihin? Se pakottaisi puhumaan ranskaa koko ajan, non-stop, paljon ja erilaisten ihmisten kanssa. Ehkä se hioisi viimeisetkin kömmähdykset kielestä?

Pääsisikö viimeinkin paikallisten tasolle?

kirjoittajan-kuva-satu-ramo-img_8797

Haastattelimme vuoden ensimmäiseen podcast-jaksoomme Islannin “kirjeenvaihtajaamme”, Salamatkustaja-blogin Satu Rämöä. Satu on inspiroiva ja energinen nainen, jonka kanssa on aina hedelmällistä jutustella (olen kirjoittanut hänestä aiemmin täällä). Tällä kertaa puhuimme tietty mm. ihanien islantilaisten itsetunnosta, mutta myös kielitaidon merkityksestä sopeutumiseen. Satu kertoi kokeneensa Espanjan vuosinaan  itsensä ulkopuoliseksi, koska ei puhunut paikallista kieltä. Ei tajunnut mistä ihmiset puhuvat, mitä uutisissa sanottiin, millaiset vitsit paikallisia naurattaa. (Kuuntele ihmeessä kokonaisuudessaan alla!)

Islantiin muutettuaan hän päättikin opetella kielen ja käyttää sitä nyt aktiivisesti hyödyksi niin arjessa ja työssä. Takana on kymmenen vuotta maassa, minkä seurauksena Satu sanoo kokevansa itsensä 30 prosenttiseksi islantilaiseksi.

Kuten Sadulle, myös minulle itselleni on hirveän tärkeä pystyä kommunikoimaan ympäristöni kanssa. Haluan aina oppia tuntemaan paikallisia, jotta voisin ymmärtää ja kunnioittaa vallitsevia tapoja. Haluan myös pysytellä lasteni kyydissä ja ymmärtää, mitä he päivisin koulussa puuhastelevat ja kavereittensa kanssa hölpöttävät. Haluan tajuta, mitä suvun ruokapöydässä puhutaan enkä heilua tuppisuu-seinäruusuna miehen ranskalaisten kavereiden illanistujaisissa.

Toki on paljon ulkosuomalaisia, jotka asettuvat uuteen asuinmaahansa vaikkapa vain kahdeksi vuodeksi tietäen, että seuraava osoite on taas ihan jossain muualla. Miksi vaivautua opettelemaan arabiaa tai japania jos englannillakin pärjää? Toisissa maissa sitä paitsi on isot expat-ympyrät, joissa voi elää suhteellisen normaalia elämää tuntematta oloansa ulkopuoliseksi. Kannattaako vaivautua? Se on hyvä kysymys.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin kannattaisi opetella ainakin ihan vähän. Edes nyt sanomaan päivää ja anteeksi. Mutta mitä mieltä te olette?

Sadun kuva: Björgvin Hilmarsson

Joulupukkisatu on tärkeä suomen kielen kannalta

joulupukki

– Äiti, miksi me kirjoitimme joulupukille suomeksi jos Papa Noël kerta puhuu ranskaa?

Olimme menossa miehen työpaikan järjestämään lasten joulujuhlaan. Tiesimme entuudestaan, että siellä kohtaisimme myös pukin.

– Noh, koska se ranskalainen lähettää sen sille oikealle pukille Suomeen…

Kröhöm kröhöm. Vielä meni täydestä.

Tässä sen nyt siis myönnän. Minä ylläpidän täysillä tarua joulupukista. Paitsi, että rakastan joulua, joulupukki myös kuuluu niihin maagisiin Suomi-juttuihin, jotka tekevät äidin kielen opettelemisesta ja kulttuurista jännittävää. Se on siinä samassa porukassa muumien, saunanlauteiden, nuotiomakkaroiden ja yöttömien öiden kanssa. Ne kaikki motivoivat oppimaan pohjoista kieltä. (Lue lisää suomen kielen ylläpitämisestä täältä.)

Itse en sitä paitsi ole koskaan ymmärtänyt, mikä joulupukkilöpinässä on mukamas niin pahasta.

joulukuusi

Huokasin SILTI helpotuksesta luettuani lastenpsykiatrista, joka antoi meille pupunkertojille synninpäästön. “Joulupukki on kokonaisuudessaan lapsen kehitystä tukeva perinne silloin, kun se on lapsen ja aikuisen yhteinen, iloinen asia”, professori Tuula Tamminen kertoo artikkelissa, jonka voit kokonaisuudessaan lukea Ylen sivuilta .

Joulupukkijutut eivät mietitytä ainoastaan suomalaisia vanhempia, vaan kyllä näitä taruja pähkäilevät myös ulkomaalaiset. Eilen vietimme iltapäivää naapurissa, missä ranskalaismammat miettivät, kuinka kauan joulupukkilöpinät vielä menevät täydestä.

– Viimeksi eilen tyttö kysyi, että miksi yksi rouva lähti kaupasta on niin monen joulupaketin kanssa. Minä selitin, että ehkä jollain on synttärit, naapuri kertoi.

Minä tunnen Ranskassa perheitä, joissa pukki tulee aattona kylään ja toisaalta myös heitä, joiden luona pukki vierailee lasten käytyä joulumessun jälkeen nukkumaan. Oli tarinan kulku millainen tahansa, samalla lailla vanhemmat supisevat ja hiiviskelevät ja rapistelevat lapsilta salaa. Se on ihanaa!

Itse en edes ole enää varma, uskooko viisivuotiaani oikeasti joulupukkiin, vai onko kyse haluamisesta. Taannoin nimittäin juttelin tyttäreni kanssa muumeista. Hän kysyi minulta, onko Muumimaailman hahmojen sisällä oikeasti ihmisiä.

– No, mitä sinä luulet? kysyin.

– Minä luulen, että siellä on ihmisiä.

– Mutta tiedätkö mitä, vaikka siellä olisi ihmisiä, aina voi kuvitella ettei niin olisi. Jos haluat, voit ajatella, että muumit olisivat ihan oikeita. Elämä on paljon hauskempaa kun kuvittelee juttuja.

– Joo, minä haluan kuvitella, että ne on oikeita.